Siirry pääsisältöön

Michael Wolff, Fire and Fury


Kerrankin olen mukana tämän hetken ilmiössä – yleensä laahustan vuoden tai pari kaikkien muiden jäljessä ja innostun ”uusista kirjoista” myöhässä. Kuten varmaankin keskimäärin kaikki tietävät, Michael Wolffin Fire and Fury on ollut myyntimenestys ja samalla se on herättänyt paljon keskustelua; monet eri kuuluisuuden asteella liikkuvat henkilöt ovat twiittaileet tai kommentoineet kirjasta, ja esimerkiksi Richard Dawkins sekä, tietenkin, trumpetti itse ovat jakaneet 280:n merkkirajan sisään mahtuvia huomioita. Koska kirja on niin keskusteltu tapaus ja koska en keksinyt äkkiseltään mitään muutakaan äänikirjaa Audiblen kreditin käyttöä varten, päätin ottaa kirjan käsittelyyn ja aion suositella samaa muillekin, nimenomaan erinomaisesti luetun äänikirjan ansioiden perusteella.

Fire and Fury on luettu äänikirjaksi kerrassaan upeasti, kiitos juuri oikeita sanoja painottavan Holter Grahamin. Kirja on toki kirjoitettu myös hienosti, mutta juuri Grahamin täydelliset intonaatiot, tauot ja Steve Bannonin sekä trumpetin puhetapojen mukailut nostavat kirjan ihan uudelle tasolle. Usein sillä ei pitäisi olla mitään väliä, missä formaatissa kirjan kokee, mutta Fire and Furyn äänikirja on niin hienosti toteutettu, että suosittelen sitä perinteisen formaatin yli.

Niin, kai siitä kirjastakin pitäisi sanoa jotain, mutta todennäköisyydet ovat sen puolella, että sinä, rakas Lukija, olet jo lukenut tai kuullut kirjasta paljon, kaiken olennaisen. Kyllä, trumpetin lähipiiri on kirjan mukaan erittäin sekasortoinen ja käy jatkuvaa pikkusieluista valtapeliä; kyllä, trumpetti itse on kokonaisvaltaisen epäpätevä tehtäväänsä ja ainoa kontrolloimaton (ja, täten, kaoottinen) komponentti Valkoisen talon palapelissä; kyllä, Wolff kertoo tapahtumista, joista hän ei voi tietää mitään konkreettista, ellei hänen lähteenään ole Melania tai Ivanka Trump tai Jared Kushner, mitä en pidä kovin todennäköisenä. Kaikki tietävät, että yksi lähteistä on Bannon ja hänelle annetaankin kohtuuttoman paljon tilaa, vaikka hänestä maalattu kuva on kaikkea muuta kuin sympaattinen: Bannon pyrkii hajottamaan ja hallitsemaan, hän haistattaa pitkät paskat kaikille muille kuin valkoisille amerikkalaisille ja hän ottaa kunnian trumpetin saamisesta Valkoiseen taloon. Samaan aikaan häntä kuvaillaan Valkoisen talon luultavimmin älykkäimmäksi henkilöksi, joka on jopa lukenut kirjoja ja omaa yleissivistystä – faktoja, joita ei Breitbartin pyörittäjästä uskoisi.

Show’n keskiössä on ailahtelevainen ja fokusoimaton trumpetti, joka kykenee pysymään asiassa tai presidentillisyyden valeasussa vain joitakin minuutteja, usein ei sitäkään. Se, kuka keskustelee hänen kanssaan viimeiseksi ennen jonkin päätöksen tekemistä, omaa suurimman vallan, koska vain viimeisen henkilön sanomasta murto-osa on saattanut jäädä jonnekin hiuslisäkkeen alle. Hänelle kaikki on henkilökohtaista ja pakonomaisesti personifioitua johonkin henkilöön, minkä johdosta hän ei ymmärrä, ettei FBI:n johtajan potkiminen johda Venäjä-tutkimusten päättymiseen. Pohjimmiltaan hän haluaa vain hyväksyntää ja kehuja erityisesti medialta. Kaikki hänen ympärillään pitävät häntä idioottina ja jokaisella on oma suosikkisana tuon faktan ulostuomiseksi – yksi suosii ”moronia”, toinen ”stupidia” jne.

Kuinka totuudenmukainen kuva Fire and Furyn maalama kuva trumpetin Valkoisesta talosta on? Luultavasti varsin pitkälti, vaikka monia väitteitä on lähes mahdotonta todistaa ilman perhepiiriin kuuluvien henkilöiden todistuksia, joita tuskin tullaan koskaan kuulemaan. Koko organisaatio on epäpätevä ja jos joku pätevä eksyy joukkoon, hän saa piakkoin kenkää; taustalla käydään Bannonin äärinationalismin ja Jirvankan (Jared/Ivanka) maltillisemman, jopa liberaalin linjan välistä kamppailua; käytännössä kukaan ei uskonut trumpetin voittavan, ja kun hän voitti, Melania purskahti itkuun ja trumpetti oli hysteerinen. Kaikki luultavasti totta, ainakin enemmän tai vähemmän uskottavaa. Fire and Fury on hyvä kirja, mutta se vanhenee nopeasti, ja jos se kiinnostaa, se kannattaa lukea nyt.

Aloituskappaletta en laita, koska kuuntelin kirjan äänikirjana enkä jaksa translitteroida.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää