Antti Tuomainen, Mies joka kuoli

En yleensä lue juurikaan dekkareita, koska ne ovat monesti varsin keskinkertaisesti kirjoitettuja ja kaavamaisia, mistä kiitos faktalle, että harva kirjailija kirjoittaa yhtä dekkaria tietylle hahmolle/hahmokatraalle, vaan kaikki kirjat ovat osa N+5 sarjaa Nönnöö, joka oli hyvä joskus kaksikymmentä vuotta sitten, osien 2-7 paikkeilla. Tietenkin ironisoin asiaa, mutta eihän siitä oikein mihinkään pääse, että melkein kaikki suuret nykydekkarinimet muistetaan kirjasarjoistaan, ei yksittäisistä kirjoista: Jo Nesbolla on Harry Hole, ”Lars Keplerillä” Joona Linna jne. Psykologiset trillerit (Paula Hawkins, Gillian Flynn jne.) tuntuisivat fokusoituvan enemmän yksittäiseen kirjaan kuin helposti toistettavan tarinaformaatin kehittämiseen, mutta jos kirjailija tekee taatun vuosittaisen dekkarin, yleensä kyseessä on joku sarja.

Antti Tuomainen ei tee näin (vaikka kirjoja tuleekin yksi per vuosi -vauhtia), mikä oli yksi pääsyitä siihen, että tartuin häneen kirjaansa. Haluan lukea kirjan, yksikössä, en mitään ”no tehdään nyt uusi osa, kun kerran pitää” -tyylistä arkkityyppiä. Mies joka kuoli on oma tarinakokonaisuutensa: se alkaa ensimmäiseltä sivulta ja loppuu viimeisellä – ei kehystarinaa, joka toisi lukijat ensi vuonna takaisin kirjailijan uuden kirjan pariin, vaan yksinkertaisesti tarina, jonka on kyettävä seisomaan omilla jaloillaan. Tähän päälle vielä se, että kirjalla on oivaltava perusidea: päähahmo Jaakko Kaunismaa kuulee kuolevansa jonakin määrittelemättömänä ajankohtana lähitulevaisuudessa, sillä hänet on myrkytetty, ja, poliisille tai vaimolleen kertomisen sijaan, hän yrittää selvittää murhaajansa identiteetin ennen kuolemaansa. Hyvä, omaperäinen ja silti tuttu premissi; murhamysteeri, jossa murhattu tutkii murhaansa. En lähde avaamaan juonta sen kummemmin, koska jos yllä olevalla kuvauksella ei tarinasta kiinnostu, ei siitä pidemmällä synopsiksella saa enempää irti, ja jos em. kuvaus kolahtaa, onpahan kirjassa sitten enemmän löydettävää.

Kuten dekkareissa yleensä, Mies joka kuoli elää ja kuolee juonellaan – joka on ihan viihdyttävä, vaikka ei olekaan mikään maailmoja mullistava – mutta silti show’n varasti Tuomaisen proosa. Joukossa on paljon ratkaisuja, joista en välitä missään kontekstissa (yhden virkkeen kappaleet etenkin rasittavat about kaikkialla), mutta siitä ei pääse ohi eikä ympäri, että Tuomainen osaa kirjoittaa. Nasevat heitot ja tilannekomedia korostavat osuvia sanavalintoja hienosti. En kertaakaan nauranut ääneen, mutta jos kirjailijan nimi ei ole Terry Pratchett, en muista oikeasti nauraneeni nauraneeni kuin kourallisen kertoja kirjoja lukiessani. Mies joka kuoli on hyväntuulinen dekkari, jolla on hyvä (joskin hieman rautalangasta väännetty) opetuskin.

Mies joka kuoli tuskin sytyttää kenenkään maailmaa tuleen, ilmaisun kummallakaan merkityksellä, mutta geneeristen tusinadekkarien aikakaudella Tuomaisen kirja on piristävää vaihtelua. Sen voi aloittaa ja lopettaa ilman, että kokee jääneensä mistään paitsi. Lienee tarpeen lukea joskus uudestaan Tuomaista, mutta seuraavaksi jotakin aivan muuta (jälleen).

Aloituskappale, joka on valitettavasti yksivirkkeinen:

- Oli suuri onni, että annoit myös virtsanäytteen. (Pokkaripainos, s. 13.)

P.S. Jos joku kokee sen oleelliseksi faktaksi, kyllä, kirja on Liken julkaisema. Ja kyllä, tietokirjani tulee (ensi viikolla, le gasp!) Liken kautta. En antanut tämän mahdollisen jääviyden vaikuttaa mielipiteeseeni kirjasta enkä myöskään siistinyt huomioitani tähän tekstiin. Mies joka kuoli nyt vain sattuu olemaan oivallinen teos.