Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen, Kun kyyhkyset katosivat


Tiedetään, tiedetään: on kulunut melko pitkä tovi edellisestä blogimerkinnästä, mikä tarkoittaa pitkää tovia edellisestä loppuun lukemastani kirjasta. Nyt, ilokseni, voin kertoa lukeneeni (vihdoin ja viimein) kirjan loppuun. Nyt, samaan hengenvetoon, voin surukseni kertoa (vihdoin ja viimeinen) jättäneeni yhden kirjan kesken, melkein kahden kuukauden painin jälkeen.

Jätin kesken viime vuonna Finlandia-ehdokkaana olleen Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-ekstran. Pääsin kirjassa yli puolivälin, mutta koska kirja on vähintäänkin sekavaa luettavaa, en nauttinut sen kanssa painimisesta riittävästi jaksaakseni loppuun saakka. Kirjassa ei tuntunut olevan juonta ja kokeellisuus jyräsi, runnoi ja paloitteli punaisen langan. Jossakin toisessa kiireellisyysvaiheessa elämää aion yrittää uudestaan kirjan lukemista, mutta silloin osaan varautua – älyän ottaa muistiinpanovälineet mukaan ja googlata jokaisen hahmon. Ehkä siten ymmärtäisin edes kolmanneksen kirjasta; ehkä silloin jaksaisin pysyä kärryillä kakkososan alaviitteiden loppuviitteiden alaviitteiden pointeista ja selvitellä sanaristikkoa.

Mutta, vastapainona, luin loppuun Sofi Oksanen -haasteeni neljännen ja toisiksi viimeisen kirjan, Kun kyyhkyset katosivat. Ensimmäisenä se tärkein: ei, Kun kyyhkyset katosivat ei ole yhtä hyvä kuin Puhdistus, mutta se on kuitenkin Oksasen toiseksi paras romaani. Jos se olisi ilmestynyt ennen Puhdistusta eikä sen jälkeen, Kun kyyhkyset katosivat olisi varmaan monien mielissä parempi kirja, mutta koska se tuli kenties 2000-luvun menestyneimmän suomalaisen romaanin jälkeen, ennakko-odotukset olivat yksinkertaisesti liikaa.

Kun kyyhkyset katosivat sisältää paljon samoja elementtejä kuin Puhdistus ja pääasiassa se tekee ne myös hyvin. Ongelmana on vain, että siinä missä Puhdistus omasi selkeän punaisen langan, jonka ympärille kahdessa aikatasossa kulkeva tarina rakennettiin vaivatta, Kun kyyhkyset katosivat löytää pointtinsa vasta parinsadan sivun jälkeen. Koko ensimmäinen osa tuntui fokusoimattomalta ja päämäärättömältä; kun tarinaan tuotiin mukaan 1960-luvun tapahtumat, kaikki alkoi vähitellen sujahdella paikoilleen. Toinen merkittävä miinus kirjassa oli se, että Puhdistuksen lopuksi sen halusi aloittaa uudelleen alusta, mutta Kun kyyhkyset katosivat loputtua vain huokaisin helpotuksesta. Oksasen kirjoitustyyli on edelleen hieno, mutta sen lukeminen vaatii flow’n mukaan pääsemistä ja jos lukemiseen tulee pienikin häiriö tai sessio tuppaa venymään, on helppo turhautua ja väsyä – Puhdistuksessa juoni oli niin vahva, että se kantoi lukukokemusta, mutta Kun kyyhkyset katosivat ei omaa aivan yhtä vahvaa juonta ja sen takia, uskoisin, kirja tuntuu työläämmältä luettavalta. Se on myös vaikeampi kirja, sitä tuskin kukaan kieltää, mutta vaikeus ei tee kirjasta välttämättä raskasta luettavaa, ainakaan minulle, sillä jotkin helvetillisen vaikeat kirjat ovat olleet erittäin koukuttavia lukukokemuksia.

Kun kyyhkyset katosivat ei ansaitse huonoa mainettaan. Se on Oksasen toiseksi paras romaani (ennen Normaa), jonka ainoa suurempi synti on tulla niin merkittävän romaanin jälkimainingeissa. Se on merkittävästi parempi kuin Baby Jane tai Stalinin lehmät, koska siinä juoni ja teema lyövät kättä paljon kahta varhaisempaa kirjaa paremmin. Mutta jos Kun kyyhkyset katosivat sai nuivan vastaanoton mediassa, Sofi Oksanen -haasteen viimeinen kirja se vasta nihkeän vastaanoton saikin…

Alkukappale:
Kävimme vielä Rosalien haudalla ja laskimme niittykukat kuutamoisen ruohokummun päälle, olimme hetken hiljaa kukat välissämme. En halunnut Juuditin lähtevän, en halunnut päästää häntä, ja siksi minun oli sanottava ääneen jotain, mitä tällaisissa tilanteissa ei pitäisi sanoa:
-          Me emme tapaa enää koskaan. (Pokkaripainos, s.7)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää