Siirry pääsisältöön

Pilvi Torsti, Suomalaiset ja historia


Pilvi Torstin Suomalaiset ja historia on yksi visuaalisesti hienoimpia ja samalla selkeimpiä kirjoja, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Kirja on taitettu niin valtaisalla ammattitaidolla, että hattu on nostettava omasta ja naapurinkin päästä: aukaisee kirjasta minkä tahansa sivun, on mahdollista välittömästi hahmottaa tekstin rakenne. Marginaaleissa kulkevat kuplat kertovat, mikä on kulloinenkin esiin nostettu näkökulma tutkimusaineistosta; haastattelumateriaalista nostetut lainaukset on laitettu puhekupliin ja vaikka vilkuilisi pelkästään niitä, kokonaisuudesta jäisi oivallinen mielikuva; jokaisen luvun avaa tyylikäs kokonaisen sivun täyttävä piirros.

Voisin puhua koko blogitekstin verran pelkästään Suomalaiset ja historia -kirjan visuaalisesta ilmeestä, koska se on vain niin tyylikäs, mutta se ei tekisi oikeutta kirjalle, koska sen aihe on erittäin tärkeä. Suomalaiset ja historia pohjautuu laajaan, n. vuosina 2008–2010 tehtyyn kysely- ja haastattelututkimusaineistoon, joka valottaa, kuten kirjan nimikin sanoo, suomalaisten suhdetta historiaan ja ”rahvaan” (= ei-historia-ammattilaisten) omaamia tulkintoja menneisyydestä sekä jossakin määrin myös tulevaisuudesta. Samalla kirja, mielestäni, fokusoi lukijakuntansa ”laajan lukijakunnan” sijaan nimenomaan historia-ammattilaisille sekä toimittajille, jotka tarvitsevat dataa yleisimmistä historiallisista tulkinnoista (noin kymmenen vuotta sitten, tietenkin) – tämä ei ole tietenkään kritiikki, sinänsä, vaan pelkkä havainto, koska epäilen, ettei keskivertodekkarisuurkuluttaja vaivaudu kahlaamaan läpi kymmeniä enemmän tai vähemmän samankaltaisia lausuntoja, joiden painotuserojen merkitys näyttäytyy lähinnä vain mainituille historia-ammattilaisille. Minulle, historia-ammattilaiselle, kirja oli kiehtovaa luettavaa, sillä näkemykset olivat usein niin vastakkaisia kuin jotka olen yliopistokoulutuksen aikana ominut; etenkin kansallisen historiankirjoitus, joka on akateemisissa piireissä jatkuvasti kyseenalaistetummassa roolissa, on voimissaan, ja monet myytilliset kertomukset ”ahkerasta kansasta” jne. näyttäytyvät erikoisina. Saman hengenvetoon on myös mainittava, että monet osoittavat erittäin tervettä/pätevää/ammattitaitoista kriittisyyttä historiamyyttejä kohtaan.

Kirja oli erittäin kiehtovaa luettavaa, siitä ei pääse mihinkään, mutta se on toki varsin kuiva tyyliltään. Ymmärrän ratkaisun täysin – Torsti haluaa antaa ihmisten puhua omasta puolestaan ja jättäytyy mahdollisimman taka-alalle – mutta, kun nyt kerran lähdekritiikistä puhutaan, tokihan hän on tutkijana ollut valikoimassa kirjaan päätyneitä puheenvuoroja ja olisi ollut kiinnostavaa tietää, miksi juuri nämä näkemykset on sisällytetty kirjaan ja miksi jotkin toiset ei ole. Ehkä tästä mainitaan loppupuolen tutkimusprosessia avaavassa luvussa, jonka jätin suosiolla lukematta. Tämäkään ei, oikeastaan, ole kritiikki, mutta sen sijaan mielestäni ihmisten tulevaisuustulkinnat olivat liian vahvasti esillä ja ne olivat samalla se osa kirjaa, joka on vanhentunut pahimmin.

Niin tai näin, Suomalaiset ja historia on hyvä ja tärkeä tutkimusraportti, jonka sopisi ainakin käväisevän kaikkien suomalaisten historia-ammattilaisten käsissä. Lisäksi, kirjaa tuppaa saamaan tätä nykyään varsin edukkaasti alennuskirjakaupoista, mikä on tavallaan sääli, sillä koko kirjan painattaminen nelivärisenä ei ole halpaa ja Gaudeamus on epäilemättä ottanut takkiin kirjan julkaisemisesta.

Aloituskappale jää kirjoittamatta, koska sillä ei ole tutkimusten kanssa samanlaista merkitystä kuin romaanien kohdalla.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää