Sirkka Ahonen, Suomalaisuuden monet myytit

Tuntui siltä, että en ole lukenut hetkeen mitään tutkimuksellista tietokirjallisuutta: loppuvuonna luin niin Kirjavarkaat kuin Naparetki. Minun rakkaustarinani, mutta niitä ei oikein voi pitää historiantutkimuksina, vaan populaareina (joskin hyvinä tai ainakin riittävän hyvinä) tietokirjoina. Kenties oma tutkimusten välttely on peräisin Jumalan vihollisten kirjoitusprosessin mukanaan tuomasta tutkimusähkystä, mutta päätin kuitenkin kahden nopeasti luetun romaanimaisen totuutta käsittelevän kirjan jälkeen siirtyä johonkin tutkimuksellisempaan tietokirjaan, joka olisi mielellään kohtuullisen lyhyt.

Valintani osui emerita Sirkka Ahosen kirjaan Suomalaisuuden monet myytit, joka käsittelee kansallisuuden rakentamista ja sen myyttejä suomalaisissa lukion oppikirjoissa vuodesta 1945 alkaen. Jos kuvaukseni kuulostaa kuivahkolta, voi kuulkaas… Ahonen ei todellakaan kirjoita vetävän jännittävästi, vaan kieli on tasoa palikka: yksinkertaisia virkkeitä, lähtökohtaisesti pisteillä eroteltuja päälauseita, jotka ovat luonteeltaan varsin toteavia. Tavallista tutkimuskirjallisuutta siis, mutta tahtoisin ajatella, että tässäkin on olemassa hieman skaalaa toteamisen ja runollisen maalailun välillä. En sinänsä motkota kirjoitusjäljestä, vaan lähinnä havainnoin ja kiinnitän huomiota siihen, miksi monien mielestä tärkeästä ja hyvästä aiheesta kirjoitettu kirja saattaa tuntua luotaantyöntävältä. Otan esimerkin kirjasta, joka toivottavasti havainnollistaa pointtiani:

Suomalaisuuden historiallisten myyttien kohtalosta historian käyttöön eri ehtojen ristivedossa voi todeta, että tutkimuksen ja historiakulttuurin vuoropuhelu ja historiapolitiikka ovat yhtäältä tukeneet ja toisaalta rapauttaneet myyttejä. Oppikirjasukupolvesta toiseen myytit ovat mukautuneet aikaansa mutta yleensä kestäneet sen paineet, mikä näkyy 2000-luvun kansalaiskyselyissä. Historian oppikirjat nojaavat historiantutkimuksen ohella sepitteelliseen ja rakennettuun historiakulttuuriin, jossa ennen muuta yhteiskunnallinen tasa-arvo sekä Euroopan perintö ovat kestäviä myyttejä. Historianopetuksen politiikka on ollut Suomessa varovaista. Uuskansallismieliset vaatimukset kansallisen kaanonin uudelleenrakentamisesta eivät meillä ole vaikuttaneet historianopetuksen politiikkaan ja opetussuunnitelmiin samalla tavoin kuin monessa itäisen Keski-Euroopan maassa. Peruskoulun oppikirjat kirjoittavat kuitenkin edelleen suomalaisuudesta yhtenäisen kertomuksen, joka tarjoaa yhteisöllistä identiteettiään etsivälle nuorelle symbolisia kiinnekohtia. (S. 201-202.)

Se, mitä Ahonen katkelmassa sanoo (oppikirjoissa pidetään yllä 1800-luvultä peräisen olevaa kansakunnan kehittämisprojektia, vaikka sen myytit ovatkin mukautuneet muuttuvien aikojen mukana), on ehdottomasti tärkeää ja sanoman sopisi leviävän laajemmalle kollektiiviseen tietoisuuteen, mutta esitystapa varmasti karkottaa muut kuin karaistuneemmat tutkimuskirjallisuuden lukijat helposti luotaan. Tärkeää on myös huomata, että oppikirjoissa elävät kansallisuusmyytit eivät ole siellä niinkään historiapolitiikan takia, vaan koska ”tavallinen kansa” (kuinka tuotakin fraasia inhoan) haluaa ylläpitää niitä, haluaa rakentaa identiteettiään kansallisten symbolien ja myyttisten (myytti ei sinänsä ole arvolatautunut termi, sopii muistaa) kertomusten varaan. Asia on tärkeä ja monisyinen, mutta sen käsittämiseksi – mielestäni, tietenkin – tarvitaan popularisoijia, jotka puhuvat paremmin samaa kieltä ei-akateemisen yleisön kanssa… eli ilmaisevat asian tiiviimmin ja alapäävitseillä kuorruttaen, jos omasta tyylistäni voi mitään suuntaviivoja vetää.

Jos kielen kankeus sivuutetaan, ongelmani kirjan kanssa on oikeastaan sen rakenne: 216 sivua, joista noin 150 käytetään erittäin luettelomaiseen kolmoslukuun (”analyysiin”). ”Tästä myytistä kirjoitettiin tuolloin-ja-tuolloin näin, ja siinä ei mainittu tätä asiaa ja sitten seuraavan oppikirjasukupolven aikana painotettiinkin enemmän tätä-ja-tätä…” Tärkeä aihe, kyllä, koska se kertoo historiakulttuurin ja -ymmärryksen rakentumisesta, mutta varsinainen tulkinta on säästetty viimeiselle noin viidelle-, kuudellekymmenelle sivulle. Oikeastaan luvut 4-6 olisi voinut irrottaa kokonaan kirjasta ja iskeä käteeni, ja olisin pystynyt (yrittämättä luoda myyttistä kuvaa deduktiotaidoistani) yhdistelemään analyysiluvun pääpointit ja summittaisen sisällön. Pidän enemmän tutkimuksista, joissa analyysi ja tulkinta ovat tiiviimmin yhtä kokonaisuutta, koska silloin ei käy (näin selkeästi, ainakaan), että se aidosti kiinnostava pohdinta ja keskustelu aiheesta jää ikään kuin jälkisanoiksi pitkän lähdereferaatin päätteeksi. Jälleen, sävyeroa syvän analyysin ja tulkinnan välisen kuilun sekä sekavan ja jokaiseen ilmansuuntaan poukkoilevan jorinan välillä on olemassa, eikä kumpikaan ääripää ole paras ratkaisu.

Menipähän akateemiseksi jaaritteluksi, pahoitteluni. Kakkavitsejä sitten toisella kerralla. Ahosen kirja ei ole huono – en aio mitään sellaista väittää, pois se minusta – mutta siitä olisi saanut erinomaisen suhteellisen pienillä muutoksilla. Koska aihehan on tärkeä, ainakin kaltaisteni historiapolitiikasta kiinnostuneen pösilön mielestä. Jos joku on eksynyt tekstin tähän vaiheeseen saakka, heillä (teillä?) ei voi olla pahaa allergiaa akateemista jaarittelua kohtaan, joten teille suosittelen lukemaan Ahosen kirjasta luvut 1 ja 4-6; pedanttisemmat akateemikot käykööt koko kirjan läpi, jos siltä tuntuu.

Aloitusvirke jääköön kopioimatta, koska aiemmin tekstissä on jo pitkä katkelma.