Maja Lunde, Mehiläisten historia

En tiennyt käytännössä mitään konkreettista Maja Lunden Mehiläisten historiasta ennen kuin aloin lukea sitä: jotenkin kolmella aikatasolla kulkeva tarina liittyy mehiläisiin ja mehiläistarhaukseen, mutta koska minulla ei ollut erityistä mielenkiintoa saati tietoa mehiläisistä tai niiden tarhaamisesta, pelkäsin kirjan olevan samanlainen haukotusmaratoni kuin äskettäin puolittain lukemani Helen MacDonaldin H niin kuin Haukka. Onneksi olin epäluulossani väärässä, sillä Mehiläisten historia on erittäin hyvä ja nopealukuinen romaani.

Kuten sanottua, tarina kulkee kolmella aikatasolla: 1800-luvulla, lähimenneisyydessä ja tulevaisuudessa ja, kuten olettaa saattaa, kaikki tarinalinjat liittyvät jotenkin mehiläisiin ja toisiinsa. Mehiläiset ovat kuitenkin, onneksi, vain osa kirjaa eikä kirja ole niin pakkomielteenomaisesti fokusoitunut käsittelykohteeseensa kuin H niin kuin Haukka oli. Oikeasti kirjan suuri teema ei välttämättä ole mehiläisten hoito ja sen ongelmakohdat, vaan vanhemmuus ja lapsuus: kaikilla kolmella päähahmolla on lapsia ja, tietenkin, he ovat joidenkin lapsia tai heillä on (kuten 1800-luvun kertojalla) vahva isähahmo. Vanhemmuuden kokemukset ja kokemukset omista vanhemmista rinnastuvat toki mehiläisiin, mutta myös (ja kenties merkittävämpää) toisiin tarinalinjoihin – yrittäen olla paljastamatta liikaa sanottakoon, että yksi kertojista rinnastuu vahvasti toisen kertojan lapseen, koska molemmat ovat älykköjä, jotka vanhemmat kuitenkin pyrkivät sullomaan toiseen asemaan elämässä ja maailmassa. Esimerkissäni molemmat hahmot reagoivat eri tavoin vanhempiensa asettamiin pakotteisiin: toinen mukautuu, toinen katkeroituu ja kokee hylänneensä vanhempansa. Voisin höpistä tästä pidempäänkin, mutta riski siinä on, että päädyn liian ympäripyöreään horinaan, koska en halua pilata lukukokemusta mahdollisilta uusilta lukijoilta.

Vanhemmuusteema on kenties kirjan isoin kirjallinen teema, mutta samalla sen käsittelevä ilmiö (CCD) on totta ja ainakin minulle entuudestaan tuntematon. Jouduin googlailemaan ja lukemaan läpi pari populaariartikkelia ilmiöstä, koska halusin varmistua Lunden kertomuksen faktoista. Lyhyesti sanonutta netistä lukemani korreloi täysin siihen, mitä Lunde kertoi – sillä erolla tietenkin, että kirjoitushetken (2015) jälkeiset kehityskaaret ovat vain Lunden spekulaatiota ja varoitusta mahdollisesta tulevaisuudesta. Tiesin, että mehiläiset ovat tärkeitä pölyttäjiä, mutta ilmeisesti ne ovat maapallolla tärkeimpiä yksittäisiä pölyttäjiä ja isot siivut ekosysteemiä ovat rakentuneet mehiläisten panoksen varaan – ja, kuten Lunde kuvaa, mehiläisiä kuolee ja katoaa hirveää vauhtia juuri nyt eikä ole olemassa yhtä ainoaa syytä. Kirjaa lukiessa jouduin monta kertaa kysymään itseltäni ja seiniltä ympärilläni, miksi mehiläiskadosta ei puhuta enempää? Miksi en ole koskaan aiemmin kuullut CCD:stä? Miksi en ole tiennyt tästä mitään? Näiden kysymysten herättämisessä on Mehiläisten historian merkittävin ansio.

Tahtoisin sanoa, että Mehiläisten historia on viiden tähden kirja, mutta se jää karvan verran sen alle yhdestä yksinkertaisesta syystä: proosassa on hieman liikaa kömpelyyksiä. Ymmärrän kyllä yhden virkkeen kappaleet tehokeinona ja ajoittain ne ovat Lunden kirjassa oikeutettuja, mutta (kuten niin usein muutenkin) ne ovat liikakäytössä ja onnistuvat sotkemaan dialogiakin, kun asiat, jotka olisi selkeämpää kirjoittaa yhteen kappaleeseen, on hajautettu monelle. Esimerkki: jos hahmo A sanoo jotakin, tekee eleen ja jatkaa puhumistaan, sitä ei tarvitse kirjoittaa kolmelle eri riville. Havainnollistan.

”Minä puhun.” Heilautan kättä. ”Puhun lisää.”

”Minä puhun.”

Heilautan kättä.

”Puhun lisää.”

Eikö ensimmäinen ole intuitiivisesti selkeämpi, yksinkertaisempi? Jälkimmäinen voi olla sekavaa dialogissa, kun/jos ei suoraan indikoida kuka milloinkin puhuu ja jatkuva ”A sanoi” käy todella tylsäksi todella nopeasti. Ymmärrän jälkimmäisen, jos halutaan erityisesti korostaa elettä sanojen välissä, mutta tämä tehokeino, kuten kaikki muutkin tehokeinot, menettää voimansa, kun sitä viljellään liiaksi. Ihan niin kuin mehiläiset kuolevat monokulttuuriviljelyssä, koska ne eivät saa yhdestä viljelykasvista riittävän monipuolisesti vitamiineja ja ravintoaineita selvitäkseen talven yli.

Aloituskappale Katariina Huttusen suomentamana:

Me tasapainoilimme kukin oksallemme kuin isokokoiset linnut, muovisäiliö toisessa kädessä ja höyhensivellin toisessa. (s. 7, pokkaripainos.)