John Grisham, Camino Island

Olen oikein mainiosti tietoinen, että John Grisham myy enemmän kirjoja kuin haluan edes selvittää, mutta olen jättänyt hänen kirjansa kirjakauppoihin ja kirjastoihin luultavasti juurikin siitä syystä: jos joku on noin suosittu trillerikirjailija, hänellä täytyy olla todella pitkäikäinen sarja, jonka kelkkaan mukaan hyppääminen kesken matkan ei liene helppoa – oletus, jossa olin ainakin osin väärässä, koska lukemani Camino Island on itsenäinen teos. Lisäksi, ei sovi unohtaa, että suurella menekillä siunattua jokavuotista jännärikirjallisuutta eivät yleensä laatupaineet vaivaa. Silti päätin napata Camino Islandin lukuun, koska sen idea vaikutti hyvältä ja saanpahan taas yhden ”kyllä mä voin sitä haukkua, kun mä oon sitä lukenukin” -tarran kokoelmaani.

Camino Islandin keskiössä on viisi käsikirjoitusta, F. Scott Fitzgeraldin alkuperäiset käsikirjoitukset, jotka varastetaan heist-tyylisellä juonella kirjan ensimmäisen luvun aikana. Seuraavaksi esitellään Camino Island -saarella Floridassa asustava Bruce Cable, joka kerää harvinaisia kirjoja, sekä tuskaileva kirjailija Mercer Mann, joka saa työtehtäväkseen selvittää, ovatko Fitzgeraldin kässärit Cablella. Kaltaistani bibliofiiliä tällainen harvinaisten kirjojen kanssa leikkiminen tietenkin kiinnostaa, joten myönnän avoimesti, että jos aihepiiri olisi ollut jokin toinen, en olisi kirjaan tarttunut. Mutta niin vain, hyvän aloituksen ja kiinnostavan konseptin voimalla aloitin elämäni ensimmäisen Grishamin lukemisen – ja tiedätkö mitä? Se oli ihan ok. Kaukana hyvästä ja vielä kauempana erinomaisesta, mutta ihan riittävän viihdyttävä kestääkseen vaivoin 300 sivua. Se tosin olisi ollut parempi, jos se ei olisi ollut trilleri. Annas kun selitän.

Ensimmäinen luku, kaikessa viihdyttävyydessään, on kronikka, jossa kerrotaan mitä tapahtuu eikä juuri muuta. Siinä ei ole päähahmoa, siinä ei vilkaista kunnolla hahmojen päiden sisään, vaan yksinkertaisesti kerrataan hahmojen toimia. Saattaa kuulostaa jonkun korvaan kiinnostavalta, mutta se on varsin väsyttävää luettavaa – onneksi kronikkaa on vain kahdesti kirjassa (alussa ja lopussa). Toinen luku jatkaa kronikointia, joskin tällä kertaa käydään läpi tarpeettomassa mitassa Cablen päätyminen arvostetuksi kirjakauppiaaksi sekä hänen ja hänen vaimonsa tapaaminen. Vasta (?) kolmannessa luvussa eli n. sivun 70 paikkeilla lukija tapaa päähahmon Mercerin. Kolmosluvusta loppuun saakka kirja muistuttaa trilleriä vain ajoittain ja nuo hetket vaikuttavat enemmän jälkiajatuksilta (kuin Grisham olisi tajunnut, että perkeleen perkele, tämähän piti olla jännäri!) ja esimerkiksi pakollisten pahisten kiikuttaminen mukana on juonen kannalta tarpeetonta. Lopussa taas kiristetään tapahtumaruuvia ja kronikoidaan läpi loppufinaali. Väliin jäävät n. 200 sivua ovat, minulle, kirjan kiinnostavin osuus, vaikka/koska ne ovat pikemminkin tavallista draamaromaania eikä mitään ”räjähdys tai murha joka sivulla” -tempohirvitystä, jollaiseen valitettavan moni trilleri tuntuu sortuvan. Tuo keskiosa käytetään Mercerin kanssa, kun hän tutustuu Camino Islandin muihin kirjailijoihin sekä tietenkin Cableen, ja ihastuu kirjakauppiaaseen, joka johtaa yllättävän siedettävästi toteutettuun romanssiin. (Tämä olisi spoileri, jos siitä ei puhuttaisi jo ensimmäisen Mercerin luvun aikana.)

Jos Camino Island kertoisi vain tuskailevasta kirjailijasta, harvinaisuuksia diilaavasta kirjakauppiaasta ja käsittelisi Fitzgerald-kässäreitä jonakin muuna kuin tyylipuhtaana MacGuffinina, kyseessä voisi hyvinkin olla parempi kirja. Jos Mercer vain sattumalta päätyisi Cablen salaisuuden, Fitzgerald-kässärien, äärelle ja tuskailisi, mitä tehdä ja mikä olisi oikea tapa toimia - ilmiantaako ihastus vai vaietako - mielestäni siitä saisi kiinnostavamman kirjan kuin väkinäisesti toteutetusta kissa-ja-hiiri-leikistä. Kenties Grisham olisi halunnutkin kirjoittaa vain draamaromaanin Merceristä ja siinä ohessa Brucesta ja kässäreistä, mutta agentti/kustantamo/yleisö vaati jännäriä – mene ja tiedä. Niin tai näin, Camino Island sai minulta kolme tähteä Goodreads.comissa, mutta se oli heikko kolmonen, siinä ja siinä, että olisi jäänyt kahteen. Se asia, joka nosti kirjan karvan verran kolmosen puolelle, oli suhteellinen moraalinen harmaus, jossa pahiksia ovat vain ryöstäjät.

Aloituskappale:

The imposter borrowed the name of Neville Manchin, an actual professor of American literature at Portland State and soon-to-be doctoral student at Stanford. In his letter, on perfectly forged collage stationary, “Professor Manchin” claimed to be a budding scholar of F. Scott Fitzgerald and was keen to see the great writer’s “manuscripts and papers” during a forthcoming trip to the East Coast. The letter was addressed to Dr. Jeffery Brown, Director of Manuscripts Division, Department of Rare Books and Special Collections, Firestone Library, Princeton University. It arrived with a few others, was duly sorted and passed along, and eventually landed on the desk of Ed Folk, a career junior librarian whose task, among several other monotonous ones, was to verify the credentials of the person who wrote the letter. (Pokkaripainos, s.1)