Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi.

Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kumppanit. Sekä, tietenkin, Sam Vimes ja Persnettoa-tulee-mutta-tulkoon Dibbler. Jos tietämätön lukija poimisi ensimmäiseksi Kiekkomaailmakseen Yövartioston, hän saisi takuulla vääristyneen kuvan Pratchettin kirjoista, sillä ensimmäiset parikymmentä sivua ovat aika kylmää kyytiä: hahmoja tulee, heitä ei esitellä, sitten mennään jo muualle, ja tilanne on ns. jatkuvasti päällä. Sarjaa seurannut on tietenkin välittömästi tilanteen tasalla eikä hän tarvitse Porkkanan esittelyä – onhan tuollekin miekkoselle varattu esittelyksi kokonainen kirja. Kun juoni todella lähtee käyntiin Vimesin ja Karsserin matkustaessa ajassa taaksepäin, kuka vain pystyy seuraamaan juonta vaivattomasti, mutta siihen saakka pääseminen voi olla jaakopinpainin takana.

Kaltaiselleni Pratchettiä enemmän kuin hieman ahmineelle lukijalle Yövartiosto on suora sukellus mukavuusalueelle: hulvattoman oivaltavia huomioita ihmisistä, kulttuurista ja kaikesta muusta hupsusta, jota ihmisyyden perusedellytyksiksi tai lisukkeiksi kutsumme; tärkeitä eksistentiaalisia kysymyksiä tällä kertaa etenkin determinismistä ja predestinaatiosta… sekä tietenkin sopivan yksinkertainen juoni pitämään kaikkea kasassa. Karsseri on paha, Vimes hyvä ja paha on pysäytettävä, tällä kertaa kolmenkymmenen vuoden takaisessa menneisyydessä. Tämän enempää, mielestäni, kirjasta ei edes tarvitse sanoa, sillä kaikki Pratchettiä lukeneet tietävät homman jujun, lukemattomia ohjataan jonkun toisen kirjan suuntaan. Alla kuitenkin pari lukunäytettä Mika Kivimäen suomennoksina.

Kuvaus Detriuksen (Vartioston jätti) aseesta kuvastaa Pratchettin humoristisuutta – lisäksi se maalaa selvän, joskin karikatyyrisen kuvan kuvailtavasta kohteesta:

Detrius piileskeli katolla Vanhaan Tuomaan kellotornin lähistöllä. Ja Detrius kantoi piiritysjalkajousta, jota kolmekaan miestä ei jaksanut nostaa. Hän oli muuntanut sen ampumaan kerralla paksun nuolikimpun. Useimmiten nuolet hajosivat säpäleiksi lennon aikana ilmanvastuksen voimasta ja maaliin osui laajeneva palavien puupirstaleiden pilvi. Vimes oli kieltänyt peikkoa käyttämästä sitä ihmisiä vastaan, mutta jousen avulla oli pahuksen hyvä päästä tunkeutumaan lukittuihin rakennuksiin. Se avasi etu- ja takaoven samalla kertaa. (S. 35-36)

Vastapainoksi Pratchett-viisaus vailla vertaa:

Vimes näki näyn Ankh-Morpokista yön tummaa taustaa vasten. Se ei ollut kaupunki, vaan prosessi, maailman päällä lepäävä paino, joka vääristelin maat satojen kilometrien säteellä. Ihmiset, jotka eivät käyneet siellä koskaan elämässään, kuluttivat kuinkin koko elämänsä työskentelemällä sen puolesta. Siihen kuului tuhansia ja tuhansia eekkereitä vihreää viljelysmaata ja metsiä. Se veti puoleensa ja kulutti…

                             … ja antoi takaisin lanta sikoläteistään, tuhkaa savupiipuistaan, jalostettua terästä ja kattiloita ja kaikki työkalut, joilla sen ruoka tuotettiin. Samoin kuin vaatteita ja muotia ja ideoita ja kiinnostavia paheita, lauluja ja tietoa ja jotakin, jota oikeassa valaistuksessa katsottuna voitiin kutsua sivistykseksi. Sitä sivistys tarkoitti. Se tarkoitti kaupunkia. (S. 323)

Sekä, tietenkin, aloituskappale:

Kirkaisun kuullessaan Sam Vimes huokaisi, mutta ajoi silti partansa loppuun ennen kuin teki asialle mitään. (S. 9)

P.S. Lukekaa Pratchettiä. Se on palvelus itsellenne.