Stephen Kingin tuotanto tällä vuosikymmenellä on ollut hänelle
tyypillisesti epätasaista, mutta tähtihetkien määrä on suhteessa alhaisempi
kuin vaikkapa -00-luvulla, saati sitten kasarilla. Mutta niitä heikkoja tai
suorastaan surkeita kirjoja… niistä ei ole ollut puutosta. Monia kirjoista vaivaa
mammuttitautisuus, selvä harkitsemattomuus ja kokonaisvaltainen fokuksen puute –
nämä yhdessä paisuttavan sivumäärän helposti kuuteen- tai seitsemäänsataan,
joskus ylikin. Esimerkiksi Under the Dome,
joka taisi tosin ilmestyä -00-luvun puolella, on laatuesimerkki jokaiseen
mahdolliseen ilmansuuntaan rönsyilleestä kirjasta, joka ei tahtonut tietää
mihin se pyrkii. Siitäkin huolimatta sen premissi oli kiinnostava ja hyvin
perusteltu, vaikka loppuratkaisun typeryyttä ei voi ylikorostaa.
Toiseksi uusin Kingin kirja on hänen nuoremman poikansa
Owenin kanssa yhdessä kirjoitettu Sleeping
Beauties (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Ruususen uni), joka on 2010-luvun Kingin versio Under the Domesta. Eli laiskempi,
typerämpi ja kaikin puolin huonompi… vaikka, kuten sanottua, Under the Domea ei voi hyväksi haukkua. Sleeping Beauties on yksi typerimpiä
Kingin kirjoja, jonka olen koskaan lukenut: premississä on imua, mutta tarinasta
puuttuu punainen lanka (eikä koko juoni meinaa edes lähteä käyntiin!) ja sivumäärä
on saatu kasaan piereskelemällä peräkkäin uusia, irrelevantteja sivujuonia. Under the Dome oli heikko, Sleeping Beauties on surkea, lähes
toivoton tapaus. Se saattaa olla top 3 huonoimpia lukemiani Kingejä – ja ei, en
sano tätä kevein perustein.
Juonen idea on se, että naps, tästä keinotekoisesti
määritetystä hetkestä alkaen kaikki nukkuvat tai nukahtavat naiset luovat ympärilleen
kotelon. Heille ei tule nälkä tai jano ja kotelon irrottaminen johtaa
raivokohtaukseen, jonka päätteeksi yleensä joku tai jotkut ovat hengiltä. Anarkiahan
moisesta syntyy, kun pelokkaat naiset ja miehet ylireagoivat kaikkeen. Idea on
ihan kiinnostava ja siitä voisi saada paljon aikaan – etenkin kun tarinan
keskiössä on naisvankila – mutta King (ja poika) hamuaa liikaa hahmoja, liikaa
sivujuonia, liikaa saarnaamista, liikaa kaikkea paitsi pointtia. Kirjasta menee
suunnilleen ensimmäinen puolikas siihen, kun tämä Aurora-niminen (prinsessa Ruusunen,
geddit?) epidemia ilmaantuu ja kehittyy ensimmäisen päivänsä. Fade in, fade out:
Aurora-päivä numero viisi tai kuusi, ja käytännössä kaikki naiset ovat unessa
tai univajeesta tolkkua vailla. Jo tässä kuvauksessa on mielestäni monia
erinomaisia missattuja mahdollisuuksia tarinalle: naisten epätoivoinen
kamppailu unentarvetta vastaan, univajeen vaikutukset naisvankilan muutoinkin
räjähdysherkissä naisissa… Kaikki marginaaliin – ja pelkästään karikatyyrimäisten
hahmojen ”hahmonkehityksen” vuoksi.
Toinen puolisko tarinasta jakautuu kolmeen pääalueeseen: on naisvankila,
kylä vankilan ulkopuolella ja naisten oma paikka jossakin maagisessa unimaailmassa.
Yksi näistä kolmesta olisi ollut riittävästi, jos sille olisi annettu aikaa ja
tilaa kehittyä, mutta kun ei niin ei; nyt fokalisoituja hahmoja on
liioittelematta kolmisenkymmentä (eli vitusti liikaa, etenkin kun joukossa on
ehkä kaksi edes hieman kiinnostavampaa yksilöä). Lisäksi, koska Kingin kirja ei
ole Kingin kirja ilman (puoli)messiaanista hahmoa vailla selitystä, vankilassa
on lukittuna yksi yliluonnollisia voimia omaava nainen, joka lupaa uniepidempian
päättyvän, jos hän selviää tiettyyn päivämäärään saakka. Ja, kuinka ollakaan,
kyläläiset haluavat lynkata hänet. Näppärä sattumus, eikö vain? Niitä kirjassa
riittää; esimerkiksi sivumäärästä lohkaistaan iso siivu sivuhahmoille (ne kaksi
veljestä ja heitä jahtaava yksilö, jos joku miettii keitä tarkoitan), joiden funktio
on yhden korkeintaan marginaalisesti merkittävän toimen tekeminen
loppukahinoissa.
Ja niin paljon muuta typerää ja laiskaa kirjoittamista, etten
oikein tahdo uskoa, että olen joskus ahminut näitä Kingejä sellaisella tahdilla
ja innolla kuin tulin niitä rohmunneeksi. Ovatko ne aina olleet näin kömpelöitä?
Vai onko minusta tullut kohtuuttoman snobi lukija? Onko se snobismia vaatia
kirjailijaa tekemään työnsä kunnolla ja fokusoimaan kirjan punaisen langan,
yhden päävastakkainasettelun ympärille? Jos kirja olisi tiivistetty
neljäänsataan sivuun ja se tapahtuisi lähes yksinomaan naisvankilassa, se olisi
parempi – ei hyvä, mutta luultavammin keskinkertainen. Tuossa maailmassa
Kingillä täytyisi olla joku lähistöllä sanomassa, että eikö tuo nyt ole typerää
paskaa, sä pystyt jäbä hei parempaan. Reaalimaailmassa tuo henkilö ei ainakaan
ole hänen nuorempi poikansa.
Turha kirja. Jättäkää väliin.
Aloituskappale jääköön translitteroimatta, koska luin kirjan
äänikirjamuodossa. Tähän paskaan elämästäni kului 25 tuntia, joita en tule
saamaan takaisin!
Kommentit
Lähetä kommentti