Siirry pääsisältöön

Jennifer Egan, Manhattan Beach

Jennifer Eganin edellinen romaani Aika suuri hämäys (The Visit from the Goon Squad) voitti Pulitzerin ja on myös minun mielestäni erinomainen kokeellinen romaani, joka leikittelee romaanin ja novellikokoelman rajapinnalla (jokaisella luvulla on eri kertoja tai eri hahmo, jonka kautta ne fokalisoidaan) sekä myös romaanin tyylikeinoilla (etenkin PowerPoint-dioilla kirjoitettu luku on jäänyt mieleen). Luin myös Eganin edeltävän romaanin Sydäntorni (The Keep), joka oli myös hyvä, mutta ei läheskään niin hyvä kuin Aika suuri hämäys; kokeellisuus oli kuitenkin läsnä, joskin enemmän ”missä kulkevat todellisuuden rajat, missä fiktio alkaa” -tematiikallaan kuin romaanikirjallisuuden keinoilla leikitellen. Odotukseni Eganin uutta romaania, viime vuonna ilmestynyttä ja vielä suomentamatonta Manhattan Beachia kohtaan olivat kovat, joten päätin ottaa sen äänikirjakseni Audiablen kautta.

Äänikirjan kuuntelu, kun hamstraa levyjä oikealta ja vasemmalta sekä kirjoittaa levyarvosteluja ja -blogia, voi olla kinkkistä ja liian tapauskohtaista ollakseen hyväksi lukuprosessille. Siksi minulla on kestänyt puolitoista kuukautta saada Manhattan Beach luetuksi… tai siis kuunnelluksi, vaikka se ei ole pitkä kirja. Onneksi sain vinkin, että bluetooth-kuulokkeiden aikakaudella voi mennä keskellä yötä nukkumaan ja kuunnella kirjaa ilman, että tarvitsee laittaa valoja päälle tai edes nousta sängystä luvun päättymisen jälkeen. Tällä tavalla olen kuunnellut luvun verran (yleensä noin puolisen tuntia) kirjaa joka ilta – ja vain kahdesti torkahdin kuunnellessani. Suosittelen kaikkia äänikirjojen ystäviä kokeilemaan tätä keinoa, sillä näin olen saanut rauhoituttua kirjan kanssa ennen nukkumaanmenoa.

Manhattan Beach on historiallinen romaani, joka sijoittuu käytännössä kokonaan 1940-luvulle ja, nimensä mukaisesti, New Yorkiin. Päähahmoja on kolme: Anna, parikymppinen sukeltajaksi haluava nainen; Dexter, neli- tai viisikymppinen gangsteri ja yöklubin pyörittäjä; sekä Eddie, Annan isä. Äänikirjassa jokaisella päähahmolla oli oma lukija, mikä toimi todella hienosti, sillä pelkän proosan tasolla fokalisaatio ei olisi muuten tullut aina selväksi. Eganin proosa on, edelleen, loistavaa ja hän onnistuu maalaamaan hienoja kuvia tarkoilla sanavalinnoilla, jotka hyvät lukijat vielä tulkitsevat oivallisesti. Juoni on varsin tavanomainen ja suoraviivainenkin ajankuva nuoresta naisesta patriarkaalisessa ympäristössä sekä alamaailman metkuista. Kirjan parhaat kohtaukset olivat loppupuolella, Annan sukelluskohtausten ja [SPOILERI!] Eddien haaksirikon muodossa.

Tavanomaisuus ei sinänsä ole ongelma, mutta se on hieman yllättävää, ottaen huomioon Eganin kaksi edellistä teosta, sillä Manhattan Beach ei ole kokeellinen romaani. Se ei riko rajoja tarinankerronnallaan tai sen keinoilla – se vain kertoo sota-ajasta kolmen hahmon näkökulmasta. Olen ymmärtänyt, että monet ovat olleet pettyneitä ratkaisusta ja myönnän olleeni aluksi itse hitusen ymmyrkäisenä, mutta jos kirjan vain ottaa sellaisena kuin se on, se ei ole huono. Se ei ole erinomainenkaan, pitää muistaa, mutta Goodreads.comissa annoin kirjalle kolme tähteä ja (toisin kuin Grishamin kanssa) kyseessä on vahva kolmonen. Jos kirja olisi vetänyt paremmin mukaansa, olisin jopa saattanut antaa sillä neljä tähteä, mutta alku on (tai ainakin oli minulle) hidas ja päämäärätön; myös Anna tuntuu ajoittain turhan paljon ”voimakas nainen, joka tekee kaiken mitä miehetkin” -arkkityypiltä, kun kuvataan hänen sukellustoimintaansa, ja hän on siinä liian hyvä liian pian.

Egania aiemmin lukeneet, olkaa varovaisia pettymyksen kanssa; muut voivat olla huolettomampia, sillä Manhattan Beach on hyvä teos. Ei erinomainen ja ajoittain vailla punaista lankaa, mutta silti ihan kelpo kirja.


Aloituskappale jää uupumaan, koska kuuntelin romaanin äänikirjana ja sanelun kirjoittaminen auki ei ole hauskaa.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää