Siirry pääsisältöön

Kazuo Ishiguro, Ole luonani aina


Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen ei ollut kaipaamani sykähdyttävä lukukokemus, mutta jätti paljon hienoja mielikuvia takaraivoon kummittelemaan. Koska kaikki sanovat pääpiirteissään samaa – että Ishiguro on todella monipuolinen kirjailija ja että Ole luonani aina on poikkeuksellisen upea romaani – päätin antaa miekkoselle uuden mahdollisuuden kohtuullisen pian edellisen jälkeen. Yleensä pyrin pitämään taukoa saman kirjailijan teosten lukemisen välillä (paitsi jos minulla on menossa lukuhaaste a’la Sofi Oksanen -haasteeni), mutta koska Haudattu jättiläinen oli niin ristiriitainen ja polarisoiva lukukokemus, minun on puhdistettava ilmaa hiukan itseni ja Ishiguron väliltä. Oikeastaan kysymys, joka kummitteli takaraivossani aloittaessani lukemisen, oli yksinkertainen: onko Ole luonani aina parempi kuin Haudattu jättiläinen?

Lyhyt vastaus: kyllä. Pidempi vastaus: kyllä, todellakin, ehdottomasti.

Ole luonani aina on parhaillaan silloin, kun kirjasta tietää mahdollisimman vähän ennen kuin sitä alkaa lukea. Kirjan tarinaa ei saa tiivistää eikä voikaan ilman, että tulee kertoneeksi liikaa. Tyylin kanssa on vähän sama dilemma, koska periaatteessa kyseessä on rakkauskertomusmainen tarina, mutta ei se ole kuin yksi puoli kirjasta. Kirjan kuvaileminen ilman, että on ylikryptinen tai liian yksityiskohtainen on lähes mahdotonta. Mieleeni tuli toistuvasti yksi ja sama vertailukohta: Karin Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme. Jos toisesta näistä kirjoista pitää, pitää luultavasti myös toisesta.

Yritetään kuitenkin summata tai kuvailla Ole luonani aina ideaa. Kirja kertoo takaumana Kathyn, Ruthin ja Tommyn koukeroisesta ystävyydestä. He kasvavat erikoisessa sisäoppilaitoksessa, jossa heidän luovuuttaan korostetaan ja jotakin piilotellaan. Mysteeri isolla alkukirjaimella ei kuitenkaan ole Mysteeri isolla alkukirjaimella, sillä kertaakaan kirjassa ei tule nyt niin kovin muodikasta twistiä – ”ahaa, hovimestari olikin murhaaja” tai ”miten niin kasvit ovat päättäneet tappaa ihmiset?” – vaan salaisuudesta vihjaillaan vähitellen ja kun se sanotaan suoraan, lukijalla on jo varsin hyvä kuva siitä, mikä tuo paljastus oikein onkaan. Tapa on hyvin samanlainen kuin se, jolla sisäoppilaitoksen lapsia kasvatetaan: mitään ei sanota suoraan, mutta silti salaisuutta ei suoranaisesti peitelläkään.

Kathyn kertomus loikkii kronologisesti, mutta muodostuva kuva on aina selkeä. Tätä on vaikea selittää, mutta tapa, jolla Ishiguro rakentaa kuvausta Kathyn ajasta sisäoppilaitoksesta, on yksinkertaisesti nerokas, koska kronologia on hajotettu, jokainen palanen toimii myös itsenäisesti, vaikka onkin tiiviisti osa tarinakokonaisuutta. Jokainen muistosirpale ja kohtaus menneestä avaa uuden näkökulman romaanin maailmaan. Ainoa valituksenkaltaiseni on se, että turhan usein Ishiguro toistaa (Kathyn suulla, tietenkin) ratkaisua, jossa luku päätyy cliffhanger-tyyliseen ilmaisuun ”Tuo kaikki johtui siitä, mitä tapahtui lammella”. Kerran, kaksi, kymmenenkin olisi ihan kelpoa toimintaa, mutta minusta alkoi tuntua, että tuota samaa kikkaa käytettiin keskimäärin kerran luvussa.

Kuten Haudatun jättiläisen kanssa, Ole luonani aina on kirjoitettu kerrassaan upeasti. Ishiguron proosa on likipitäen täydellistä ja se on suomennettu Helene Bützowin toimesta romaanin ansaitsemalla ammattitaidolla ja tarkkuudella. Kielellisesti kirjassa ei ole mitään vikaa.

Muutenkaan vikaa ei ole paljoa. Muutamia yksittäisratkaisuja voisi toki hioa, mutta eihän siitä mihinkään pääse: Ole luonani aina on erinomainen romaani, kaunis ja koskettava. Ensimmäinen tänä vuonna (joo, vuosi on vielä alussa, mutta silti) lukemani täyden viiden tähden kirja.

Aloituskappaleen kolme ensimmäistä virkkettä (aloituskappale on sivun mittainen niin jätän tällaiseksi tyngäksi) Bützowin suomentamana:
Nimeni on Kathy H. Olen kolmekymmentäyksivuotias ja olen toiminut valvojana yli yksitoista vuotta. Se kuulostaa kieltämättä pitkältä ajalta, mutta minun halutaan jatkavan vielä kahdeksan kuukautta eli tämän vuoden loppuun. Silloin tulee melkein kaksitoista vuotta täyteen. (Leffakansipokkaripainos, s.11.)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott