Siirry pääsisältöön

Jennifer Egan, Manhattan Beach

Jennifer Eganin edellinen romaani Aika suuri hämäys (The Visit from the Goon Squad) voitti Pulitzerin ja on myös minun mielestäni erinomainen kokeellinen romaani, joka leikittelee romaanin ja novellikokoelman rajapinnalla (jokaisella luvulla on eri kertoja tai eri hahmo, jonka kautta ne fokalisoidaan) sekä myös romaanin tyylikeinoilla (etenkin PowerPoint-dioilla kirjoitettu luku on jäänyt mieleen). Luin myös Eganin edeltävän romaanin Sydäntorni (The Keep), joka oli myös hyvä, mutta ei läheskään niin hyvä kuin Aika suuri hämäys; kokeellisuus oli kuitenkin läsnä, joskin enemmän ”missä kulkevat todellisuuden rajat, missä fiktio alkaa” -tematiikallaan kuin romaanikirjallisuuden keinoilla leikitellen. Odotukseni Eganin uutta romaania, viime vuonna ilmestynyttä ja vielä suomentamatonta Manhattan Beachia kohtaan olivat kovat, joten päätin ottaa sen äänikirjakseni Audiablen kautta.

Äänikirjan kuuntelu, kun hamstraa levyjä oikealta ja vasemmalta sekä kirjoittaa levyarvosteluja ja -blogia, voi olla kinkkistä ja liian tapauskohtaista ollakseen hyväksi lukuprosessille. Siksi minulla on kestänyt puolitoista kuukautta saada Manhattan Beach luetuksi… tai siis kuunnelluksi, vaikka se ei ole pitkä kirja. Onneksi sain vinkin, että bluetooth-kuulokkeiden aikakaudella voi mennä keskellä yötä nukkumaan ja kuunnella kirjaa ilman, että tarvitsee laittaa valoja päälle tai edes nousta sängystä luvun päättymisen jälkeen. Tällä tavalla olen kuunnellut luvun verran (yleensä noin puolisen tuntia) kirjaa joka ilta – ja vain kahdesti torkahdin kuunnellessani. Suosittelen kaikkia äänikirjojen ystäviä kokeilemaan tätä keinoa, sillä näin olen saanut rauhoituttua kirjan kanssa ennen nukkumaanmenoa.

Manhattan Beach on historiallinen romaani, joka sijoittuu käytännössä kokonaan 1940-luvulle ja, nimensä mukaisesti, New Yorkiin. Päähahmoja on kolme: Anna, parikymppinen sukeltajaksi haluava nainen; Dexter, neli- tai viisikymppinen gangsteri ja yöklubin pyörittäjä; sekä Eddie, Annan isä. Äänikirjassa jokaisella päähahmolla oli oma lukija, mikä toimi todella hienosti, sillä pelkän proosan tasolla fokalisaatio ei olisi muuten tullut aina selväksi. Eganin proosa on, edelleen, loistavaa ja hän onnistuu maalaamaan hienoja kuvia tarkoilla sanavalinnoilla, jotka hyvät lukijat vielä tulkitsevat oivallisesti. Juoni on varsin tavanomainen ja suoraviivainenkin ajankuva nuoresta naisesta patriarkaalisessa ympäristössä sekä alamaailman metkuista. Kirjan parhaat kohtaukset olivat loppupuolella, Annan sukelluskohtausten ja [SPOILERI!] Eddien haaksirikon muodossa.

Tavanomaisuus ei sinänsä ole ongelma, mutta se on hieman yllättävää, ottaen huomioon Eganin kaksi edellistä teosta, sillä Manhattan Beach ei ole kokeellinen romaani. Se ei riko rajoja tarinankerronnallaan tai sen keinoilla – se vain kertoo sota-ajasta kolmen hahmon näkökulmasta. Olen ymmärtänyt, että monet ovat olleet pettyneitä ratkaisusta ja myönnän olleeni aluksi itse hitusen ymmyrkäisenä, mutta jos kirjan vain ottaa sellaisena kuin se on, se ei ole huono. Se ei ole erinomainenkaan, pitää muistaa, mutta Goodreads.comissa annoin kirjalle kolme tähteä ja (toisin kuin Grishamin kanssa) kyseessä on vahva kolmonen. Jos kirja olisi vetänyt paremmin mukaansa, olisin jopa saattanut antaa sillä neljä tähteä, mutta alku on (tai ainakin oli minulle) hidas ja päämäärätön; myös Anna tuntuu ajoittain turhan paljon ”voimakas nainen, joka tekee kaiken mitä miehetkin” -arkkityypiltä, kun kuvataan hänen sukellustoimintaansa, ja hän on siinä liian hyvä liian pian.

Egania aiemmin lukeneet, olkaa varovaisia pettymyksen kanssa; muut voivat olla huolettomampia, sillä Manhattan Beach on hyvä teos. Ei erinomainen ja ajoittain vailla punaista lankaa, mutta silti ihan kelpo kirja.


Aloituskappale jää uupumaan, koska kuuntelin romaanin äänikirjana ja sanelun kirjoittaminen auki ei ole hauskaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott