Siirry pääsisältöön

Tuomas Milonoff & Riku Rantala, Madventures - Maailmanselitys


Riku ja Tunna ovat 2000-luvun suomalaisen populaarikulttuurin ikonisin duo. Koko Madventures-brändi alkoi siitä, että he saivat maltillisen budjetin gonzo-journalistiseen matkailuohjelmaan ja siitä yhdestä tuotantokaudesta kumpusi kaksi lisää, kymmenkunta kirjaa, radio-ohjelma, dokkariohjelma Ylellä ja, uusimpana, Mad Cook -show Nelosella. Olen katsonut pitkiä pätkiä kaikista miekkosten tv-ohjelmista, niin Docventuresia, Madventuresin kaikkia kausia kuin Mad Cookiakin – jopa sitä alkuperäistä nettisarja-Mad Cookia, joka meni toisinaan liian saarnaavaksi omaan makuuni. Mutta kaksikon kirjat ovat jäänet paitsioon: ennen Madventures – Maailmanselitystä olen lukenut vain heidän musiikkikirjansa Mad Music, jonka arvostelin Imperiumiin. (Linkki arvioon: http://www.imperiumi.net/index.php?act=books&id=277)

Maailmanselitys on kirjana kiinnostavampi kuin Mad Music, koska se ei ole yhtä pahasti sekalaisen sälän kokoelma. Okei, kirjassa on paljon lyhyitä ja mitä luultavimmin haamukirjailijan (tyyli vaihtuu radikaalisti) raapustamia katsauksia varsinaisia puheenaiheita sivuaviin näkökulmiin, mutta ne on helppo sivuuttaa (ainakin itse tein niin monesti, koska ne tuntuivat yksiselitteisesti filleriltä). Maailmanselityksen pihviosaa eivät ole muutaman sivun mittaiset ”vaihtoehtoiset maailmanselitykset” (= erilaisten uskontojen luomismyytit) tai ”hei sinä tyyppi, kerro jotakin ympäripyöreää tästä valtavan isosta aiheesta ja mä tiivistän kaiken kolmeen sivuun” -tyyliset katsaukset, vaan dialogimuotoon kirjoitetut pohdinnat, joissa äänessä on selvästi Riku ja Tunna. Jokainen kirjan luku alkaa tällaisella Rikun ja Tunnan välisellä väittelyllä/jutustelulla, joissa pyöritellään isoja aiheita tavalla, joka on, miekkosten tyylille ja agendalle uskollisesti, ymmärrettävä että viihdyttävä. Tätä seuraa ”viisaan” kohtaaminen eli Rikun ja Tunnan suorittama erikoisasiantuntijan haastattelu – viisaina ovat mm. Kari Enqvist ja Esko Valtaoja. Nämä ovat heittämällä kirjan parasta antia, etenkin kun haastateltavat pääsevät Rikun ja Tunnan läpändeeruksen tasolle (kuten Valtaoja).

Kirjassa on paljon herkullisia yksityiskohtia, joita tulee pohdiskeltua pitkätkin tovit. Monet pointit etenkin ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja merkityksestä ovat toki tuttuja, mutta tärkeitä alleviivattavia yhtä kaikki. Erityisesti mieleeni jäi ateisti-Rantalan puolustus valtionkirkolle, joka lienee paras koskaan kuulemani argumentti valtionkirkon puolesta: ihmiset tarvitsevat (uskonnollisia) rituaaleja elämäänsä ja valtionkirkon kaltainen läpinäkyvä organisaatio on yhteiskunnallisesti paras tarjoamaan tuota tarvetta tyydyttävää palvelua, ja jenkkiläismallinen kiihkoilu jää marginaaliin. Kerrassaan erinomainen huomio.

Maailmanselitys on Rikun ja Tunnan näköinen versio Bill Brysonin Lyhyt historia melkein kaikesta. Valitettavasti kirjaan on pitänyt laittaa paljon filleriä – olisin mieluusti lukenut enemmänkin jutusteluja ja haastatteluja. Aion lukea myöhemmin lisää Madventures-kirjoja, mutta nyt tarvitsen jotain… fokusoituneempaa.

Aloituskappale esipuheesta:
Koko Madventuresin idean, sellaisena kuin se viime vuosituhannen lopulla syntyi, voisi tiivistää muutamaan perusajatukseen. (Pokkaripainos, s.7)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...
Lähetä kommentti
Lue lisää