Siirry pääsisältöön

Terry Pratchett, Thief of Time


Kuten olen monesti sanonut ja kuten tulen takuulla monesti vielä sanomaankin, Sir Terry Pratchett oli nero. Joku voisi melkein tatuoida tämän väittämän… paskat, faktan… otsaani.

Yleensä vältän lukemasta saman kirjailijan tuotoksia liian tiiviiseen tahtiin, koska niistä menee helposti maku ja kirjat alkavat puuroutua keskenään ja lukijana ajaudun liian syvälle mukavuusalueelle, josta ylös rämpiminen on harvoin miellyttävää, mutta siitä huolimatta luin toisen Pratchettini alle puoleen vuoteen. Syy on selvä: minulle on tullut viime aikoina vastaan sen verran paljon huonoja tai parhaimmillaan keskinkertaisia kirjoja – käykääpä blogitekstejä läpi ja huomaatte monia viimeaikaisia teoksia ympäröivän negatiivisuuden auran – ja halusin lukea ennen kesäproggistani yhden takuulla hyvän kirjan. Täten, Terry Pratchett ja Thief of Time.

Thief of Time on varsin tyypillinen Pratchett-kirja: juoni seuraa jotakin suurta, maailmanlopullista skenaariota, toistuvat avainhahmot käyvät esittäytymässä (tällä kertaa Kuolema ja Susan sekä, ensikertaa, Lu-Tze), joukkoon ripotellaan sopivassa suhteessa hassuttelevaa ja filosofista huumoria sekä aidon pohdiskelevaa (verbaalista tai filosofista) oivaltamista. Koska Pratchettin kirjat ovat sen verran kaavamaisia, etenkään niitä ei saisi lukea montaa peräkkäin ja Thief of Timen jäljiltä olen jo hieman uupunut hänen tarinankerronnallisiin maneereihinsa. Ei, en sano tätä huonona asiana, sillä osaan itse jäsennellä lukemistani ja välttää Pratchettin puhkikuluttamista, ja kun miekkosella on bibliografiassa viitisenkymmentä kirjaa, kaavamaisuus on välttämätöntä, ymmärrettävää ja sallittua; yksi Pratchett vuodessa pitää lataamon loitolla, sanotaan. Koska Kiekkomaailma-kirjat ovat sen verran kaavamaisia, niistä puhuminen lienee järkevintä yksittäisten hetkien ja oivallusten kautta. Tällä kertaa, esimerkiksi, hörähtelin nauramaan seuraaville asioille:

-           - Luokkahuonekuvaukselle
-          - Jetin dekapitaatiolle (hirveä anglismi, mutta menköön)
-          - Ronnielle
-          - Quoth, the ravenille
-          - Suklaaitsemurhalle
-          - Ensimmäiselle Säännölle
-          - Lakaisijalle yleisesti

Ja monille, monille muille. Thief of Time ei ole paras Kiekkomaailma, mutta ei se ole huonoinkaan, vaan laatuakselilla se asettuu jonnekin sinne puolivälin paikkeille - eli varsin korkealle suhteessa kaikkeen muuhun kirjallisuuteen, koska onhan kuitenkin kyseessä Terry Pratchett, joka, kuten tiedämme, oli nero. Se ei ole optimaalinen aloituspiste Pratchettiin tutustumiselle, vaikka tarjoileekin uuden päähahmon, mutta jos Thief of Timen valikoisi sokkona kirjahyllyllisestä Pratchettiä ensimmäiseksi miekkosen kirjaksi, voisi sormi osua huonompaankin opukseen. Thief of Time on yksi Pratchettin kirja lisää – kaikella rakkaudella.

Aloituskappale: According to the First Scroll of Wen the Eternally Surprised, Wen stepped out of the cave where he had received enlightenment and into the dawning light of the first day of the rest of his life. He stared at the rising sun for some time, because he had never seen it before. (Pokkaripainos, s. 9.)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Jessica Townsend, Nevermoor: Morriganin koetukset

Olen sitä sukupolvea, joka luki Harry Potterit tuoreeltaan ja joka kasvoi noiden kirjojen mukana. Olin oppinut lukemaan muita myöhemmin ja sen johdosta olin hidas lukija, mikä johti kirjojen inhoamiseen. Ensimmäiset kirjat, joita lukiessa en huijannut loikkimalla kymmeniä sivuja eteenpäin, luin ala-asteen loppupuolella ja nuo kirjat olivat, kuten lienee arvattavissa, Harry Pottereita. Muistan huijanneeni kahden ensimmäisen Potterin lukemisessa, koska olin lukemisessa niin huono (vaikka kukaan ei ole lukemisessa huono tai hyvä, kuten kukaan ei ole hyvä tai huono musiikin kuuntelemisessa – on vain erilaisia tapoja nauttia taiteesta) mutta ehkä kolmannen ja takuulla neljännen kirjan luin itse kannesta kanteen – saavutus, joka oli ala-asteikäiselle minulle melkoinen temppu. Olen kertonut aiemminkin omasta kasvustani lukijaksi ja kirjoittelijaksi, mutta mainitsen Harry Potterista tällä kertaa, koska näen paljon samaa Harry Pottereissa kuin Jessica Townsendin Nevermoor: Morriganin ko...

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...