Terry Pratchett, Thief of Time

Kuten olen monesti sanonut ja kuten tulen takuulla monesti vielä sanomaankin, Sir Terry Pratchett oli nero. Joku voisi melkein tatuoida tämän väittämän… paskat, faktan… otsaani.

Yleensä vältän lukemasta saman kirjailijan tuotoksia liian tiiviiseen tahtiin, koska niistä menee helposti maku ja kirjat alkavat puuroutua keskenään ja lukijana ajaudun liian syvälle mukavuusalueelle, josta ylös rämpiminen on harvoin miellyttävää, mutta siitä huolimatta luin toisen Pratchettini alle puoleen vuoteen. Syy on selvä: minulle on tullut viime aikoina vastaan sen verran paljon huonoja tai parhaimmillaan keskinkertaisia kirjoja – käykääpä blogitekstejä läpi ja huomaatte monia viimeaikaisia teoksia ympäröivän negatiivisuuden auran – ja halusin lukea ennen kesäproggistani yhden takuulla hyvän kirjan. Täten, Terry Pratchett ja Thief of Time.

Thief of Time on varsin tyypillinen Pratchett-kirja: juoni seuraa jotakin suurta, maailmanlopullista skenaariota, toistuvat avainhahmot käyvät esittäytymässä (tällä kertaa Kuolema ja Susan sekä, ensikertaa, Lu-Tze), joukkoon ripotellaan sopivassa suhteessa hassuttelevaa ja filosofista huumoria sekä aidon pohdiskelevaa (verbaalista tai filosofista) oivaltamista. Koska Pratchettin kirjat ovat sen verran kaavamaisia, etenkään niitä ei saisi lukea montaa peräkkäin ja Thief of Timen jäljiltä olen jo hieman uupunut hänen tarinankerronnallisiin maneereihinsa. Ei, en sano tätä huonona asiana, sillä osaan itse jäsennellä lukemistani ja välttää Pratchettin puhkikuluttamista, ja kun miekkosella on bibliografiassa viitisenkymmentä kirjaa, kaavamaisuus on välttämätöntä, ymmärrettävää ja sallittua; yksi Pratchett vuodessa pitää lataamon loitolla, sanotaan. Koska Kiekkomaailma-kirjat ovat sen verran kaavamaisia, niistä puhuminen lienee järkevintä yksittäisten hetkien ja oivallusten kautta. Tällä kertaa, esimerkiksi, hörähtelin nauramaan seuraaville asioille:

-           - Luokkahuonekuvaukselle

-          - Jetin dekapitaatiolle (hirveä anglismi, mutta menköön)

-          - Ronnielle

-          - Quoth, the ravenille

-          - Suklaaitsemurhalle

-          - Ensimmäiselle Säännölle

-          - Lakaisijalle yleisesti

Ja monille, monille muille. Thief of Time ei ole paras Kiekkomaailma, mutta ei se ole huonoinkaan, vaan laatuakselilla se asettuu jonnekin sinne puolivälin paikkeille - eli varsin korkealle suhteessa kaikkeen muuhun kirjallisuuteen, koska onhan kuitenkin kyseessä Terry Pratchett, joka, kuten tiedämme, oli nero. Se ei ole optimaalinen aloituspiste Pratchettiin tutustumiselle, vaikka tarjoileekin uuden päähahmon, mutta jos Thief of Timen valikoisi sokkona kirjahyllyllisestä Pratchettiä ensimmäiseksi miekkosen kirjaksi, voisi sormi osua huonompaankin opukseen. Thief of Time on yksi Pratchettin kirja lisää – kaikella rakkaudella.

Aloituskappale: According to the First Scroll of Wen the Eternally Surprised, Wen stepped out of the cave where he had received enlightenment and into the dawning light of the first day of the rest of his life. He stared at the rising sun for some time, because he had never seen it before. (Pokkaripainos, s. 9.)