Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen, Norma


Yhdestä pettymyksestä toiseen, sellaista marssiahan tämä elämä on, eikö niin? Sofi Oksanen -haasteeni saapuu päätökseensä tältä erää Norman muodossa. Jos Oksasen muut kirjat kuin Puhdistus jakavat mielipiteitä, Norma ei jaa näkemyksiä: kaikki tuntuvat olevan samalla viivalla siitä, että Norma on heikko kirja, jopa suorastaan surkea. Niin usein kuin yritänkin olla vastarannan kiiski tai, anglistisemmin, Paholaisen puolestapuhuja, joudun olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa Normasta, joka kisaa Oksasen heikoimman kirjan tittelistä yhdessä Baby Janen kanssa.

Norman ongelma ei ole se, että se on tyylilajiltaan maagista realismia – monet lukijat ovat ampuneet kirjan luultavasti alas jo pelkästään tämän takia, mutta minä en välitä kirjojen genreistä, jos tarinat on rakennettu hyvin ja proosa on kohdillaan. Maaginen realismi on lajina vaikea, koska siinä järjetön (eli arkijärjellä selittämätön) pitää saada kiinteäksi osaksi tarinaa ja tuntumaan loogiselta, erottamattomalta osalta tarinaa, mutta silti kirjassa on oltava muutakin kuin absurdistista tajunnanvirtaa. Yleensä maaginen realismi vaatii myös lukijalta paljon, koska monia asioita jätetään sanomatta tai vain implikoidaan: esimerkiksi Salman Rushdielta lukemani pari kirjaa (etenkin kohuttu Saatanalliset säkeet) ovat heittäneet sellaista kierrepalloa, että oksat pois. Normassa on maaginen elementti – nimikkohahmon hiusten poikkeuksellinen kasvu – ja sen ympärille on rakennettu koherentin laidoilla poukkoileva juoni, kuten pitääkin. Jos Norman hiukset vain kasvaisivat paljon ja (puhumatta juonesta liikoja, koska joku saattaa haluta tsekata kirjan kaikista haukuista huolimatta) niihin liittyvät bisneskuviot olisivat kirjan punainen lanka, kirja voisi olla hyvän rajamailla. Mutta kun mukaan heitetään muita maagisia tai ainakin mahdollisesti spekulatiivisia elementtejä ja kun hiuskauppa ei olekaan pelkästään hiuskauppaa ja silti hiuskaupalla tehdään pitkää penniä ja…

Norma kärsii samasta ongelmasta kuin eilen käsittelemäni Kingien Sleeping Beauties: se ei keskity yhteen ydinpointtiin, vaan ylimääräisten juonielementtien lisäämisellä on (oletettavasti, tietenkin) yritetty kompensoida alkuperäisen pointin heikkouksia. Esimerkiksi toinen päähahmo vaikutti turhalta lisältä, joka on tehty vain, koska moniäänisyys on ollut Oksasen kirjoissa niin merkittävä osa kerrontaa – vähät siitä, että koko puolikas juonesta vaikuttaa tarpeettomalta. Normassa jokainen uusi juonenkäänne vie tarinaa absurdistisempaan suuntaan ja kun hahmoilla on liian monimutkaisia ja lukijalle vieraita suunnitelmia, lukijan on vaikea pysyä perässä tarinan suunnasta. Oksasen kirjoihin kuuluu hahmojen epäluottamus toisia hahmoja ja heitä ympäröivää maailmaa kohtaan – Neuvosto-Viroon sijoittuvissa kirjoissa tuo paranoia on ymmärrettävämpää, mutta kun aletaan puhua kansainvälisen hiuskaupan mystisistä ympyröistä… Ei kai tukan ympärillä ole monimiljoonista mafiabisnestä? Mainitsin pari tekstiä takaperin kirjoitusohjeesta, että jos haluat rikkoa arkijärjen vaatimuksia tarinassasi, tee se vain yhdessä aspektissa, koska jos tarinassa on useampia järjettömiä elementtejä, se muuttuu lukijalle dadaistiseksi, puhtaaksi siansaksaksi. Normassa on liikaa liian yllättäviä ja suoraan outoja elementtejä, jotta lukija saisi kunnon otteen tarinan maailmasta.

Proosa on Oksasella, aina ja edelleen, erinomaista, mutta valitettavasti tarina on kömpelö. Kenties missasin jonkun valtaisan vihjeen, mutta luentani Normasta on se, että se on väkinäisesti toteutettu feministinen romaani maagisen realismin keinoin; fokuksessa on naisten alistaminen, jos nyt ei suora orjuuttaminen, koska kuten kirjan avainkatkelmassa sanotaan, ”se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia” (s.208). Tätä luentaa tukee myös kirjan toinen pääteema ja -ongelma, jonka jääköön sanomatta – kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan.

Norma on huono kirja, ei siitä oikein mihinkään pääse. Se ei ole niin huono kuin Sleeping Beauties, koska ainakaan se ei ole 800 sivua pitkä, mutta Oksasen tuotannossa se on selvästi heikointa antia. Paljon kertoo myös se, että Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat ­-romaanien lukemisen jälkeen olisin halunnut välittömästi aloittaa ne uudelleen, koska sitten osaisin bongata monia vihjeistä ja teemoista paremmin – Norman loppuun saaminen oli pelkästään helpotus. Sopii toivoa, että Oksasen seuraava romaani (koska sitten ilmestyykään) saa minut innostumaan tätä enemmän.

Aloituskappale:
Jos kaikki menee hyvin, voimme elokuussa keskittyä hyvään ruokaan ja hyvään uneen, hoitoihin ja lepoon. Nostamme maljan tulevaisuudellesi, jossa sinä saat kaiken sen mistä et ole uskaltanut haaveilla. Silloin työsi on tehty eikä uuden elämäsi hinta minua lain. (s.6)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...