Siirry pääsisältöön

Yahtzee Croshaw, Differently Morpheus


Yahtzee Croshaw’n nimi ei liene tuttu niille, jotka eivät seuraa videopelikulttuuria ja, etenkin, videopelikritiikkejä, mutta olen itse seurannut hänen touhujaan jo useamman vuoden ajan – olen tainnut katsoa kaikki hänen ja Gabriel Mortonin let’s play -videot ainakin kertaalleen läpi. (Niitä on paljon.) Yahtzee on vuodesta 2007 alkaen tehnyt jokaviikkoista videomuotoista nettisarjaa, Zero Punctuationia, jossa hän arvostelee uusia videopelejä – yleensä hänet tunnetaan negatiivisista arvosteluistaan, viisiminuuttisista sanatulvista ja vuodatuksistaan, mutta erityisesti minua on kiehtonut hänen musta huumorinsa ja peruslaadukas kirjoittamisensa. Kuten arvata saattaa, Yahtzee on kirjoittanut kirjankin – useita, jos tarkkoja ollaan, ja Differently Morpheus on niistä neljäs ja uusin. Tällä hetkellä kirjaa ei saa kuin pelkästään Amazonin Audiable-palvelusta äänikirjana; tavallinen kirjajulkaisu on tulossa loppuvuonna.

Differently Morpheus on satiirinen vilkaisu poliittiseen korrektiuteen: kirjassa Britteihin hakeutuvat Lähi-idästä saapuvien pakolaisten sijaan rinnakkaisulottuvuudesta saapuvat limanuljaskat, jotka ovat sekä sympaattisia että älykkäitä… ja, tietenkin, vainottuja kotiulottuvuudessaan. Ihmiset, paremmin asiasta tietämättä, ovat systemaattisesti teurastaneet näitä limanuljaskoja vuosisatojen ajan. Siinä samalla maagisia kykyjä omanneet ihmisyksilöt on laitettu ihmisarvon kyseenalaistaviin koulutuslaitoksiin, joiden tarkoituksena on estää heitä sekoamasta ja tappamasta kaikkia heidän taikavoimillaan. Limanuljaskoiden teurastamiseen, taikavoimia omaavien lapsien koulimiseen ja maailmanvalloitusten estämiseen on muodostettu Okkultismisministeriö, joka puolestaan on alisteinen Merlinin käsi -kultille. Tiivistäen kyseessä on siis Terry Pratchett -tyylinen kirja, mutta fantasian tai scifin sijaan huumorin kasvualustana on lovecraftiläinen kauhu yhdistettynä murhamysteerijuoneen. On tärkeä mainita, että Pratchettin huumorin osuvuuteen Yahtzee ei vieläkään yllä, vaikka Differently Morpheus on selvä petraus aiemmasta.

Olen lukenut yhden aiemman Yahtzeen kirjoista, Will Savet he Galaxy for Foodin, jonka suurin ongelma oli älytön tempo: vaivoin kolmeensataan sivuun mahtui liian paljon juonta, kun jokainen luku ja pahimmillaan jokainen sivu tuli päättyä jonkinlaiseen twistiin tai cliffhangeriin. Tämä johtuu, ilmeisesti, kuinka Yahtzee kirjoittaa romaanejaan sivu per päivä -periaatteella, mutta ei se tarinankerronnan heikkoutta oikeuta. Onneksi Differently Morpheus ei ole yhtä pahasti juoniähkyinen, vaikka etenkin tarinan loppupuolella on pari ”yllätyskäännettä” (heittomerkit koska kuudes yllätyskäänne putkeen ei ole enää kovin yllätyksellinen) liikaa. Proosa tuntuu myös paremmalta, hiotummalta; huomasin röhöttäväni parhaille oivalluksille. Iso rooli on myös Yahtzeen lukutavalla, kun hän (yli)ääninäyttelee hahmot tavalla, jonka uskon olevan tietoinen.

Ei minulla ole juuri tämän enempää sanottavaa Differently Morpheuksesta, vaikka jäänkin alle tavanomaisen sanamääräpäämääräni (kyllä se on yhdyssana). Kirja ei ole missään nimessä erinomainen, mutta se on viihdyttävä ja nopealukuinen; jos joku odottaa moottoriturpa-Yahtzeelta mitään muuta, sietääkin pettyä. Ainakin se on selvä parannus Will Savet he Galaxy for Foodista.

Aloituskappaletta en viitsi kirjoittaa auki, koska äänikirjan translitterointi ei ole työekonomista

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott