Siirry pääsisältöön

Terry Pratchett, Thief of Time


Kuten olen monesti sanonut ja kuten tulen takuulla monesti vielä sanomaankin, Sir Terry Pratchett oli nero. Joku voisi melkein tatuoida tämän väittämän… paskat, faktan… otsaani.

Yleensä vältän lukemasta saman kirjailijan tuotoksia liian tiiviiseen tahtiin, koska niistä menee helposti maku ja kirjat alkavat puuroutua keskenään ja lukijana ajaudun liian syvälle mukavuusalueelle, josta ylös rämpiminen on harvoin miellyttävää, mutta siitä huolimatta luin toisen Pratchettini alle puoleen vuoteen. Syy on selvä: minulle on tullut viime aikoina vastaan sen verran paljon huonoja tai parhaimmillaan keskinkertaisia kirjoja – käykääpä blogitekstejä läpi ja huomaatte monia viimeaikaisia teoksia ympäröivän negatiivisuuden auran – ja halusin lukea ennen kesäproggistani yhden takuulla hyvän kirjan. Täten, Terry Pratchett ja Thief of Time.

Thief of Time on varsin tyypillinen Pratchett-kirja: juoni seuraa jotakin suurta, maailmanlopullista skenaariota, toistuvat avainhahmot käyvät esittäytymässä (tällä kertaa Kuolema ja Susan sekä, ensikertaa, Lu-Tze), joukkoon ripotellaan sopivassa suhteessa hassuttelevaa ja filosofista huumoria sekä aidon pohdiskelevaa (verbaalista tai filosofista) oivaltamista. Koska Pratchettin kirjat ovat sen verran kaavamaisia, etenkään niitä ei saisi lukea montaa peräkkäin ja Thief of Timen jäljiltä olen jo hieman uupunut hänen tarinankerronnallisiin maneereihinsa. Ei, en sano tätä huonona asiana, sillä osaan itse jäsennellä lukemistani ja välttää Pratchettin puhkikuluttamista, ja kun miekkosella on bibliografiassa viitisenkymmentä kirjaa, kaavamaisuus on välttämätöntä, ymmärrettävää ja sallittua; yksi Pratchett vuodessa pitää lataamon loitolla, sanotaan. Koska Kiekkomaailma-kirjat ovat sen verran kaavamaisia, niistä puhuminen lienee järkevintä yksittäisten hetkien ja oivallusten kautta. Tällä kertaa, esimerkiksi, hörähtelin nauramaan seuraaville asioille:

-           - Luokkahuonekuvaukselle
-          - Jetin dekapitaatiolle (hirveä anglismi, mutta menköön)
-          - Ronnielle
-          - Quoth, the ravenille
-          - Suklaaitsemurhalle
-          - Ensimmäiselle Säännölle
-          - Lakaisijalle yleisesti

Ja monille, monille muille. Thief of Time ei ole paras Kiekkomaailma, mutta ei se ole huonoinkaan, vaan laatuakselilla se asettuu jonnekin sinne puolivälin paikkeille - eli varsin korkealle suhteessa kaikkeen muuhun kirjallisuuteen, koska onhan kuitenkin kyseessä Terry Pratchett, joka, kuten tiedämme, oli nero. Se ei ole optimaalinen aloituspiste Pratchettiin tutustumiselle, vaikka tarjoileekin uuden päähahmon, mutta jos Thief of Timen valikoisi sokkona kirjahyllyllisestä Pratchettiä ensimmäiseksi miekkosen kirjaksi, voisi sormi osua huonompaankin opukseen. Thief of Time on yksi Pratchettin kirja lisää – kaikella rakkaudella.

Aloituskappale: According to the First Scroll of Wen the Eternally Surprised, Wen stepped out of the cave where he had received enlightenment and into the dawning light of the first day of the rest of his life. He stared at the rising sun for some time, because he had never seen it before. (Pokkaripainos, s. 9.)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott