Orhan Pamuk, Nimeni on Punainen

Elinikäinen nobelistiurakkani jatkuu turkkilaisen Orhan Pamukin muodossa. Toki olen hänen olemassaolostaan ollut tietoinen jo pidempään, mutta etenkin vuoden 2017 (?) Helsinki Lit -tapahtuman yhteydessä markkinointiviidakkorumpu alkoi paukuttaa jokaisessa sometorvessa Pamukin nimeä, sillä hän oli tulossa paikalle ja hän oli Hieno Kirjailija, jonka yksi vanhempi kirja (Lumi) oli jälleen ajankohtainen, kiitos Turkin poliittisen tilanteen. Minulla on Lumi hyllyssä, mutta minulla on myös toinen Pamuk, äskettäin pokkariksi ilmestynyt, jo 1990-luvulla kirjoitettu Nimeni on Punainen, jonka valikoin luettavaksi puhtaasti sillä perusteella, että sitä on duunissa valikoimassa, joten osaan näin, toivon, myydä kirjaa paremmin.

Nimeni on Punainen on hyvä kirja, siitä ei pääse mihinkään, mutta sen lukeminen tuntui yleensä enemmän työltä kuin huvilta. Proosa on hyvää ja koukeroista (eli hyvää, hah-ha) ja tarina, vaikka onkin periaatteessa murhamysteeri, omaa ulottuvuuksia samoissa määrin kuin Umberto Econ Ruusun nimi – juurikin Ruusun nimi tulee mieleeni Nimeni on Punaisen tyylistä ja kerronnasta, joskin sillä erolla, että Econ romaani sijoittuu kristikunnan alueelle ja 1300-luvulle (mikäli muistini pelittää) ja Pamukin romaani Istanbuliin 1500- ja 1600-lukujen taitteessa. Lukemiseni oli hidasta ja ajoin vaivalloista – olin lähellä lopettaa kirjan lukemisen parikin kertaa, mutta toisinaan taistellen itseni kanssa pakotin jatkamaan – vaikka en oikein tiedä miksi; oli syy mikä tahansa, se oli enemmän minusta kuin kirjasta kiinni. Uskon, että Nimeni on Punainen on sellainen kirja, jonka lukeminen oli pakkopullaa, mutta joka vähitellen kehittyy mielessäni hienoksi romaaniksi, merkittävästi lukukokemustani paremmaksi.

Romaanin keskiössä on kuvanmaalaus ja neljän entisen oppipojan (”miniatyristin”) välinen rakkaus-kateus-suhde. Virallisesti ja ateljeen toimintatapojen mukaan he käyttävät vanhoja perinteisiä idästä perittyjä tekniikoita ja periaatteita, mutta silti koko nelikko osallistuu uudenlaisten kuvien, ”frankkilaisten” (=eurooppalaisten) realistisemman taidesuuntauksen mukaisen kirjan kuvittamiseen. Kirjan mielenkiintoisin kysymys oli juurikin uudenlaisen taiteen ja perinteiden kunnioittamisen välinen ristiriita sekä taiteenfilosofinen kysymyksenasettelu: onko, toisaalta, oikeampaa vain apinoida ikiaikaisia suuruuksia ja häivyttää taiteilijan minuus taideteoksesta, riisua tyyli pois ja ylpeillä kyvyllä seurailla menneiden aikojen ratkaisuja liki-täydellisesti? Entä taide itsessään – onko sen tarkoitus kuvata vain sitä, mitä ihminen itse näkee edessään ja näin ylistää väliaikaista ja turhamaista, turmeltuvaakin, lihaa, vai pitäisikö taiteella pyrkiä katsomaan kauemmas, pääsemään lähemmäs Platonin ideaopin mukaisia jumalallisia ideoiden lähdettä eli Jumalaa? Kysymys saattaa vaikuttaa monista oudolta ja tyhmältäkin, mutta mielestäni sitä käsitellään romaanin mittaan erittäin moniulotteisella mutta ei alleviivaavalla tavalla, ja kaikki tarkkaavaiset lukijat takuulla jäävät pohtimaan taiteen todellisia tarkoitusperiä ja luonnetta. Tämä taidefilosofia tietenkin menee myös metatasolle siinä mielessä, että monet myytit ja vanhat tarinat, joiden kertaamiseen käytetään romaanissa hirmuinen määrä sivuja, korreloivat enemmän tai vähemmän kaikki avainkohtauksiin ja teemoihin kirjassa.

Toisinaan inhosin Nimeni on Punaisen lukemista, koska se oli hidas ja tyyliltään kankea, sillä hahmojen puhetyylit ovat niin muodollisia ja se, mitä sanottiin, jäi retoristen keinojen alle. Mutta kaikki tuo, kaikki kankeus ja retorisuus, luovat samaan aikaan mielenkiintoista ajan- ja maailmankuvaa, johon on samaan aikaan vaikea että helppo upota. Omista tuskailuistani huolimatta aion suositella Nimeni on Punaista, mutta sillä varauksella, että lukija ei odota liian suoraviivasta tai yksioikoista murhamysteeriä; jo yksistään kertojaäänien moninaisuus tekee kokonaisuudesta varomattomalle vaikean hahmotettavan.

Aloituskappale Tuula Kojon suomentamana:

Minä olen kuollut, olen kalmo ja virun kaivon pohjalla. Viimeiset henkäykseni vedin jo kauan sitten, sydämeni ei ole lyönyt enää aikoihin, mutta vain se riivattu joka minut tappoi tietää mitä minulle tapahtui. Se halvatun ryökäle kuunteli hengitystäni ja tunnusteli pulssiani varmistaakseen että oli todella saanut minut hengiltä, sitten hän potkaisi minua kylkeen, raahasi minut kaivolle ja heitti alas. Hän oli hakannut kivellä kalloani joka ruhjoutui kun putosin kaivoon; kasvoni, otsani ja poskeni rusentuivat muotopuoliksi; luuni murtuivat, suuni täytti verellä. (S. 11, pokkaripainos.)