Siirry pääsisältöön

George R.R. Martin, Fevre Dream


George R.R. Martin, kuten olen aiemminkin sanonut, on oivallinen kirjailija, joka on tehnyt yhden parhaista tarinakokonaisuuksista koskaan… vaikka em. tarinakokonaisuus on yhä kesken. En ole katkera, mutta kuitenkin. Kärvistellen yhä venyvää odotusta Winds of Winter -kirjan saapumisesta, olen ottanut tavoitteekseni tutustua myös muuhun Martinin tuotantoon: luin noin vuosi sitten miekkosen kolmen pienoisromaanin kokoelman A Knight of Seven Kingdoms sekä viime syksyllä pienoisromaanin novellikokoelmasta (tarinan nimi karkailee minulta – se ihmissusijuttu kuitenkin). Nyt vuorossa oli (äänikirjana) hänen vampyyriromaaninsa 1980-luvulta eli Fevre Dream, jota joissakin piireissä pidetään mestariteoksena.

Ei, en kirjoittanut kirjannimeä väärin: se on Fevre Dream, ei Fever Dream, vaikka lausutaankin samalla tavalla. Kyllä, tsekkasin sen monta kertaa tätä tekstiä kirjoittaessani.

Fevre Dream on varsin tavanomainen vampyyriromaani, joskin ilmestyessään se on ollut ilmeisen erilainen. Ennen Anne Ricen menestystarinaa, ennen True Bloodia ja etenkin ennen Stephenie Meyeria vampyyrikuvaston yhdistäminen johonkin muuhun kuin viktoriaaniseen Lontooseen tai Transilvaniaan oli uusi juttu. Mieleeni tulee samalta aikakaudelta oikeastaan vain Stephen Kingin ’Salem’s Lot (suomeksi Painajainen), joka sijoittaa Stoker-tyyliset vampyyrit amerikkalaiseen pikkukaupunkiin (onhan kirja kuitenkin Stephen Kingiä ja Stephen King ei ole (uransa alkuaikoina?) mitään jos ei maneerinen). Fevre Dream sijoittuu 1800-luvun puoliväliin Yhdysvaltojen etelävaltioihin ja, etenkin, Mississippi-joelle, höyrylaivojen kultakaudelle. Kirjasta kuluu yllättävänkin suuri siivu juurikin laivoista puhumiseen – epäilen, että höyrylaivat ovat Martinin intohimo ja niistä paasaaminen on tämän takia lähtenyt hanskasta – ja toisinaan se käy tylsäksi luettavaksi, mutta muutoin miljöö on riittävän kiehtova. Ei ole kirjan syy, että se oli aikaansa edellä ja tuntuu nyt vanhentuneelta ja kliseiseltäkin. Tarinan ytimessä on toisaalta vampyyriyhteisön rakenne, rajoitukset ja monista myyteistä karsitut elinehdot; toinen tärkeä teema on kommunikaatio, etenkin kahden päähahmon välinen luottamus ja, monesti, sen puute.

Fevre Dream ei ole huono kirja. Itseasiassa se on varsin kelvollinen tuotos, mutta se kärsii silti liikaa ennalta-arvattavuudesta sekä tavanomaisuudesta. Jos on lukenut yhtään 1900-luvun loppupuolen kauhukirjallisuutta ja vampyyritarinoita, tietää pääpiirteissään tarinan suunnan ja flow’n. En kerro juonesta enempää, sillä kirja ei läpäise kehittämääni juonitestiä: jos kirjan juonen tärkeimmän käänteen (tai pari) paljastaa, onko kirja silti lukemisen arvoinen? Fevre Dreamissa ei ole erityistä twistiä, mutta se lepää erittäin (= liian) paljon juonensa varassa ja jos tähän kirjoittaisin auki juonen pääpiirteet, kirja ei olisi lukemisen arvoinen. Moni kirja on – esimerkiksi äskettäin ahmimani Ole luonani aina menee heittämällä läpi juonitestistäni. Sen verran kuitenkin mainitsen teemoista, että orjuuden ja vampyyrien/ihmisten välisen suhteen rinnastaminen kävi turhan pakotetuksi ja väkinäiseksi – hyvä, että oli joku teema, mutta se olisi voinut olla vähemmän rautalankainen.

Fevre Dream on viihdyttävä kauhuromaani, mutta ei juuri muuta. Ehkä sen ei tarvitsekaan olla muuta, myönnän, mutta jään silti näin puhtaasti viihteellisten romaanien kanssa kaipaamaan enemmän syvyyttä ja jotakin, mikä onnistuisi yllättämään minut – ja ei, se, että vampyyriromaanissa on vampyyreja, ei ole yllättävä juonenkäänne. Jokin uusi tulokulma, jokin uusi lähestymistapa olisi ollut tervetullut; ehkä aikakausi ja miljöö oli vuonna 1982 uusi oivallus, mutta jos vampyyrien sijoittaminen höyryveneille on uusi oivallus, voin alle kirjoittaa kaksikymmentä vastaavanlaista ”oivallusta”.

Vampyyrit avaruudessa. Vampyyrit napa-alueilla. Vampyyrit suolla. Vampyyrit autokaupoissa. En jaksa kirjoittaa enempää, koska pointti tulee varmasti läpi. Eivät nämä ole uusia ideoita, korkeintaan vanhan idean (vampyyrit) käyttämistä marginaalisesti poikkeavalla tavalla (ei-vampyyrimäisessä ympäristössä).

Aloituskappale jääköön translitteroimatta, koska olen laiska.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Stephen & Owen King, Sleeping Beauties

Stephen Kingin tuotanto tällä vuosikymmenellä on ollut hänelle tyypillisesti epätasaista, mutta tähtihetkien määrä on suhteessa alhaisempi kuin vaikkapa -00-luvulla, saati sitten kasarilla. Mutta niitä heikkoja tai suorastaan surkeita kirjoja… niistä ei ole ollut puutosta. Monia kirjoista vaivaa mammuttitautisuus, selvä harkitsemattomuus ja kokonaisvaltainen fokuksen puute – nämä yhdessä paisuttavan sivumäärän helposti kuuteen- tai seitsemäänsataan, joskus ylikin. Esimerkiksi Under the Dome , joka taisi tosin ilmestyä -00-luvun puolella, on laatuesimerkki jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan rönsyilleestä kirjasta, joka ei tahtonut tietää mihin se pyrkii. Siitäkin huolimatta sen premissi oli kiinnostava ja hyvin perusteltu, vaikka loppuratkaisun typeryyttä ei voi ylikorostaa. Toiseksi uusin Kingin kirja on hänen nuoremman poikansa Owenin kanssa yhdessä kirjoitettu Sleeping Beauties (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Ruususen uni ), joka on 2010-luvun Kingin versio Under the Do

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott

Sofi Oksanen, Norma

Yhdestä pettymyksestä toiseen, sellaista marssiahan tämä elämä on, eikö niin? Sofi Oksanen -haasteeni saapuu päätökseensä tältä erää Norman muodossa. Jos Oksasen muut kirjat kuin Puhdistus jakavat mielipiteitä, Norma ei jaa näkemyksiä: kaikki tuntuvat olevan samalla viivalla siitä, että Norma on heikko kirja, jopa suorastaan surkea. Niin usein kuin yritänkin olla vastarannan kiiski tai, anglistisemmin, Paholaisen puolestapuhuja, joudun olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa Normasta , joka kisaa Oksasen heikoimman kirjan tittelistä yhdessä Baby Janen kanssa. Norman ongelma ei ole se, että se on tyylilajiltaan maagista realismia – monet lukijat ovat ampuneet kirjan luultavasti alas jo pelkästään tämän takia, mutta minä en välitä kirjojen genreistä, jos tarinat on rakennettu hyvin ja proosa on kohdillaan. Maaginen realismi on lajina vaikea, koska siinä järjetön (eli arkijärjellä selittämätön) pitää saada kiinteäksi osaksi tarinaa ja tuntumaan loogiselta, erottamattomalta o