Tiedetään, tiedetään: on kulunut melko pitkä tovi
edellisestä blogimerkinnästä, mikä tarkoittaa pitkää tovia edellisestä loppuun
lukemastani kirjasta. Nyt, ilokseni, voin kertoa lukeneeni (vihdoin ja viimein)
kirjan loppuun. Nyt, samaan hengenvetoon, voin surukseni kertoa (vihdoin ja
viimeinen) jättäneeni yhden kirjan kesken, melkein kahden kuukauden painin
jälkeen.
Jätin kesken viime vuonna Finlandia-ehdokkaana olleen Jaakko
Yli-Juonikkaan Jatkosota-ekstran.
Pääsin kirjassa yli puolivälin, mutta koska kirja on vähintäänkin sekavaa
luettavaa, en nauttinut sen kanssa painimisesta riittävästi jaksaakseni loppuun
saakka. Kirjassa ei tuntunut olevan juonta ja kokeellisuus jyräsi, runnoi ja
paloitteli punaisen langan. Jossakin toisessa kiireellisyysvaiheessa elämää
aion yrittää uudestaan kirjan lukemista, mutta silloin osaan varautua – älyän
ottaa muistiinpanovälineet mukaan ja googlata jokaisen hahmon. Ehkä siten
ymmärtäisin edes kolmanneksen kirjasta; ehkä silloin jaksaisin pysyä kärryillä
kakkososan alaviitteiden loppuviitteiden alaviitteiden pointeista ja selvitellä
sanaristikkoa.
Mutta, vastapainona, luin loppuun Sofi Oksanen -haasteeni
neljännen ja toisiksi viimeisen kirjan, Kun
kyyhkyset katosivat. Ensimmäisenä se tärkein: ei, Kun kyyhkyset katosivat ei ole yhtä hyvä kuin Puhdistus, mutta se on kuitenkin Oksasen toiseksi paras romaani. Jos
se olisi ilmestynyt ennen Puhdistusta
eikä sen jälkeen, Kun kyyhkyset katosivat
olisi varmaan monien mielissä parempi kirja, mutta koska se tuli kenties
2000-luvun menestyneimmän suomalaisen romaanin jälkeen, ennakko-odotukset
olivat yksinkertaisesti liikaa.
Kun kyyhkyset
katosivat sisältää paljon samoja elementtejä kuin Puhdistus ja pääasiassa se tekee ne myös hyvin. Ongelmana on vain,
että siinä missä Puhdistus omasi
selkeän punaisen langan, jonka ympärille kahdessa aikatasossa kulkeva tarina
rakennettiin vaivatta, Kun kyyhkyset katosivat
löytää pointtinsa vasta parinsadan sivun jälkeen. Koko ensimmäinen osa tuntui
fokusoimattomalta ja päämäärättömältä; kun tarinaan tuotiin mukaan 1960-luvun
tapahtumat, kaikki alkoi vähitellen sujahdella paikoilleen. Toinen merkittävä
miinus kirjassa oli se, että Puhdistuksen
lopuksi sen halusi aloittaa uudelleen alusta, mutta Kun kyyhkyset katosivat loputtua vain huokaisin helpotuksesta.
Oksasen kirjoitustyyli on edelleen hieno, mutta sen lukeminen vaatii flow’n mukaan
pääsemistä ja jos lukemiseen tulee pienikin häiriö tai sessio tuppaa venymään,
on helppo turhautua ja väsyä – Puhdistuksessa
juoni oli niin vahva, että se kantoi lukukokemusta, mutta Kun kyyhkyset katosivat ei omaa aivan yhtä vahvaa juonta ja sen
takia, uskoisin, kirja tuntuu työläämmältä luettavalta. Se on myös vaikeampi
kirja, sitä tuskin kukaan kieltää, mutta vaikeus ei tee kirjasta välttämättä
raskasta luettavaa, ainakaan minulle, sillä jotkin helvetillisen vaikeat kirjat
ovat olleet erittäin koukuttavia lukukokemuksia.
Kun kyyhkyset
katosivat ei ansaitse huonoa mainettaan. Se on Oksasen toiseksi paras
romaani (ennen Normaa), jonka ainoa
suurempi synti on tulla niin merkittävän romaanin jälkimainingeissa. Se on
merkittävästi parempi kuin Baby Jane
tai Stalinin lehmät, koska siinä
juoni ja teema lyövät kättä paljon kahta varhaisempaa kirjaa paremmin. Mutta
jos Kun kyyhkyset katosivat sai
nuivan vastaanoton mediassa, Sofi Oksanen -haasteen viimeinen kirja se vasta
nihkeän vastaanoton saikin…
Alkukappale:
Kävimme vielä Rosalien
haudalla ja laskimme niittykukat kuutamoisen ruohokummun päälle, olimme hetken
hiljaa kukat välissämme. En halunnut Juuditin lähtevän, en halunnut päästää
häntä, ja siksi minun oli sanottava ääneen jotain, mitä tällaisissa tilanteissa
ei pitäisi sanoa:
-
Me emme
tapaa enää koskaan. (Pokkaripainos, s.7)
Kommentit
Lähetä kommentti