Huhtikuun loppupuolen koonti

Elämme erikoisia aikoja, sanotaan aikana kuin aikana, mutta tällä kertaa se pitää edes jotenkin kutinsa. Minulla meni monta viikkoa jumissa muutaman kirjan kanssa, joista yksikään ei oikein tuntunut etenevän; kun sain yhden loppuun, hylkäsin toisen ja aloitin kokonaan uuden, lähdin reissuun ja luin kolmessa päivässä kaksi kirjaa alusta loppuun. Siispä tämän kertainen blogiteksti käsittelee yhden kirjan sijasta neljää.

Ensin se loppuun jäänyt: Helen Macdonaldin H niin kuin haukka oli hyvä, mutta siitä puuttui draama, joten hieman alle puolivälissä jätin sen kesken. Muistelmateos käsittelee Macdonaldia, joka purkaa isänsä äkillisen kuoleman synnyttämää surua haukan (nimeltään Mabel) kouluttamisella. Macdonald ei tietenkään ole ihan kuka vain tumpelo, joka aloittaa haukkakoulutuksen, vaan hänellä on tietämystä enemmän kuin hieman, etenkin haukkoja käsittelevästä kirjallisuudesta. H niin kuin haukka on tyyliltään proosallinen muistelma, haukankoulutusopas sekä kirjallisuustutkielma, jonka fokuksessa on Macdonaldin ja Mabelin lisäksi 1900-luvun alkupuolella elänyt kirjailija T. H. White. Kirja on kirjoitettu erittäin kauniisti ja proosa on upeaa, mutta kerronnassa ei ole mitään draamaa: Mabel kouluttautuu liian nätisti ja mitään merkittäviä vastoinkäymisiä ei ole. Ehkä juuri siinä on kirjan hienous monille, mutta itse en jaksa lukea kirjoja, joissa ei ole tarpeellista jännitettä.

Tommi Liimatta oli 2017 Finlandia-ehdokkaana, mutta en tarttunut ensimmäisenä Liimattanani Autarktikseen, vaan hieman vanhempaan romaaniin, vahvasti omaelämänkerralliseen Jeppikseen. Kirja kertoo ala-asteikäisestä Tommista, jonka sukunimeä ei sanota, mutta Liimattahan se siellä taitaa olla. Jeppiksessä ei ole juonta – ei ainakaan sellaista, jonka itse sieltä osasin bongata – vaan kyseessä on lapsuuskuvaus 1980-luvun puolivälin tietämiltä. Teksti on, jälleen, kerrassaan erinomaisen mehukasta, mutta juonettomuus alkoi vaivata minua vähitellen: kertoo kirjasta paljon, että siitä voi teoriassa ottaa minkä tahansa luvun erikseen ja se on yhtä lailla ymmärrettävissä muuta kirjaa lukemattomallekin. Jotkin hahmojen tarinankaaret ja yleisemmät teemat kulkevat toki siellä kaukana taustalla, mutta jälleen kuvaavaa on se, että kirjan takakannessa mainittavia asioita tapahtuu viimeisen alle sadan sivun sisällä eikä se haittaa. Joku epäilemättä argumentoi, että ei kirjaa olekaan tarkoitettu niille, jotka eivät ole eläneet lapsuuttaan myyttiseksi muodostuneella kasarilla. Vastaukseni tähän: juuri siksi kirjan luinkin, ymmärtääkseni kasarilapsuutta, ja vaikka sain paremman kuvan ja nostalgiafläsärin omaan vuosituhannen taitteen paikkeilla käytyyn alakouluikääni, vahvempi tarinallistaminen ei olisi ollut pahitteeksi.

Hienoa tekstiä, kyllä, mutta minun täytyy ottaa hieman taukoa kouluikäisestä Tommista ja luettava Jeppis 2 joskus myöhemmin. Aloituskappale: - Joko sinä huomenna panet lasit? (Pokkaripainos, s. 7)

Sarjassamme ”sitten jotain aivan muuta”: välittömästi Jeppiksen viimeistelyn jälkeen otin luettavakseni prof. Markku Kuisman Rosvoparonien paluu. Raha ja valta Suomen historiassa -teoksen, joka, kuismamaisesti, summaa alle kahteensataan sivuun hirmuisen määrän dataa. Kirja on syntynyt vastineena vuonna 2008 alkaneelle finanssikriisille, joka puolestaan kumpusi finanssimaailman/yritysjohtajien ahneesta ja lyhytnäköisestä jättibonusten perässä juoksemisesta. Kuisman kirjan ensimmäinen luku erityisesti ruoskii näitä nykyajan rosvoparoneita ansaitulla kritiikillä. Loput kirjasta Kuisma käyttää osoittamaan, että loputtoman kasvun ja loputtomasti kasvavien bonusten puolesta annetut argumentit eivät ole pitäviä… ainakin 1800- ja 1900-lukujen suomalaisen yritys- ja taloushistoriaa todistusaineistona käyttäen. Ajoittain kirja on aavistuksen kuiva, mutta erinomaiset nykykapitalismikritiikit (erinomaisesti argumentoidut, oli niistä samaa mieltä tai ei) ovat ehdottomasti teoksen kohokohtia.

Aloituskappale: Lamat tulevat ja menevät, mutta kunnon kriisi on aina lupaava mahdollisuus kaikille niille, joilla on riittävästi pääomia, pelisilmää ja harrastuneisuutta. (Pokkaripainos, s. 7)

Viimeisenä vaan ei missään nimessä vähäisimpänä: Elina Hirvosen esikoisteos Että hän muistaisi saman. Olen lukenut Hirvoselta aiemmin hänen kolmannen (ja kirjoitushetkellä tuoreimman) romaaninsa, Kun aika loppuu, joka oli huikean kauniisti kirjoitettu ja koskettava romaani vähäeleisellä tarinalla varustettuna. Monet sanovat, että hänen esikoisensa olisi jopa parempi, ja kirjan lukemisen jälkeen en tiedä ollako samaa vai toista mieltä – ja vain sen takia, että molemmat ovat niin erinomaisia teoksia. Reilusti alle kahteensataan sivuun mahtuu melkoista tunnevuoristorataa, päräyttävän hienoa kieltä ja kohtauksia, jotka taatusti jäävät takaraivoon kummittelemaan. Kirja kulkee monella aikatasolla päällekkäin, mikä on saanut jotkut lukijat väittämään romaania sekavaksi, mutta koska itse luin sen niin intensiivisellä vauhdilla, se ei tuntunut tippakaan sekavalta. Jos kirjoitetaan kirja muistamisesta, epäkronologisuus ei tunnu vain suotavalta vaan välttämättömältäkin. Juonta ei voi summata yksinkertaisesti saati oikeudenmukaisesti, ja vaikka tarina on vähäeleinen, se on siellä ja siinä on draamaa ja jännitettä toisin kuin… No, niin. Lämmin suositukseni: jos Sinulla, rakas lukija, on päivä aikaa ja haluat käyttää sen tai ainakin osan siitä lukemalla romaanin, Hirvosen Että hän muistaisi saman on oivallinen vaihtoehto.

Aloituskappale (ykkösluku on Joona-hahmon teksti nimeltä ”Miksi olen onnellinen”): Olen onnellinen koska minulla on Höyrykone (toimiva). (Pokkaripainos, s. 7)