Siirry pääsisältöön

Maja Lunde, Mehiläisten historia


En tiennyt käytännössä mitään konkreettista Maja Lunden Mehiläisten historiasta ennen kuin aloin lukea sitä: jotenkin kolmella aikatasolla kulkeva tarina liittyy mehiläisiin ja mehiläistarhaukseen, mutta koska minulla ei ollut erityistä mielenkiintoa saati tietoa mehiläisistä tai niiden tarhaamisesta, pelkäsin kirjan olevan samanlainen haukotusmaratoni kuin äskettäin puolittain lukemani Helen MacDonaldin H niin kuin Haukka. Onneksi olin epäluulossani väärässä, sillä Mehiläisten historia on erittäin hyvä ja nopealukuinen romaani.

Kuten sanottua, tarina kulkee kolmella aikatasolla: 1800-luvulla, lähimenneisyydessä ja tulevaisuudessa ja, kuten olettaa saattaa, kaikki tarinalinjat liittyvät jotenkin mehiläisiin ja toisiinsa. Mehiläiset ovat kuitenkin, onneksi, vain osa kirjaa eikä kirja ole niin pakkomielteenomaisesti fokusoitunut käsittelykohteeseensa kuin H niin kuin Haukka oli. Oikeasti kirjan suuri teema ei välttämättä ole mehiläisten hoito ja sen ongelmakohdat, vaan vanhemmuus ja lapsuus: kaikilla kolmella päähahmolla on lapsia ja, tietenkin, he ovat joidenkin lapsia tai heillä on (kuten 1800-luvun kertojalla) vahva isähahmo. Vanhemmuuden kokemukset ja kokemukset omista vanhemmista rinnastuvat toki mehiläisiin, mutta myös (ja kenties merkittävämpää) toisiin tarinalinjoihin – yrittäen olla paljastamatta liikaa sanottakoon, että yksi kertojista rinnastuu vahvasti toisen kertojan lapseen, koska molemmat ovat älykköjä, jotka vanhemmat kuitenkin pyrkivät sullomaan toiseen asemaan elämässä ja maailmassa. Esimerkissäni molemmat hahmot reagoivat eri tavoin vanhempiensa asettamiin pakotteisiin: toinen mukautuu, toinen katkeroituu ja kokee hylänneensä vanhempansa. Voisin höpistä tästä pidempäänkin, mutta riski siinä on, että päädyn liian ympäripyöreään horinaan, koska en halua pilata lukukokemusta mahdollisilta uusilta lukijoilta.

Vanhemmuusteema on kenties kirjan isoin kirjallinen teema, mutta samalla sen käsittelevä ilmiö (CCD) on totta ja ainakin minulle entuudestaan tuntematon. Jouduin googlailemaan ja lukemaan läpi pari populaariartikkelia ilmiöstä, koska halusin varmistua Lunden kertomuksen faktoista. Lyhyesti sanonutta netistä lukemani korreloi täysin siihen, mitä Lunde kertoi – sillä erolla tietenkin, että kirjoitushetken (2015) jälkeiset kehityskaaret ovat vain Lunden spekulaatiota ja varoitusta mahdollisesta tulevaisuudesta. Tiesin, että mehiläiset ovat tärkeitä pölyttäjiä, mutta ilmeisesti ne ovat maapallolla tärkeimpiä yksittäisiä pölyttäjiä ja isot siivut ekosysteemiä ovat rakentuneet mehiläisten panoksen varaan – ja, kuten Lunde kuvaa, mehiläisiä kuolee ja katoaa hirveää vauhtia juuri nyt eikä ole olemassa yhtä ainoaa syytä. Kirjaa lukiessa jouduin monta kertaa kysymään itseltäni ja seiniltä ympärilläni, miksi mehiläiskadosta ei puhuta enempää? Miksi en ole koskaan aiemmin kuullut CCD:stä? Miksi en ole tiennyt tästä mitään? Näiden kysymysten herättämisessä on Mehiläisten historian merkittävin ansio.

Tahtoisin sanoa, että Mehiläisten historia on viiden tähden kirja, mutta se jää karvan verran sen alle yhdestä yksinkertaisesta syystä: proosassa on hieman liikaa kömpelyyksiä. Ymmärrän kyllä yhden virkkeen kappaleet tehokeinona ja ajoittain ne ovat Lunden kirjassa oikeutettuja, mutta (kuten niin usein muutenkin) ne ovat liikakäytössä ja onnistuvat sotkemaan dialogiakin, kun asiat, jotka olisi selkeämpää kirjoittaa yhteen kappaleeseen, on hajautettu monelle. Esimerkki: jos hahmo A sanoo jotakin, tekee eleen ja jatkaa puhumistaan, sitä ei tarvitse kirjoittaa kolmelle eri riville. Havainnollistan.

”Minä puhun.” Heilautan kättä. ”Puhun lisää.”

”Minä puhun.”
Heilautan kättä.
”Puhun lisää.”

Eikö ensimmäinen ole intuitiivisesti selkeämpi, yksinkertaisempi? Jälkimmäinen voi olla sekavaa dialogissa, kun/jos ei suoraan indikoida kuka milloinkin puhuu ja jatkuva ”A sanoi” käy todella tylsäksi todella nopeasti. Ymmärrän jälkimmäisen, jos halutaan erityisesti korostaa elettä sanojen välissä, mutta tämä tehokeino, kuten kaikki muutkin tehokeinot, menettää voimansa, kun sitä viljellään liiaksi. Ihan niin kuin mehiläiset kuolevat monokulttuuriviljelyssä, koska ne eivät saa yhdestä viljelykasvista riittävän monipuolisesti vitamiineja ja ravintoaineita selvitäkseen talven yli.

Aloituskappale Katariina Huttusen suomentamana:
Me tasapainoilimme kukin oksallemme kuin isokokoiset linnut, muovisäiliö toisessa kädessä ja höyhensivellin toisessa. (s. 7, pokkaripainos.)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää