Siirry pääsisältöön

Antti Tuomainen, Mies joka kuoli

En yleensä lue juurikaan dekkareita, koska ne ovat monesti varsin keskinkertaisesti kirjoitettuja ja kaavamaisia, mistä kiitos faktalle, että harva kirjailija kirjoittaa yhtä dekkaria tietylle hahmolle/hahmokatraalle, vaan kaikki kirjat ovat osa N+5 sarjaa Nönnöö, joka oli hyvä joskus kaksikymmentä vuotta sitten, osien 2-7 paikkeilla. Tietenkin ironisoin asiaa, mutta eihän siitä oikein mihinkään pääse, että melkein kaikki suuret nykydekkarinimet muistetaan kirjasarjoistaan, ei yksittäisistä kirjoista: Jo Nesbolla on Harry Hole, ”Lars Keplerillä” Joona Linna jne. Psykologiset trillerit (Paula Hawkins, Gillian Flynn jne.) tuntuisivat fokusoituvan enemmän yksittäiseen kirjaan kuin helposti toistettavan tarinaformaatin kehittämiseen, mutta jos kirjailija tekee taatun vuosittaisen dekkarin, yleensä kyseessä on joku sarja.

Antti Tuomainen ei tee näin (vaikka kirjoja tuleekin yksi per vuosi -vauhtia), mikä oli yksi pääsyitä siihen, että tartuin häneen kirjaansa. Haluan lukea kirjan, yksikössä, en mitään ”no tehdään nyt uusi osa, kun kerran pitää” -tyylistä arkkityyppiä. Mies joka kuoli on oma tarinakokonaisuutensa: se alkaa ensimmäiseltä sivulta ja loppuu viimeisellä – ei kehystarinaa, joka toisi lukijat ensi vuonna takaisin kirjailijan uuden kirjan pariin, vaan yksinkertaisesti tarina, jonka on kyettävä seisomaan omilla jaloillaan. Tähän päälle vielä se, että kirjalla on oivaltava perusidea: päähahmo Jaakko Kaunismaa kuulee kuolevansa jonakin määrittelemättömänä ajankohtana lähitulevaisuudessa, sillä hänet on myrkytetty, ja, poliisille tai vaimolleen kertomisen sijaan, hän yrittää selvittää murhaajansa identiteetin ennen kuolemaansa. Hyvä, omaperäinen ja silti tuttu premissi; murhamysteeri, jossa murhattu tutkii murhaansa. En lähde avaamaan juonta sen kummemmin, koska jos yllä olevalla kuvauksella ei tarinasta kiinnostu, ei siitä pidemmällä synopsiksella saa enempää irti, ja jos em. kuvaus kolahtaa, onpahan kirjassa sitten enemmän löydettävää.

Kuten dekkareissa yleensä, Mies joka kuoli elää ja kuolee juonellaan – joka on ihan viihdyttävä, vaikka ei olekaan mikään maailmoja mullistava – mutta silti show’n varasti Tuomaisen proosa. Joukossa on paljon ratkaisuja, joista en välitä missään kontekstissa (yhden virkkeen kappaleet etenkin rasittavat about kaikkialla), mutta siitä ei pääse ohi eikä ympäri, että Tuomainen osaa kirjoittaa. Nasevat heitot ja tilannekomedia korostavat osuvia sanavalintoja hienosti. En kertaakaan nauranut ääneen, mutta jos kirjailijan nimi ei ole Terry Pratchett, en muista oikeasti nauraneeni nauraneeni kuin kourallisen kertoja kirjoja lukiessani. Mies joka kuoli on hyväntuulinen dekkari, jolla on hyvä (joskin hieman rautalangasta väännetty) opetuskin.

Mies joka kuoli tuskin sytyttää kenenkään maailmaa tuleen, ilmaisun kummallakaan merkityksellä, mutta geneeristen tusinadekkarien aikakaudella Tuomaisen kirja on piristävää vaihtelua. Sen voi aloittaa ja lopettaa ilman, että kokee jääneensä mistään paitsi. Lienee tarpeen lukea joskus uudestaan Tuomaista, mutta seuraavaksi jotakin aivan muuta (jälleen).

Aloituskappale, joka on valitettavasti yksivirkkeinen:
- Oli suuri onni, että annoit myös virtsanäytteen. (Pokkaripainos, s. 13.)


P.S. Jos joku kokee sen oleelliseksi faktaksi, kyllä, kirja on Liken julkaisema. Ja kyllä, tietokirjani tulee (ensi viikolla, le gasp!) Liken kautta. En antanut tämän mahdollisen jääviyden vaikuttaa mielipiteeseeni kirjasta enkä myöskään siistinyt huomioitani tähän tekstiin. Mies joka kuoli nyt vain sattuu olemaan oivallinen teos.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää