Siirry pääsisältöön

George R.R. Martin, Fevre Dream


George R.R. Martin, kuten olen aiemminkin sanonut, on oivallinen kirjailija, joka on tehnyt yhden parhaista tarinakokonaisuuksista koskaan… vaikka em. tarinakokonaisuus on yhä kesken. En ole katkera, mutta kuitenkin. Kärvistellen yhä venyvää odotusta Winds of Winter -kirjan saapumisesta, olen ottanut tavoitteekseni tutustua myös muuhun Martinin tuotantoon: luin noin vuosi sitten miekkosen kolmen pienoisromaanin kokoelman A Knight of Seven Kingdoms sekä viime syksyllä pienoisromaanin novellikokoelmasta (tarinan nimi karkailee minulta – se ihmissusijuttu kuitenkin). Nyt vuorossa oli (äänikirjana) hänen vampyyriromaaninsa 1980-luvulta eli Fevre Dream, jota joissakin piireissä pidetään mestariteoksena.

Ei, en kirjoittanut kirjannimeä väärin: se on Fevre Dream, ei Fever Dream, vaikka lausutaankin samalla tavalla. Kyllä, tsekkasin sen monta kertaa tätä tekstiä kirjoittaessani.

Fevre Dream on varsin tavanomainen vampyyriromaani, joskin ilmestyessään se on ollut ilmeisen erilainen. Ennen Anne Ricen menestystarinaa, ennen True Bloodia ja etenkin ennen Stephenie Meyeria vampyyrikuvaston yhdistäminen johonkin muuhun kuin viktoriaaniseen Lontooseen tai Transilvaniaan oli uusi juttu. Mieleeni tulee samalta aikakaudelta oikeastaan vain Stephen Kingin ’Salem’s Lot (suomeksi Painajainen), joka sijoittaa Stoker-tyyliset vampyyrit amerikkalaiseen pikkukaupunkiin (onhan kirja kuitenkin Stephen Kingiä ja Stephen King ei ole (uransa alkuaikoina?) mitään jos ei maneerinen). Fevre Dream sijoittuu 1800-luvun puoliväliin Yhdysvaltojen etelävaltioihin ja, etenkin, Mississippi-joelle, höyrylaivojen kultakaudelle. Kirjasta kuluu yllättävänkin suuri siivu juurikin laivoista puhumiseen – epäilen, että höyrylaivat ovat Martinin intohimo ja niistä paasaaminen on tämän takia lähtenyt hanskasta – ja toisinaan se käy tylsäksi luettavaksi, mutta muutoin miljöö on riittävän kiehtova. Ei ole kirjan syy, että se oli aikaansa edellä ja tuntuu nyt vanhentuneelta ja kliseiseltäkin. Tarinan ytimessä on toisaalta vampyyriyhteisön rakenne, rajoitukset ja monista myyteistä karsitut elinehdot; toinen tärkeä teema on kommunikaatio, etenkin kahden päähahmon välinen luottamus ja, monesti, sen puute.

Fevre Dream ei ole huono kirja. Itseasiassa se on varsin kelvollinen tuotos, mutta se kärsii silti liikaa ennalta-arvattavuudesta sekä tavanomaisuudesta. Jos on lukenut yhtään 1900-luvun loppupuolen kauhukirjallisuutta ja vampyyritarinoita, tietää pääpiirteissään tarinan suunnan ja flow’n. En kerro juonesta enempää, sillä kirja ei läpäise kehittämääni juonitestiä: jos kirjan juonen tärkeimmän käänteen (tai pari) paljastaa, onko kirja silti lukemisen arvoinen? Fevre Dreamissa ei ole erityistä twistiä, mutta se lepää erittäin (= liian) paljon juonensa varassa ja jos tähän kirjoittaisin auki juonen pääpiirteet, kirja ei olisi lukemisen arvoinen. Moni kirja on – esimerkiksi äskettäin ahmimani Ole luonani aina menee heittämällä läpi juonitestistäni. Sen verran kuitenkin mainitsen teemoista, että orjuuden ja vampyyrien/ihmisten välisen suhteen rinnastaminen kävi turhan pakotetuksi ja väkinäiseksi – hyvä, että oli joku teema, mutta se olisi voinut olla vähemmän rautalankainen.

Fevre Dream on viihdyttävä kauhuromaani, mutta ei juuri muuta. Ehkä sen ei tarvitsekaan olla muuta, myönnän, mutta jään silti näin puhtaasti viihteellisten romaanien kanssa kaipaamaan enemmän syvyyttä ja jotakin, mikä onnistuisi yllättämään minut – ja ei, se, että vampyyriromaanissa on vampyyreja, ei ole yllättävä juonenkäänne. Jokin uusi tulokulma, jokin uusi lähestymistapa olisi ollut tervetullut; ehkä aikakausi ja miljöö oli vuonna 1982 uusi oivallus, mutta jos vampyyrien sijoittaminen höyryveneille on uusi oivallus, voin alle kirjoittaa kaksikymmentä vastaavanlaista ”oivallusta”.

Vampyyrit avaruudessa. Vampyyrit napa-alueilla. Vampyyrit suolla. Vampyyrit autokaupoissa. En jaksa kirjoittaa enempää, koska pointti tulee varmasti läpi. Eivät nämä ole uusia ideoita, korkeintaan vanhan idean (vampyyrit) käyttämistä marginaalisesti poikkeavalla tavalla (ei-vampyyrimäisessä ympäristössä).

Aloituskappale jääköön translitteroimatta, koska olen laiska.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...