Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakami on yksi suosikkikirjailijoistani, mikäli ylipäänsä pitäisin mitään listaa raapustelijasuosikeistani. Jos tuollainen lista olisi, siellä olisi Murakamin lisäksi ainakin Paul Auster ja Terry Pratchett, mahdollisesti Stephen Kingkin. Olen lukenut Murakamilta niin hänen ”outoja” kirjojaan (Kafka rannalla, Suuri lammasseikkailu) kuin realistisempia (Norwegian Wood, Värittömän miehen vaellusvuodet, Sputnik-rakastettuni), mutta ehdottomasti onnistunein teoksista on se, jossa on A) eniten sivuja ja B) molemmat hänen kirjalliset puolensa ovat tasaväkisesti edustettuina eli 1Q84. Tätä taustaa vasten saattaa olla hieman yllättävää, että Rajasta etelään, auringosta länteen oli niinkin keskinkertainen lukukokemus.

Tyylillisesti Rajasta etelään, auringosta länteen on ehtaa Murakamia: ei liiallista selittelyä, monitulkintaisia tapahtumia ja hahmoja ja taustalla soi niin jazz kuin klassinen musiikkikin. Tyylikirjossa ja oikeastaan juonellisestikin Rajasta etelään, auringosta länteen on lähellä yhtä tiettyä Murakamin kirjoista: Norwegian Woodia. Molemmissa on kaihoisa tai suoraan surullinen rakkaustarina, jossa ei ole selkeitä vääryyksiä toista kohtaan (mutta vääryyksiä muita kohtaan), mutta josta silti ei löydy onnea päähahmoille. Tällä kertaa tarinan aikajänne on merkittävästi pidempi ja päähahmokaksikko ovat lapsuudenystäviä, joiden tiet erkanivat teini-iän kynnyksellä; pääosa tarinasta sijoittuu hahmojen ollessa keski-ikäisiä, karvan alle nelikymppisiä. Oikeastaan juuri tuo pitkä aikajänne oli suurin ongelmani romaanin juonen kanssa: tarinan kertojan (nimeltään Hajime) vaiheet ennen lapsuudenystävän uudelleen tapaamista ovat isolla marginaalilla kirjan heikointa antia, eikä melkein sata sivua kestävä johdanto tarinan varsinaiseen dilemmaan ja jännitteeseen tunnu perustellulta. Saman tarinan olisi voinut kertoa takaumina tai dialogissa tehtyinä muisteluina ilman, että melkein koko ensimmäistä puoliskoa kirjasta olisi tarvinnut käyttää tylsään pohjustamiseen; paremmassa Murakami-kirjassa olisi keskitytty vain päähahmojen tunteisiin tarinan nykyhetkessä, pyöritelty heidän tilanteensa puolia ja lukijalle olisi näin kehittynyt parempi ja monipuolisempi kuva hahmoista ja heidän suhteestaan. Ymmärrän toki mitä Murakami hakee ratkaisullaan – rinnastusta päähahmon ja hänen kaltoin kohtelemien aiempien ja nykyisten naisystävien kohtaloiden välillä – mutta näin lyhyessä kirjassa sadan sivun tyhjäkäynti on paljon.

Kun varsinainen juoni lähtee liikkeelle päähahmon lapsuudenystävän kävellessä sisään päähahmon omistamaan jazzbaariin, kirja herää eloon. Myönnän, että ennen tuota kohtaa kirjassa, suorastaan inhosin Rajasta etelään, auringosta länteen, koska se oli juoneltaan niin laiska ja lisäksi ryyditetty turhan monilla seksikohtauksilla, joita pidän parhaimmillaankin keskinkertaisina tarinankerronan välineinä. Minua ei kiinnostanut päähahmon kehitys, hänen naissuhteensa ja hänen kykenemättömyys tehdä merkittäviä päätöksiä – vasta myöhemmin, kun hänestä tulee ensimmäistä kertaa kiinnostava hahmo, paljon tuosta hahmonkehityksestä juostaan kiireellä läpi ja keskitytään romanttiseen dilemmaan, jota kai voisi kutsua triangelidraamaksi. Kirjan herätessä eloon, se on hyvä teos – taattua Murakamia, joka tarjoilee erikoisesti käyttäytyviä hahmoja, antaa lukijalle tilaa tehdä omat tulkintansa ja kertoo silti koherentin tarinan. Rinnastukset Norwegian Woodiin ovat välttämättömät, joskin on selvää kumpi kirjoista on parempi; Rajasta etelään, auringosta länteen on kirjoitettu vain muutamia vuosia lopullisen kansainvälisen läpimurron (eli Norwegian Woodin) jälkeen ja se näkyy, huonolla tavalla. Jätän tarkoituksellisesti omat tulkintani ja teema-analyysini esittämättä, koska pidän sitä korkeakirjallisten teosten lukemisen yhtenä suurena hupina, mutta kasvotusten voin mielelläni puida kirjaa useallakin tuhannella sanalla (ja parilla kaljaoletetulla, toki).

Rajasta etelään, auringosta länteen on yllättävän heikko kirja Murakamilta, jota on veikkailtu Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Onneksi hänen valintansa olisi perusteltu ja oikeutettu ilman tätä kirjaa, mutta myöskään näin keskinkertainen tuotos ei pilaa hänen mahdollisuuksiaan.

Aloituskappale Juha Myllärin suomentamana:

Synnyin tammikuun neljäntenä päivänä vuonna 1951. Syntymäni osui näin olla 20. vuosisadan loppupuolen ensimmäisen vuoden ensimmäisen kuukauden ensimmäiselle viikolle. Ei liene siis täysin mahdotonta pitää ajankohtaa merkillepantavana, jos asiaa haluaa niin ajatella. Siksi sain ”alkua” tai ”ensimmäistä” tarkoittavan nimen Hajime. Sitä lukuun ottamatta syntymässäni ei ole mitään niin erikoista, että sitä kannattaisi mainita tässä. Isäni oli töissä suuressa pankkiiriliikkeessä, ja äitini oli tavallinen kotirouva. Isäni oli värvätty vuoden 1943 opiskelijaliikekannallepanossa armeijaan ja lähetetty Singaporen rintamalle. Sodan päätyttyä hän joutui vielä joksikin aikaa vankileirille ennen kuin pääsi palaamaan Japaniin. Äitini lapsuudenkoti taas paloi sodan viimeisenä vuonna, kun B29-koneet pommittivat kaupunkia. Vanhempani olivat siis sodan haavoittamaa sukupolvea. (s. 5)