Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen, Kun kyyhkyset katosivat


Tiedetään, tiedetään: on kulunut melko pitkä tovi edellisestä blogimerkinnästä, mikä tarkoittaa pitkää tovia edellisestä loppuun lukemastani kirjasta. Nyt, ilokseni, voin kertoa lukeneeni (vihdoin ja viimein) kirjan loppuun. Nyt, samaan hengenvetoon, voin surukseni kertoa (vihdoin ja viimeinen) jättäneeni yhden kirjan kesken, melkein kahden kuukauden painin jälkeen.

Jätin kesken viime vuonna Finlandia-ehdokkaana olleen Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-ekstran. Pääsin kirjassa yli puolivälin, mutta koska kirja on vähintäänkin sekavaa luettavaa, en nauttinut sen kanssa painimisesta riittävästi jaksaakseni loppuun saakka. Kirjassa ei tuntunut olevan juonta ja kokeellisuus jyräsi, runnoi ja paloitteli punaisen langan. Jossakin toisessa kiireellisyysvaiheessa elämää aion yrittää uudestaan kirjan lukemista, mutta silloin osaan varautua – älyän ottaa muistiinpanovälineet mukaan ja googlata jokaisen hahmon. Ehkä siten ymmärtäisin edes kolmanneksen kirjasta; ehkä silloin jaksaisin pysyä kärryillä kakkososan alaviitteiden loppuviitteiden alaviitteiden pointeista ja selvitellä sanaristikkoa.

Mutta, vastapainona, luin loppuun Sofi Oksanen -haasteeni neljännen ja toisiksi viimeisen kirjan, Kun kyyhkyset katosivat. Ensimmäisenä se tärkein: ei, Kun kyyhkyset katosivat ei ole yhtä hyvä kuin Puhdistus, mutta se on kuitenkin Oksasen toiseksi paras romaani. Jos se olisi ilmestynyt ennen Puhdistusta eikä sen jälkeen, Kun kyyhkyset katosivat olisi varmaan monien mielissä parempi kirja, mutta koska se tuli kenties 2000-luvun menestyneimmän suomalaisen romaanin jälkeen, ennakko-odotukset olivat yksinkertaisesti liikaa.

Kun kyyhkyset katosivat sisältää paljon samoja elementtejä kuin Puhdistus ja pääasiassa se tekee ne myös hyvin. Ongelmana on vain, että siinä missä Puhdistus omasi selkeän punaisen langan, jonka ympärille kahdessa aikatasossa kulkeva tarina rakennettiin vaivatta, Kun kyyhkyset katosivat löytää pointtinsa vasta parinsadan sivun jälkeen. Koko ensimmäinen osa tuntui fokusoimattomalta ja päämäärättömältä; kun tarinaan tuotiin mukaan 1960-luvun tapahtumat, kaikki alkoi vähitellen sujahdella paikoilleen. Toinen merkittävä miinus kirjassa oli se, että Puhdistuksen lopuksi sen halusi aloittaa uudelleen alusta, mutta Kun kyyhkyset katosivat loputtua vain huokaisin helpotuksesta. Oksasen kirjoitustyyli on edelleen hieno, mutta sen lukeminen vaatii flow’n mukaan pääsemistä ja jos lukemiseen tulee pienikin häiriö tai sessio tuppaa venymään, on helppo turhautua ja väsyä – Puhdistuksessa juoni oli niin vahva, että se kantoi lukukokemusta, mutta Kun kyyhkyset katosivat ei omaa aivan yhtä vahvaa juonta ja sen takia, uskoisin, kirja tuntuu työläämmältä luettavalta. Se on myös vaikeampi kirja, sitä tuskin kukaan kieltää, mutta vaikeus ei tee kirjasta välttämättä raskasta luettavaa, ainakaan minulle, sillä jotkin helvetillisen vaikeat kirjat ovat olleet erittäin koukuttavia lukukokemuksia.

Kun kyyhkyset katosivat ei ansaitse huonoa mainettaan. Se on Oksasen toiseksi paras romaani (ennen Normaa), jonka ainoa suurempi synti on tulla niin merkittävän romaanin jälkimainingeissa. Se on merkittävästi parempi kuin Baby Jane tai Stalinin lehmät, koska siinä juoni ja teema lyövät kättä paljon kahta varhaisempaa kirjaa paremmin. Mutta jos Kun kyyhkyset katosivat sai nuivan vastaanoton mediassa, Sofi Oksanen -haasteen viimeinen kirja se vasta nihkeän vastaanoton saikin…

Alkukappale:
Kävimme vielä Rosalien haudalla ja laskimme niittykukat kuutamoisen ruohokummun päälle, olimme hetken hiljaa kukat välissämme. En halunnut Juuditin lähtevän, en halunnut päästää häntä, ja siksi minun oli sanottava ääneen jotain, mitä tällaisissa tilanteissa ei pitäisi sanoa:
-          Me emme tapaa enää koskaan. (Pokkaripainos, s.7)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Stephen & Owen King, Sleeping Beauties

Stephen Kingin tuotanto tällä vuosikymmenellä on ollut hänelle tyypillisesti epätasaista, mutta tähtihetkien määrä on suhteessa alhaisempi kuin vaikkapa -00-luvulla, saati sitten kasarilla. Mutta niitä heikkoja tai suorastaan surkeita kirjoja… niistä ei ole ollut puutosta. Monia kirjoista vaivaa mammuttitautisuus, selvä harkitsemattomuus ja kokonaisvaltainen fokuksen puute – nämä yhdessä paisuttavan sivumäärän helposti kuuteen- tai seitsemäänsataan, joskus ylikin. Esimerkiksi Under the Dome , joka taisi tosin ilmestyä -00-luvun puolella, on laatuesimerkki jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan rönsyilleestä kirjasta, joka ei tahtonut tietää mihin se pyrkii. Siitäkin huolimatta sen premissi oli kiinnostava ja hyvin perusteltu, vaikka loppuratkaisun typeryyttä ei voi ylikorostaa. Toiseksi uusin Kingin kirja on hänen nuoremman poikansa Owenin kanssa yhdessä kirjoitettu Sleeping Beauties (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Ruususen uni ), joka on 2010-luvun Kingin versio Under the Do

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott

Sofi Oksanen, Norma

Yhdestä pettymyksestä toiseen, sellaista marssiahan tämä elämä on, eikö niin? Sofi Oksanen -haasteeni saapuu päätökseensä tältä erää Norman muodossa. Jos Oksasen muut kirjat kuin Puhdistus jakavat mielipiteitä, Norma ei jaa näkemyksiä: kaikki tuntuvat olevan samalla viivalla siitä, että Norma on heikko kirja, jopa suorastaan surkea. Niin usein kuin yritänkin olla vastarannan kiiski tai, anglistisemmin, Paholaisen puolestapuhuja, joudun olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa Normasta , joka kisaa Oksasen heikoimman kirjan tittelistä yhdessä Baby Janen kanssa. Norman ongelma ei ole se, että se on tyylilajiltaan maagista realismia – monet lukijat ovat ampuneet kirjan luultavasti alas jo pelkästään tämän takia, mutta minä en välitä kirjojen genreistä, jos tarinat on rakennettu hyvin ja proosa on kohdillaan. Maaginen realismi on lajina vaikea, koska siinä järjetön (eli arkijärjellä selittämätön) pitää saada kiinteäksi osaksi tarinaa ja tuntumaan loogiselta, erottamattomalta o