Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen, Kun kyyhkyset katosivat


Tiedetään, tiedetään: on kulunut melko pitkä tovi edellisestä blogimerkinnästä, mikä tarkoittaa pitkää tovia edellisestä loppuun lukemastani kirjasta. Nyt, ilokseni, voin kertoa lukeneeni (vihdoin ja viimein) kirjan loppuun. Nyt, samaan hengenvetoon, voin surukseni kertoa (vihdoin ja viimeinen) jättäneeni yhden kirjan kesken, melkein kahden kuukauden painin jälkeen.

Jätin kesken viime vuonna Finlandia-ehdokkaana olleen Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-ekstran. Pääsin kirjassa yli puolivälin, mutta koska kirja on vähintäänkin sekavaa luettavaa, en nauttinut sen kanssa painimisesta riittävästi jaksaakseni loppuun saakka. Kirjassa ei tuntunut olevan juonta ja kokeellisuus jyräsi, runnoi ja paloitteli punaisen langan. Jossakin toisessa kiireellisyysvaiheessa elämää aion yrittää uudestaan kirjan lukemista, mutta silloin osaan varautua – älyän ottaa muistiinpanovälineet mukaan ja googlata jokaisen hahmon. Ehkä siten ymmärtäisin edes kolmanneksen kirjasta; ehkä silloin jaksaisin pysyä kärryillä kakkososan alaviitteiden loppuviitteiden alaviitteiden pointeista ja selvitellä sanaristikkoa.

Mutta, vastapainona, luin loppuun Sofi Oksanen -haasteeni neljännen ja toisiksi viimeisen kirjan, Kun kyyhkyset katosivat. Ensimmäisenä se tärkein: ei, Kun kyyhkyset katosivat ei ole yhtä hyvä kuin Puhdistus, mutta se on kuitenkin Oksasen toiseksi paras romaani. Jos se olisi ilmestynyt ennen Puhdistusta eikä sen jälkeen, Kun kyyhkyset katosivat olisi varmaan monien mielissä parempi kirja, mutta koska se tuli kenties 2000-luvun menestyneimmän suomalaisen romaanin jälkeen, ennakko-odotukset olivat yksinkertaisesti liikaa.

Kun kyyhkyset katosivat sisältää paljon samoja elementtejä kuin Puhdistus ja pääasiassa se tekee ne myös hyvin. Ongelmana on vain, että siinä missä Puhdistus omasi selkeän punaisen langan, jonka ympärille kahdessa aikatasossa kulkeva tarina rakennettiin vaivatta, Kun kyyhkyset katosivat löytää pointtinsa vasta parinsadan sivun jälkeen. Koko ensimmäinen osa tuntui fokusoimattomalta ja päämäärättömältä; kun tarinaan tuotiin mukaan 1960-luvun tapahtumat, kaikki alkoi vähitellen sujahdella paikoilleen. Toinen merkittävä miinus kirjassa oli se, että Puhdistuksen lopuksi sen halusi aloittaa uudelleen alusta, mutta Kun kyyhkyset katosivat loputtua vain huokaisin helpotuksesta. Oksasen kirjoitustyyli on edelleen hieno, mutta sen lukeminen vaatii flow’n mukaan pääsemistä ja jos lukemiseen tulee pienikin häiriö tai sessio tuppaa venymään, on helppo turhautua ja väsyä – Puhdistuksessa juoni oli niin vahva, että se kantoi lukukokemusta, mutta Kun kyyhkyset katosivat ei omaa aivan yhtä vahvaa juonta ja sen takia, uskoisin, kirja tuntuu työläämmältä luettavalta. Se on myös vaikeampi kirja, sitä tuskin kukaan kieltää, mutta vaikeus ei tee kirjasta välttämättä raskasta luettavaa, ainakaan minulle, sillä jotkin helvetillisen vaikeat kirjat ovat olleet erittäin koukuttavia lukukokemuksia.

Kun kyyhkyset katosivat ei ansaitse huonoa mainettaan. Se on Oksasen toiseksi paras romaani (ennen Normaa), jonka ainoa suurempi synti on tulla niin merkittävän romaanin jälkimainingeissa. Se on merkittävästi parempi kuin Baby Jane tai Stalinin lehmät, koska siinä juoni ja teema lyövät kättä paljon kahta varhaisempaa kirjaa paremmin. Mutta jos Kun kyyhkyset katosivat sai nuivan vastaanoton mediassa, Sofi Oksanen -haasteen viimeinen kirja se vasta nihkeän vastaanoton saikin…

Alkukappale:
Kävimme vielä Rosalien haudalla ja laskimme niittykukat kuutamoisen ruohokummun päälle, olimme hetken hiljaa kukat välissämme. En halunnut Juuditin lähtevän, en halunnut päästää häntä, ja siksi minun oli sanottava ääneen jotain, mitä tällaisissa tilanteissa ei pitäisi sanoa:
-          Me emme tapaa enää koskaan. (Pokkaripainos, s.7)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää