Siirry pääsisältöön

George R.R. Martin, Fevre Dream


George R.R. Martin, kuten olen aiemminkin sanonut, on oivallinen kirjailija, joka on tehnyt yhden parhaista tarinakokonaisuuksista koskaan… vaikka em. tarinakokonaisuus on yhä kesken. En ole katkera, mutta kuitenkin. Kärvistellen yhä venyvää odotusta Winds of Winter -kirjan saapumisesta, olen ottanut tavoitteekseni tutustua myös muuhun Martinin tuotantoon: luin noin vuosi sitten miekkosen kolmen pienoisromaanin kokoelman A Knight of Seven Kingdoms sekä viime syksyllä pienoisromaanin novellikokoelmasta (tarinan nimi karkailee minulta – se ihmissusijuttu kuitenkin). Nyt vuorossa oli (äänikirjana) hänen vampyyriromaaninsa 1980-luvulta eli Fevre Dream, jota joissakin piireissä pidetään mestariteoksena.

Ei, en kirjoittanut kirjannimeä väärin: se on Fevre Dream, ei Fever Dream, vaikka lausutaankin samalla tavalla. Kyllä, tsekkasin sen monta kertaa tätä tekstiä kirjoittaessani.

Fevre Dream on varsin tavanomainen vampyyriromaani, joskin ilmestyessään se on ollut ilmeisen erilainen. Ennen Anne Ricen menestystarinaa, ennen True Bloodia ja etenkin ennen Stephenie Meyeria vampyyrikuvaston yhdistäminen johonkin muuhun kuin viktoriaaniseen Lontooseen tai Transilvaniaan oli uusi juttu. Mieleeni tulee samalta aikakaudelta oikeastaan vain Stephen Kingin ’Salem’s Lot (suomeksi Painajainen), joka sijoittaa Stoker-tyyliset vampyyrit amerikkalaiseen pikkukaupunkiin (onhan kirja kuitenkin Stephen Kingiä ja Stephen King ei ole (uransa alkuaikoina?) mitään jos ei maneerinen). Fevre Dream sijoittuu 1800-luvun puoliväliin Yhdysvaltojen etelävaltioihin ja, etenkin, Mississippi-joelle, höyrylaivojen kultakaudelle. Kirjasta kuluu yllättävänkin suuri siivu juurikin laivoista puhumiseen – epäilen, että höyrylaivat ovat Martinin intohimo ja niistä paasaaminen on tämän takia lähtenyt hanskasta – ja toisinaan se käy tylsäksi luettavaksi, mutta muutoin miljöö on riittävän kiehtova. Ei ole kirjan syy, että se oli aikaansa edellä ja tuntuu nyt vanhentuneelta ja kliseiseltäkin. Tarinan ytimessä on toisaalta vampyyriyhteisön rakenne, rajoitukset ja monista myyteistä karsitut elinehdot; toinen tärkeä teema on kommunikaatio, etenkin kahden päähahmon välinen luottamus ja, monesti, sen puute.

Fevre Dream ei ole huono kirja. Itseasiassa se on varsin kelvollinen tuotos, mutta se kärsii silti liikaa ennalta-arvattavuudesta sekä tavanomaisuudesta. Jos on lukenut yhtään 1900-luvun loppupuolen kauhukirjallisuutta ja vampyyritarinoita, tietää pääpiirteissään tarinan suunnan ja flow’n. En kerro juonesta enempää, sillä kirja ei läpäise kehittämääni juonitestiä: jos kirjan juonen tärkeimmän käänteen (tai pari) paljastaa, onko kirja silti lukemisen arvoinen? Fevre Dreamissa ei ole erityistä twistiä, mutta se lepää erittäin (= liian) paljon juonensa varassa ja jos tähän kirjoittaisin auki juonen pääpiirteet, kirja ei olisi lukemisen arvoinen. Moni kirja on – esimerkiksi äskettäin ahmimani Ole luonani aina menee heittämällä läpi juonitestistäni. Sen verran kuitenkin mainitsen teemoista, että orjuuden ja vampyyrien/ihmisten välisen suhteen rinnastaminen kävi turhan pakotetuksi ja väkinäiseksi – hyvä, että oli joku teema, mutta se olisi voinut olla vähemmän rautalankainen.

Fevre Dream on viihdyttävä kauhuromaani, mutta ei juuri muuta. Ehkä sen ei tarvitsekaan olla muuta, myönnän, mutta jään silti näin puhtaasti viihteellisten romaanien kanssa kaipaamaan enemmän syvyyttä ja jotakin, mikä onnistuisi yllättämään minut – ja ei, se, että vampyyriromaanissa on vampyyreja, ei ole yllättävä juonenkäänne. Jokin uusi tulokulma, jokin uusi lähestymistapa olisi ollut tervetullut; ehkä aikakausi ja miljöö oli vuonna 1982 uusi oivallus, mutta jos vampyyrien sijoittaminen höyryveneille on uusi oivallus, voin alle kirjoittaa kaksikymmentä vastaavanlaista ”oivallusta”.

Vampyyrit avaruudessa. Vampyyrit napa-alueilla. Vampyyrit suolla. Vampyyrit autokaupoissa. En jaksa kirjoittaa enempää, koska pointti tulee varmasti läpi. Eivät nämä ole uusia ideoita, korkeintaan vanhan idean (vampyyrit) käyttämistä marginaalisesti poikkeavalla tavalla (ei-vampyyrimäisessä ympäristössä).

Aloituskappale jääköön translitteroimatta, koska olen laiska.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää