Siirry pääsisältöön

Stephen & Owen King, Sleeping Beauties


Stephen Kingin tuotanto tällä vuosikymmenellä on ollut hänelle tyypillisesti epätasaista, mutta tähtihetkien määrä on suhteessa alhaisempi kuin vaikkapa -00-luvulla, saati sitten kasarilla. Mutta niitä heikkoja tai suorastaan surkeita kirjoja… niistä ei ole ollut puutosta. Monia kirjoista vaivaa mammuttitautisuus, selvä harkitsemattomuus ja kokonaisvaltainen fokuksen puute – nämä yhdessä paisuttavan sivumäärän helposti kuuteen- tai seitsemäänsataan, joskus ylikin. Esimerkiksi Under the Dome, joka taisi tosin ilmestyä -00-luvun puolella, on laatuesimerkki jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan rönsyilleestä kirjasta, joka ei tahtonut tietää mihin se pyrkii. Siitäkin huolimatta sen premissi oli kiinnostava ja hyvin perusteltu, vaikka loppuratkaisun typeryyttä ei voi ylikorostaa.

Toiseksi uusin Kingin kirja on hänen nuoremman poikansa Owenin kanssa yhdessä kirjoitettu Sleeping Beauties (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Ruususen uni), joka on 2010-luvun Kingin versio Under the Domesta. Eli laiskempi, typerämpi ja kaikin puolin huonompi… vaikka, kuten sanottua, Under the Domea ei voi hyväksi haukkua. Sleeping Beauties on yksi typerimpiä Kingin kirjoja, jonka olen koskaan lukenut: premississä on imua, mutta tarinasta puuttuu punainen lanka (eikä koko juoni meinaa edes lähteä käyntiin!) ja sivumäärä on saatu kasaan piereskelemällä peräkkäin uusia, irrelevantteja sivujuonia. Under the Dome oli heikko, Sleeping Beauties on surkea, lähes toivoton tapaus. Se saattaa olla top 3 huonoimpia lukemiani Kingejä – ja ei, en sano tätä kevein perustein.

Juonen idea on se, että naps, tästä keinotekoisesti määritetystä hetkestä alkaen kaikki nukkuvat tai nukahtavat naiset luovat ympärilleen kotelon. Heille ei tule nälkä tai jano ja kotelon irrottaminen johtaa raivokohtaukseen, jonka päätteeksi yleensä joku tai jotkut ovat hengiltä. Anarkiahan moisesta syntyy, kun pelokkaat naiset ja miehet ylireagoivat kaikkeen. Idea on ihan kiinnostava ja siitä voisi saada paljon aikaan – etenkin kun tarinan keskiössä on naisvankila – mutta King (ja poika) hamuaa liikaa hahmoja, liikaa sivujuonia, liikaa saarnaamista, liikaa kaikkea paitsi pointtia. Kirjasta menee suunnilleen ensimmäinen puolikas siihen, kun tämä Aurora-niminen (prinsessa Ruusunen, geddit?) epidemia ilmaantuu ja kehittyy ensimmäisen päivänsä. Fade in, fade out: Aurora-päivä numero viisi tai kuusi, ja käytännössä kaikki naiset ovat unessa tai univajeesta tolkkua vailla. Jo tässä kuvauksessa on mielestäni monia erinomaisia missattuja mahdollisuuksia tarinalle: naisten epätoivoinen kamppailu unentarvetta vastaan, univajeen vaikutukset naisvankilan muutoinkin räjähdysherkissä naisissa… Kaikki marginaaliin – ja pelkästään karikatyyrimäisten hahmojen ”hahmonkehityksen” vuoksi.

Toinen puolisko tarinasta jakautuu kolmeen pääalueeseen: on naisvankila, kylä vankilan ulkopuolella ja naisten oma paikka jossakin maagisessa unimaailmassa. Yksi näistä kolmesta olisi ollut riittävästi, jos sille olisi annettu aikaa ja tilaa kehittyä, mutta kun ei niin ei; nyt fokalisoituja hahmoja on liioittelematta kolmisenkymmentä (eli vitusti liikaa, etenkin kun joukossa on ehkä kaksi edes hieman kiinnostavampaa yksilöä). Lisäksi, koska Kingin kirja ei ole Kingin kirja ilman (puoli)messiaanista hahmoa vailla selitystä, vankilassa on lukittuna yksi yliluonnollisia voimia omaava nainen, joka lupaa uniepidempian päättyvän, jos hän selviää tiettyyn päivämäärään saakka. Ja, kuinka ollakaan, kyläläiset haluavat lynkata hänet. Näppärä sattumus, eikö vain? Niitä kirjassa riittää; esimerkiksi sivumäärästä lohkaistaan iso siivu sivuhahmoille (ne kaksi veljestä ja heitä jahtaava yksilö, jos joku miettii keitä tarkoitan), joiden funktio on yhden korkeintaan marginaalisesti merkittävän toimen tekeminen loppukahinoissa.

Ja niin paljon muuta typerää ja laiskaa kirjoittamista, etten oikein tahdo uskoa, että olen joskus ahminut näitä Kingejä sellaisella tahdilla ja innolla kuin tulin niitä rohmunneeksi. Ovatko ne aina olleet näin kömpelöitä? Vai onko minusta tullut kohtuuttoman snobi lukija? Onko se snobismia vaatia kirjailijaa tekemään työnsä kunnolla ja fokusoimaan kirjan punaisen langan, yhden päävastakkainasettelun ympärille? Jos kirja olisi tiivistetty neljäänsataan sivuun ja se tapahtuisi lähes yksinomaan naisvankilassa, se olisi parempi – ei hyvä, mutta luultavammin keskinkertainen. Tuossa maailmassa Kingillä täytyisi olla joku lähistöllä sanomassa, että eikö tuo nyt ole typerää paskaa, sä pystyt jäbä hei parempaan. Reaalimaailmassa tuo henkilö ei ainakaan ole hänen nuorempi poikansa.

Turha kirja. Jättäkää väliin.

Aloituskappale jääköön translitteroimatta, koska luin kirjan äänikirjamuodossa. Tähän paskaan elämästäni kului 25 tuntia, joita en tule saamaan takaisin!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott