Kazuo Ishiguro oli yllätysnimi vuoden 2017
kirjallisuusnobelistiksi, mutta ei missään nimessä huono valinta: miehen
tuotanto on monipuolinen, laaja ja, kuulemani mukaan, kautta linjan laadukas.
Koska pyrin lukemaan kaikilta nobelisteilta jotakin ja koska minulla oli
kirjahyllyssä jo valmiiksi useita Ishiguron romaaneja, tartuin Haudattuun jättiläiseen melko pian
nobelistijulkistuksen jälkeen ja sain kirjan luetuksi (vasta) eilen, vaikka
romaani ei ole pitkä tai edes poikkeuksellisen vaikeaselkoinen (ainakin
suhteessa joihinkin toisiin lukemiini romaaneihin). Haudatun jättiläisen lukeminen kesti, koska minusta tuntui jokaisen
luetun lauseen jälkeen siltä, että missasin jotakin tärkeää – jonkin suuren
symbolisen oivalluksen, jonkin rinnastuksen, jonkin kirjallisuusviittauksen,
jonkin teeman…
Tyyliltään Haudattu
jättiläinen on vanhahtava ja kankeahko sekä erittäin dialogivetoinen.
Tarina sijoittuu myytilliseen Englannin historiaan, aikaan välittömästi
kuningas Arthurin valtakunnan romahtamisen jälkeen, ja hahmokaartiin kuuluu
hahmoja niin mytologiasta kuin Pyöreän pöydän ritareista. Tyylin tietoisen
kankeuden ja vanhahtavuuden voin hyvin selittää aihevalinnalla: olisihan se
outoa, että noin 1500 vuoden takaiset hahmot puhuisivat nasevia one-linereita
heitellen kuin monissa nykyisissä viihteellisemmissä romaaneissa tai
toimintaelokuvissa. Myös dialogivetoisuus on ymmärrettävää ja pääosin dialogi
on, kankeuden sivuuttaen, hyvää – oikeastaan koko tarina kerrotaan
keskusteluissa ja varsinaista toimintaa tai kuvailua on yllättävän vähän.
Jokainen repliikki on kuitenkin täynnä informaatiota, jota ei sanota ja johon
pelkästään viitataan, mikä tekee tekstin lukemisesta raskaampaa kuin ennakkoon
odotin. Olen kuullut sanottavan, että dialogi oli ”vieraannuttavaa” ja ymmärrän
kannan täysin, vaikken allekirjoitakaan sitä välttämättä huonoksi asiaksi,
koska hahmot ovat tarkoituksellisesti vieraita niin toisilleen ja itselleen
kuin lukijallekin. En tiedä vieläkään pidänkö kirjan symbolisuudesta ja tavasta
piilottaa niin suurta lohkoa informaatioista ja teemoista, vaikka arvostankin
ratkaisua suuresti: periaatteessa juuri tällaisia kirjoja fantasia ja muut
spefigenret tarvitsevat muuttuakseen elitistien silmissä oikeaksi
kirjallisuudeksi… sikäli nyt moisia snobeja edes halutaan miellyttää, mistä en
ole niinkään varma.
Saattaa vaikuttaa siltä, että en oikein tiedä mitä olen
kirjasta mieltä tai mistä siinä haluaisin puhua. Niin juurikin: Haudatusta jättiläisestä on vaikea puhua
kertomatta juonesta mitään (jokunen edellisistä teksteistäni on ollut hieman
liian spoilerikyllästettyjä) ja en ole päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen
siitä pidänkö kirjasta, jota arvostan suuresti mutta minkä lukeminen tuntui
useammin kuin kerran tai kaksi väkisin pakertamiselta. En halunnut lukea kirjaa
hätäisesti, mutta en tahtonut löytää aikaa paneutua siihen sen tarvitsemalla
intensiteetillä, joten jouduin lukemaan viimeiset 150-200 sivua
metromatkalukemistona pari sivua kerrallaan. Tapaani ei voi pitää edes etäisesti
parhaana mahdollisena, mutta elämän tylsät realiteetit on kohdattava välillä.
Kenties jossakin toisessa ulottuvuudessa olisin voinut lukea kirjaa luvun
päivässä täydellisellä antaumuksella ja tuossa oudossa rinnakkaistodellisuudessa
olisin into pinkeänä odottanut kirjaan tarttumista, mutta valitettavasti en elä
tuolla olemassaolon tasolla tällä hetkellä.
Aion silti suositella Haudattua
jättiläistä kaikille kärsivällisille lukijoille. Kirjan vahvuudet ovat
suuremmat kuin sen heikkoudet, ja etenkin lopetus on hieno, erittäin kaunis ja
katkeransuloinen.
Aloituskappale Helene Bützowin suomennoksena:
Missään ei ollut niitä
mutkittelevia kujia ja hiljaisia ketoja, niitä joista Englanti myöhemmin tuli
tunnetuksi. Niiden sijasta oli mailikaupalla karua, kesytöntä maastoa; siellä
täällä kulki polku rosoisten kukkuloiden tai kolkon nummen yli. Suurin osa
roomalaisten rakentamista teistä oli muuttunut kulkukelvottomiksi tai kasvanut
umpeen, sulautunut takaisin luontoon. Jokien ja marskimaiden yllä leijui jäinen
sumu, ja se sopi erinomaisen hyvin jättiläisille joita alueella vielä silloin
asui. Seudun ihmiset – on kysyttävä, mikä oli saanut heidät asettumaan niin
synkkään kolkkaan – saattoivat hyvinkin pelätä noita olentoja, joiden
puuskuttava hengitys kuului kauan ennen kuin niiden epämuodostunut hahmo tuli
sumusta näkyviin. Sellaisissa hirviöissä ei kuitenkaan ollut mitään
ihmettelemistä. Ne eivät olleet ihmisille muuta kuin jokapäiväinen riesa, ja
siihen aikaan oli monia muitakin huolenaiheita. Miten saada ravinto kovasta
maasta; miten saada polttopuut riittämään; miten pysäyttää tauti joka saattoi tappaa
kymmenen sikaa yhdessä päivässä ja aiheuttaa vihreää ihottumaa lasten poskiin.
(S.9)
Kommentit
Lähetä kommentti