Sofi Oksanen, Kun kyyhkyset katosivat

Tiedetään, tiedetään: on kulunut melko pitkä tovi edellisestä blogimerkinnästä, mikä tarkoittaa pitkää tovia edellisestä loppuun lukemastani kirjasta. Nyt, ilokseni, voin kertoa lukeneeni (vihdoin ja viimein) kirjan loppuun. Nyt, samaan hengenvetoon, voin surukseni kertoa (vihdoin ja viimeinen) jättäneeni yhden kirjan kesken, melkein kahden kuukauden painin jälkeen.

Jätin kesken viime vuonna Finlandia-ehdokkaana olleen Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-ekstran. Pääsin kirjassa yli puolivälin, mutta koska kirja on vähintäänkin sekavaa luettavaa, en nauttinut sen kanssa painimisesta riittävästi jaksaakseni loppuun saakka. Kirjassa ei tuntunut olevan juonta ja kokeellisuus jyräsi, runnoi ja paloitteli punaisen langan. Jossakin toisessa kiireellisyysvaiheessa elämää aion yrittää uudestaan kirjan lukemista, mutta silloin osaan varautua – älyän ottaa muistiinpanovälineet mukaan ja googlata jokaisen hahmon. Ehkä siten ymmärtäisin edes kolmanneksen kirjasta; ehkä silloin jaksaisin pysyä kärryillä kakkososan alaviitteiden loppuviitteiden alaviitteiden pointeista ja selvitellä sanaristikkoa.

Mutta, vastapainona, luin loppuun Sofi Oksanen -haasteeni neljännen ja toisiksi viimeisen kirjan, Kun kyyhkyset katosivat. Ensimmäisenä se tärkein: ei, Kun kyyhkyset katosivat ei ole yhtä hyvä kuin Puhdistus, mutta se on kuitenkin Oksasen toiseksi paras romaani. Jos se olisi ilmestynyt ennen Puhdistusta eikä sen jälkeen, Kun kyyhkyset katosivat olisi varmaan monien mielissä parempi kirja, mutta koska se tuli kenties 2000-luvun menestyneimmän suomalaisen romaanin jälkeen, ennakko-odotukset olivat yksinkertaisesti liikaa.

Kun kyyhkyset katosivat sisältää paljon samoja elementtejä kuin Puhdistus ja pääasiassa se tekee ne myös hyvin. Ongelmana on vain, että siinä missä Puhdistus omasi selkeän punaisen langan, jonka ympärille kahdessa aikatasossa kulkeva tarina rakennettiin vaivatta, Kun kyyhkyset katosivat löytää pointtinsa vasta parinsadan sivun jälkeen. Koko ensimmäinen osa tuntui fokusoimattomalta ja päämäärättömältä; kun tarinaan tuotiin mukaan 1960-luvun tapahtumat, kaikki alkoi vähitellen sujahdella paikoilleen. Toinen merkittävä miinus kirjassa oli se, että Puhdistuksen lopuksi sen halusi aloittaa uudelleen alusta, mutta Kun kyyhkyset katosivat loputtua vain huokaisin helpotuksesta. Oksasen kirjoitustyyli on edelleen hieno, mutta sen lukeminen vaatii flow’n mukaan pääsemistä ja jos lukemiseen tulee pienikin häiriö tai sessio tuppaa venymään, on helppo turhautua ja väsyä – Puhdistuksessa juoni oli niin vahva, että se kantoi lukukokemusta, mutta Kun kyyhkyset katosivat ei omaa aivan yhtä vahvaa juonta ja sen takia, uskoisin, kirja tuntuu työläämmältä luettavalta. Se on myös vaikeampi kirja, sitä tuskin kukaan kieltää, mutta vaikeus ei tee kirjasta välttämättä raskasta luettavaa, ainakaan minulle, sillä jotkin helvetillisen vaikeat kirjat ovat olleet erittäin koukuttavia lukukokemuksia.

Kun kyyhkyset katosivat ei ansaitse huonoa mainettaan. Se on Oksasen toiseksi paras romaani (ennen Normaa), jonka ainoa suurempi synti on tulla niin merkittävän romaanin jälkimainingeissa. Se on merkittävästi parempi kuin Baby Jane tai Stalinin lehmät, koska siinä juoni ja teema lyövät kättä paljon kahta varhaisempaa kirjaa paremmin. Mutta jos Kun kyyhkyset katosivat sai nuivan vastaanoton mediassa, Sofi Oksanen -haasteen viimeinen kirja se vasta nihkeän vastaanoton saikin…

Alkukappale:

Kävimme vielä Rosalien haudalla ja laskimme niittykukat kuutamoisen ruohokummun päälle, olimme hetken hiljaa kukat välissämme. En halunnut Juuditin lähtevän, en halunnut päästää häntä, ja siksi minun oli sanottava ääneen jotain, mitä tällaisissa tilanteissa ei pitäisi sanoa:

-          Me emme tapaa enää koskaan. (Pokkaripainos, s.7)