Siirry pääsisältöön

Pilvi Torsti, Suomalaiset ja historia


Pilvi Torstin Suomalaiset ja historia on yksi visuaalisesti hienoimpia ja samalla selkeimpiä kirjoja, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Kirja on taitettu niin valtaisalla ammattitaidolla, että hattu on nostettava omasta ja naapurinkin päästä: aukaisee kirjasta minkä tahansa sivun, on mahdollista välittömästi hahmottaa tekstin rakenne. Marginaaleissa kulkevat kuplat kertovat, mikä on kulloinenkin esiin nostettu näkökulma tutkimusaineistosta; haastattelumateriaalista nostetut lainaukset on laitettu puhekupliin ja vaikka vilkuilisi pelkästään niitä, kokonaisuudesta jäisi oivallinen mielikuva; jokaisen luvun avaa tyylikäs kokonaisen sivun täyttävä piirros.

Voisin puhua koko blogitekstin verran pelkästään Suomalaiset ja historia -kirjan visuaalisesta ilmeestä, koska se on vain niin tyylikäs, mutta se ei tekisi oikeutta kirjalle, koska sen aihe on erittäin tärkeä. Suomalaiset ja historia pohjautuu laajaan, n. vuosina 2008–2010 tehtyyn kysely- ja haastattelututkimusaineistoon, joka valottaa, kuten kirjan nimikin sanoo, suomalaisten suhdetta historiaan ja ”rahvaan” (= ei-historia-ammattilaisten) omaamia tulkintoja menneisyydestä sekä jossakin määrin myös tulevaisuudesta. Samalla kirja, mielestäni, fokusoi lukijakuntansa ”laajan lukijakunnan” sijaan nimenomaan historia-ammattilaisille sekä toimittajille, jotka tarvitsevat dataa yleisimmistä historiallisista tulkinnoista (noin kymmenen vuotta sitten, tietenkin) – tämä ei ole tietenkään kritiikki, sinänsä, vaan pelkkä havainto, koska epäilen, ettei keskivertodekkarisuurkuluttaja vaivaudu kahlaamaan läpi kymmeniä enemmän tai vähemmän samankaltaisia lausuntoja, joiden painotuserojen merkitys näyttäytyy lähinnä vain mainituille historia-ammattilaisille. Minulle, historia-ammattilaiselle, kirja oli kiehtovaa luettavaa, sillä näkemykset olivat usein niin vastakkaisia kuin jotka olen yliopistokoulutuksen aikana ominut; etenkin kansallisen historiankirjoitus, joka on akateemisissa piireissä jatkuvasti kyseenalaistetummassa roolissa, on voimissaan, ja monet myytilliset kertomukset ”ahkerasta kansasta” jne. näyttäytyvät erikoisina. Saman hengenvetoon on myös mainittava, että monet osoittavat erittäin tervettä/pätevää/ammattitaitoista kriittisyyttä historiamyyttejä kohtaan.

Kirja oli erittäin kiehtovaa luettavaa, siitä ei pääse mihinkään, mutta se on toki varsin kuiva tyyliltään. Ymmärrän ratkaisun täysin – Torsti haluaa antaa ihmisten puhua omasta puolestaan ja jättäytyy mahdollisimman taka-alalle – mutta, kun nyt kerran lähdekritiikistä puhutaan, tokihan hän on tutkijana ollut valikoimassa kirjaan päätyneitä puheenvuoroja ja olisi ollut kiinnostavaa tietää, miksi juuri nämä näkemykset on sisällytetty kirjaan ja miksi jotkin toiset ei ole. Ehkä tästä mainitaan loppupuolen tutkimusprosessia avaavassa luvussa, jonka jätin suosiolla lukematta. Tämäkään ei, oikeastaan, ole kritiikki, mutta sen sijaan mielestäni ihmisten tulevaisuustulkinnat olivat liian vahvasti esillä ja ne olivat samalla se osa kirjaa, joka on vanhentunut pahimmin.

Niin tai näin, Suomalaiset ja historia on hyvä ja tärkeä tutkimusraportti, jonka sopisi ainakin käväisevän kaikkien suomalaisten historia-ammattilaisten käsissä. Lisäksi, kirjaa tuppaa saamaan tätä nykyään varsin edukkaasti alennuskirjakaupoista, mikä on tavallaan sääli, sillä koko kirjan painattaminen nelivärisenä ei ole halpaa ja Gaudeamus on epäilemättä ottanut takkiin kirjan julkaisemisesta.

Aloituskappale jää kirjoittamatta, koska sillä ei ole tutkimusten kanssa samanlaista merkitystä kuin romaanien kohdalla.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää