Siirry pääsisältöön

Kazuo Ishiguro, Ole luonani aina


Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen ei ollut kaipaamani sykähdyttävä lukukokemus, mutta jätti paljon hienoja mielikuvia takaraivoon kummittelemaan. Koska kaikki sanovat pääpiirteissään samaa – että Ishiguro on todella monipuolinen kirjailija ja että Ole luonani aina on poikkeuksellisen upea romaani – päätin antaa miekkoselle uuden mahdollisuuden kohtuullisen pian edellisen jälkeen. Yleensä pyrin pitämään taukoa saman kirjailijan teosten lukemisen välillä (paitsi jos minulla on menossa lukuhaaste a’la Sofi Oksanen -haasteeni), mutta koska Haudattu jättiläinen oli niin ristiriitainen ja polarisoiva lukukokemus, minun on puhdistettava ilmaa hiukan itseni ja Ishiguron väliltä. Oikeastaan kysymys, joka kummitteli takaraivossani aloittaessani lukemisen, oli yksinkertainen: onko Ole luonani aina parempi kuin Haudattu jättiläinen?

Lyhyt vastaus: kyllä. Pidempi vastaus: kyllä, todellakin, ehdottomasti.

Ole luonani aina on parhaillaan silloin, kun kirjasta tietää mahdollisimman vähän ennen kuin sitä alkaa lukea. Kirjan tarinaa ei saa tiivistää eikä voikaan ilman, että tulee kertoneeksi liikaa. Tyylin kanssa on vähän sama dilemma, koska periaatteessa kyseessä on rakkauskertomusmainen tarina, mutta ei se ole kuin yksi puoli kirjasta. Kirjan kuvaileminen ilman, että on ylikryptinen tai liian yksityiskohtainen on lähes mahdotonta. Mieleeni tuli toistuvasti yksi ja sama vertailukohta: Karin Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme. Jos toisesta näistä kirjoista pitää, pitää luultavasti myös toisesta.

Yritetään kuitenkin summata tai kuvailla Ole luonani aina ideaa. Kirja kertoo takaumana Kathyn, Ruthin ja Tommyn koukeroisesta ystävyydestä. He kasvavat erikoisessa sisäoppilaitoksessa, jossa heidän luovuuttaan korostetaan ja jotakin piilotellaan. Mysteeri isolla alkukirjaimella ei kuitenkaan ole Mysteeri isolla alkukirjaimella, sillä kertaakaan kirjassa ei tule nyt niin kovin muodikasta twistiä – ”ahaa, hovimestari olikin murhaaja” tai ”miten niin kasvit ovat päättäneet tappaa ihmiset?” – vaan salaisuudesta vihjaillaan vähitellen ja kun se sanotaan suoraan, lukijalla on jo varsin hyvä kuva siitä, mikä tuo paljastus oikein onkaan. Tapa on hyvin samanlainen kuin se, jolla sisäoppilaitoksen lapsia kasvatetaan: mitään ei sanota suoraan, mutta silti salaisuutta ei suoranaisesti peitelläkään.

Kathyn kertomus loikkii kronologisesti, mutta muodostuva kuva on aina selkeä. Tätä on vaikea selittää, mutta tapa, jolla Ishiguro rakentaa kuvausta Kathyn ajasta sisäoppilaitoksesta, on yksinkertaisesti nerokas, koska kronologia on hajotettu, jokainen palanen toimii myös itsenäisesti, vaikka onkin tiiviisti osa tarinakokonaisuutta. Jokainen muistosirpale ja kohtaus menneestä avaa uuden näkökulman romaanin maailmaan. Ainoa valituksenkaltaiseni on se, että turhan usein Ishiguro toistaa (Kathyn suulla, tietenkin) ratkaisua, jossa luku päätyy cliffhanger-tyyliseen ilmaisuun ”Tuo kaikki johtui siitä, mitä tapahtui lammella”. Kerran, kaksi, kymmenenkin olisi ihan kelpoa toimintaa, mutta minusta alkoi tuntua, että tuota samaa kikkaa käytettiin keskimäärin kerran luvussa.

Kuten Haudatun jättiläisen kanssa, Ole luonani aina on kirjoitettu kerrassaan upeasti. Ishiguron proosa on likipitäen täydellistä ja se on suomennettu Helene Bützowin toimesta romaanin ansaitsemalla ammattitaidolla ja tarkkuudella. Kielellisesti kirjassa ei ole mitään vikaa.

Muutenkaan vikaa ei ole paljoa. Muutamia yksittäisratkaisuja voisi toki hioa, mutta eihän siitä mihinkään pääse: Ole luonani aina on erinomainen romaani, kaunis ja koskettava. Ensimmäinen tänä vuonna (joo, vuosi on vielä alussa, mutta silti) lukemani täyden viiden tähden kirja.

Aloituskappaleen kolme ensimmäistä virkkettä (aloituskappale on sivun mittainen niin jätän tällaiseksi tyngäksi) Bützowin suomentamana:
Nimeni on Kathy H. Olen kolmekymmentäyksivuotias ja olen toiminut valvojana yli yksitoista vuotta. Se kuulostaa kieltämättä pitkältä ajalta, mutta minun halutaan jatkavan vielä kahdeksan kuukautta eli tämän vuoden loppuun. Silloin tulee melkein kaksitoista vuotta täyteen. (Leffakansipokkaripainos, s.11.)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää