Philip Roth, Haamukirjailija

Aukkoja sivistyksessä, aukkoja kirjallisessa sivistyksessä… Pyrin olemaan mahdollisimman yleissivistynyt kirjallisuuden suhteen olematta erikoistunut (eli kapea-alaisesti perehtynyt ja, valitettavan usein, umpimielinen) yhteen tai edes kahteen genreen tai alagenreen – olen tietenkin lukenut joitakin genrejä enemmän kuin toisia, mutta mikäli tätä blogia selailee läpi, huomaa, että viimeisen noin puolen vuoden aikana olen lukenut vähän mitä sattuu ja tämä kuvastaa lukemismentaliteettiani oikein mainiosti. Yhtä kaikki, viime vuosina olen pyrkinyt perehtymään mahdollisimman pätevästi amerikkalaiseen nykykorkeakirjallisuuteen ja olen niin tehdessäni lukenut melkoisen läjän Paul Austeria ja aina välillä jotain muutakin, mutta en kertaakaan Philip Rothia. Rothin puolenvuosisadan mittaisen uran varrelle mahtuu paljon luettavaa, mikä on osaltaan ollut karkottamassa minua, koska en ole tiennyt mistä aloittaa ja kuinka edustavan teoksen satun poimimaan ensimmäiseksi ja niin edelleen. Sitten, jahkailun ja pähkäilyn jälkeen, vain otin yhden kirjan käsiini ja aloin lukea sitä. Kolme päivää myöhemmin se oli luettu. Tämä kirja oli Haamukirjailija, ensimmäinen Nathan Zuckerman -kirjoista, ja se oli todella hyvä.

Ensimmäiseksi ja tärkeimmäksi syyksi ihastumiselleni Haamukirjailijaan oli Rothin erinomainen proosa: hänen virkkeensä ovat pitkiä mutta sanavalinnat tarkkoja – eli juuri sellaista tekstiä, jota itse haluaisin osata kirjoittaa. Pentti Saarikosken suomennos on oivallinen, mitä nyt jättää tasaisin väliajoin pilkkuja laittamatta paikoilleen, enkä huomannut kuin harvoin kaipaavani alkukielistä versiota. Virkkeiden pituus ei ole oletusarvo, mutta elegantissa 50+ sanaisessa virkkeessä on jotakin niin perustavalla tavalla kaunista niin kirjoitustekniseltä kuin esteettiseltä näkökannalta, että en voi kuin suositella hyviä pitkiä virkkeitä kirjoittavien kirjailijoiden (Donna Tartt, Umberto Eco, Auster, Roth tulevat ensimmäiseksi mieleen) teoksia kaikille näkökantaani epäileville. Roth onnistuu pitkien virkkeiden kanssa aina pitämään punaisen langan mukana ja heittämään yksittäisiä sanavalintoja tai kielikuvia, joita keskinkertaisemmat kirjailijat olisivat käyttäneet yksistään lyhyiden virkkeiden rakentamiseksi – esimerkiksi poikamiesboksin kuvaaminen huoneeksi, joka oli kuin ”irstaan munkin koti”, on kerrassaan erinomainen sanavalinta, jonka Roth on piilottanut pitkähkön virkkeen lopuksi. Lyhyissä virkkeissä ei ole mitään vikaa, vieläkään, mutta olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka paljon nykykirjallisuudessa (etenkin yhtään ”viihteellisemmässä” kirjallisuudessa) suositaan ytimekkäitä ja twiittiin mahtuvia virkkeitä, usein vielä omaa kappaleeseensa eristettyinä, ja rönsyilevä ja kauniisti rakennettu mammuttisanaketju on harvenemaan päin, minkä takia Rothin lukeminen (osaltaan) tuntui niin virkistävältä. (Näppärimmät varmaan huomasivat, että olen tähän saakka tekstissä käyttänyt pitkiä virkkeitä, osin Rothin innoittamana, mutta pääsyystä koska pidän pitkistä virkkeistä.)

En ole vielä sanonut tarinasta mitään, joten kai sitä muutamalla sanalla voisi sitäkin ns. elimellistä osaa romaanista voisi valaista. Kirjan keskiössä on Nathan Zuckerman, parikymppinen kirjailijanalku, joka saa kunnian tavata erakkomaista kirjailijajättiä, E. I. Lonoffia – koko kirja sijoittuu noin vuorokauden sisään ja yhteen taloon (takaumia lukuun ottamatta). Juonesta voisi sanoa enemmänkin, mutta uskon, että mitä vähemmän varsinaisista tapahtumista tietää (niitä on vähän, joten jokainen spoilerinalku on painava), sitä parempi lukukokemus kirjasta jäänee. Temaattisesti iso kysymys on siinä, kuinka juutalaiskirjailija voi tai saa kirjoittaa juutalaisista: tämä tulee tarinassa esiin suoraviivaisemmin (takaumassa), mutta myös epäsuorasti esimerkiksi Zuckermanin analysoidessa Lonoffin kirjoituksia. Teeman ja kirjan tekee mielenkiintoiseksi myös metataso: ei ole yllätys, että Zuckerman on Rothin alter ego, ja että Roth, juutalaisena, kirjoittaa juutalaisista. Taitaapa olla niin, että kaikki hahmot, joille kirja antaa minkäänlaisen äänen tai tilan, ovat juutalaisia (ainoa epävarmempi keissi on Lonoffin vaimo Hope, jonka käytös ei ainakaan sumenna alkuperäistä teemaa, jos hän ei ole juutalainen tai vaikka olisikin). Minulla ei ole mitään arvokasta sisäpiiritietoa tai -näkemystä juutalaisuuteen, mutta minullekin kirjan keskeinen problematiikka osoittautui erittäin kiinnostavaksi.

Lopputulema eli pakollinen TL;DR: Haamukirjailija on hieno teos, mutta en tiedä kuinka varauksetta sitä tohdin suositella, sillä harvalla tuntuu olevan kärsivällisyyttä lukea parisataasivuinen (vain, tiedän) romaani, jossa ei käytännössä tapahdu mitään. Jos hieno proosa, vähäeleinen tarina ja monitulkintainen teema houkuttavat, kirjastovaraus tai divariostos ei mene hukkaan. Itse tein varauksen tänään toiseen Zuckerman-kirjaan, joten kai tähän pitäisi heittää ”To Be Continued…” -cliffhanger.

Kolmen (!) virkkeen aloituskappale Pentti Saarikosken suomentamana:

Joulukuinen iltapäivä hämärtyi lopuilleen, yli kaksikymmentä vuotta sitten – minä olin kahdenkymmenenkolmen, kirjoitin ja julkaisin ensimmäisiä novellejani, ja niin kuin moni Bildungsromanin sankari ennen minua, haudoin jo mielessäni omaa suurimittaista Bildungsromaniani – kun tulin tapaamaan suurmiestä hänen piilopaikkaansa. Vuorilaudoitettu maalaistalo sijaitsi päällystämättömän tien päässä puolisen kilometrin korkeudessa Bershiresissä, mutta miehellä joka astui ulos työhuoneesta toivottaakseen minut jäykän muodollisesti tervetulleeksi oli yllään gabardiinipuku, kudottu sininen solmio joka oli kiinnitetty valkoiseen paitaan koruttomalla hopeasoljella, ja hyvin harjatut papillisen mustat kengät, jotka saivat minut ajattelemaan että hän oli astumassa alas kengänkiillottajan tuolista pikemmin kuin taiteen ylhäiseltä alttarilta. Ennen kuin olin tyyntynyt tarpeeksi havaitakseni sen käskevän, autokraattisen kulman jossa hän kannatteli leukaansa, tai sen kuninkaallisen, pikkutarkan, melkein sirostelevan huolen jolla hän järjesteli vaatteitaan ennen istuutumista – havaitakseni, totta puhuen, mutta kuin sen että minä jolla ei ollut mitään kirjallista taustaa olin päässyt tänne, hänen luokseen – minun vaikutelmani oli että E. I. Lonoff muistutti enemmänkin paikallista kouluylitarkastajaa kuin seudun omaperäisintä kertojaa sitten Melvillen ja Hawthronen. (s. 17–18.)