Siirry pääsisältöön

Kazuo Ishiguro, Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro oli yllätysnimi vuoden 2017 kirjallisuusnobelistiksi, mutta ei missään nimessä huono valinta: miehen tuotanto on monipuolinen, laaja ja, kuulemani mukaan, kautta linjan laadukas. Koska pyrin lukemaan kaikilta nobelisteilta jotakin ja koska minulla oli kirjahyllyssä jo valmiiksi useita Ishiguron romaaneja, tartuin Haudattuun jättiläiseen melko pian nobelistijulkistuksen jälkeen ja sain kirjan luetuksi (vasta) eilen, vaikka romaani ei ole pitkä tai edes poikkeuksellisen vaikeaselkoinen (ainakin suhteessa joihinkin toisiin lukemiini romaaneihin). Haudatun jättiläisen lukeminen kesti, koska minusta tuntui jokaisen luetun lauseen jälkeen siltä, että missasin jotakin tärkeää – jonkin suuren symbolisen oivalluksen, jonkin rinnastuksen, jonkin kirjallisuusviittauksen, jonkin teeman…

Tyyliltään Haudattu jättiläinen on vanhahtava ja kankeahko sekä erittäin dialogivetoinen. Tarina sijoittuu myytilliseen Englannin historiaan, aikaan välittömästi kuningas Arthurin valtakunnan romahtamisen jälkeen, ja hahmokaartiin kuuluu hahmoja niin mytologiasta kuin Pyöreän pöydän ritareista. Tyylin tietoisen kankeuden ja vanhahtavuuden voin hyvin selittää aihevalinnalla: olisihan se outoa, että noin 1500 vuoden takaiset hahmot puhuisivat nasevia one-linereita heitellen kuin monissa nykyisissä viihteellisemmissä romaaneissa tai toimintaelokuvissa. Myös dialogivetoisuus on ymmärrettävää ja pääosin dialogi on, kankeuden sivuuttaen, hyvää – oikeastaan koko tarina kerrotaan keskusteluissa ja varsinaista toimintaa tai kuvailua on yllättävän vähän. Jokainen repliikki on kuitenkin täynnä informaatiota, jota ei sanota ja johon pelkästään viitataan, mikä tekee tekstin lukemisesta raskaampaa kuin ennakkoon odotin. Olen kuullut sanottavan, että dialogi oli ”vieraannuttavaa” ja ymmärrän kannan täysin, vaikken allekirjoitakaan sitä välttämättä huonoksi asiaksi, koska hahmot ovat tarkoituksellisesti vieraita niin toisilleen ja itselleen kuin lukijallekin. En tiedä vieläkään pidänkö kirjan symbolisuudesta ja tavasta piilottaa niin suurta lohkoa informaatioista ja teemoista, vaikka arvostankin ratkaisua suuresti: periaatteessa juuri tällaisia kirjoja fantasia ja muut spefigenret tarvitsevat muuttuakseen elitistien silmissä oikeaksi kirjallisuudeksi… sikäli nyt moisia snobeja edes halutaan miellyttää, mistä en ole niinkään varma.

Saattaa vaikuttaa siltä, että en oikein tiedä mitä olen kirjasta mieltä tai mistä siinä haluaisin puhua. Niin juurikin: Haudatusta jättiläisestä on vaikea puhua kertomatta juonesta mitään (jokunen edellisistä teksteistäni on ollut hieman liian spoilerikyllästettyjä) ja en ole päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen siitä pidänkö kirjasta, jota arvostan suuresti mutta minkä lukeminen tuntui useammin kuin kerran tai kaksi väkisin pakertamiselta. En halunnut lukea kirjaa hätäisesti, mutta en tahtonut löytää aikaa paneutua siihen sen tarvitsemalla intensiteetillä, joten jouduin lukemaan viimeiset 150-200 sivua metromatkalukemistona pari sivua kerrallaan. Tapaani ei voi pitää edes etäisesti parhaana mahdollisena, mutta elämän tylsät realiteetit on kohdattava välillä. Kenties jossakin toisessa ulottuvuudessa olisin voinut lukea kirjaa luvun päivässä täydellisellä antaumuksella ja tuossa oudossa rinnakkaistodellisuudessa olisin into pinkeänä odottanut kirjaan tarttumista, mutta valitettavasti en elä tuolla olemassaolon tasolla tällä hetkellä.

Aion silti suositella Haudattua jättiläistä kaikille kärsivällisille lukijoille. Kirjan vahvuudet ovat suuremmat kuin sen heikkoudet, ja etenkin lopetus on hieno, erittäin kaunis ja katkeransuloinen.

Aloituskappale Helene Bützowin suomennoksena:

Missään ei ollut niitä mutkittelevia kujia ja hiljaisia ketoja, niitä joista Englanti myöhemmin tuli tunnetuksi. Niiden sijasta oli mailikaupalla karua, kesytöntä maastoa; siellä täällä kulki polku rosoisten kukkuloiden tai kolkon nummen yli. Suurin osa roomalaisten rakentamista teistä oli muuttunut kulkukelvottomiksi tai kasvanut umpeen, sulautunut takaisin luontoon. Jokien ja marskimaiden yllä leijui jäinen sumu, ja se sopi erinomaisen hyvin jättiläisille joita alueella vielä silloin asui. Seudun ihmiset – on kysyttävä, mikä oli saanut heidät asettumaan niin synkkään kolkkaan – saattoivat hyvinkin pelätä noita olentoja, joiden puuskuttava hengitys kuului kauan ennen kuin niiden epämuodostunut hahmo tuli sumusta näkyviin. Sellaisissa hirviöissä ei kuitenkaan ollut mitään ihmettelemistä. Ne eivät olleet ihmisille muuta kuin jokapäiväinen riesa, ja siihen aikaan oli monia muitakin huolenaiheita. Miten saada ravinto kovasta maasta; miten saada polttopuut riittämään; miten pysäyttää tauti joka saattoi tappaa kymmenen sikaa yhdessä päivässä ja aiheuttaa vihreää ihottumaa lasten poskiin. (S.9)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Stephen & Owen King, Sleeping Beauties

Stephen Kingin tuotanto tällä vuosikymmenellä on ollut hänelle tyypillisesti epätasaista, mutta tähtihetkien määrä on suhteessa alhaisempi kuin vaikkapa -00-luvulla, saati sitten kasarilla. Mutta niitä heikkoja tai suorastaan surkeita kirjoja… niistä ei ole ollut puutosta. Monia kirjoista vaivaa mammuttitautisuus, selvä harkitsemattomuus ja kokonaisvaltainen fokuksen puute – nämä yhdessä paisuttavan sivumäärän helposti kuuteen- tai seitsemäänsataan, joskus ylikin. Esimerkiksi Under the Dome , joka taisi tosin ilmestyä -00-luvun puolella, on laatuesimerkki jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan rönsyilleestä kirjasta, joka ei tahtonut tietää mihin se pyrkii. Siitäkin huolimatta sen premissi oli kiinnostava ja hyvin perusteltu, vaikka loppuratkaisun typeryyttä ei voi ylikorostaa. Toiseksi uusin Kingin kirja on hänen nuoremman poikansa Owenin kanssa yhdessä kirjoitettu Sleeping Beauties (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Ruususen uni ), joka on 2010-luvun Kingin versio Under the Do

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott

Sofi Oksanen, Norma

Yhdestä pettymyksestä toiseen, sellaista marssiahan tämä elämä on, eikö niin? Sofi Oksanen -haasteeni saapuu päätökseensä tältä erää Norman muodossa. Jos Oksasen muut kirjat kuin Puhdistus jakavat mielipiteitä, Norma ei jaa näkemyksiä: kaikki tuntuvat olevan samalla viivalla siitä, että Norma on heikko kirja, jopa suorastaan surkea. Niin usein kuin yritänkin olla vastarannan kiiski tai, anglistisemmin, Paholaisen puolestapuhuja, joudun olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa Normasta , joka kisaa Oksasen heikoimman kirjan tittelistä yhdessä Baby Janen kanssa. Norman ongelma ei ole se, että se on tyylilajiltaan maagista realismia – monet lukijat ovat ampuneet kirjan luultavasti alas jo pelkästään tämän takia, mutta minä en välitä kirjojen genreistä, jos tarinat on rakennettu hyvin ja proosa on kohdillaan. Maaginen realismi on lajina vaikea, koska siinä järjetön (eli arkijärjellä selittämätön) pitää saada kiinteäksi osaksi tarinaa ja tuntumaan loogiselta, erottamattomalta o