Siirry pääsisältöön

Terry Pratchett, Thief of Time


Kuten olen monesti sanonut ja kuten tulen takuulla monesti vielä sanomaankin, Sir Terry Pratchett oli nero. Joku voisi melkein tatuoida tämän väittämän… paskat, faktan… otsaani.

Yleensä vältän lukemasta saman kirjailijan tuotoksia liian tiiviiseen tahtiin, koska niistä menee helposti maku ja kirjat alkavat puuroutua keskenään ja lukijana ajaudun liian syvälle mukavuusalueelle, josta ylös rämpiminen on harvoin miellyttävää, mutta siitä huolimatta luin toisen Pratchettini alle puoleen vuoteen. Syy on selvä: minulle on tullut viime aikoina vastaan sen verran paljon huonoja tai parhaimmillaan keskinkertaisia kirjoja – käykääpä blogitekstejä läpi ja huomaatte monia viimeaikaisia teoksia ympäröivän negatiivisuuden auran – ja halusin lukea ennen kesäproggistani yhden takuulla hyvän kirjan. Täten, Terry Pratchett ja Thief of Time.

Thief of Time on varsin tyypillinen Pratchett-kirja: juoni seuraa jotakin suurta, maailmanlopullista skenaariota, toistuvat avainhahmot käyvät esittäytymässä (tällä kertaa Kuolema ja Susan sekä, ensikertaa, Lu-Tze), joukkoon ripotellaan sopivassa suhteessa hassuttelevaa ja filosofista huumoria sekä aidon pohdiskelevaa (verbaalista tai filosofista) oivaltamista. Koska Pratchettin kirjat ovat sen verran kaavamaisia, etenkään niitä ei saisi lukea montaa peräkkäin ja Thief of Timen jäljiltä olen jo hieman uupunut hänen tarinankerronnallisiin maneereihinsa. Ei, en sano tätä huonona asiana, sillä osaan itse jäsennellä lukemistani ja välttää Pratchettin puhkikuluttamista, ja kun miekkosella on bibliografiassa viitisenkymmentä kirjaa, kaavamaisuus on välttämätöntä, ymmärrettävää ja sallittua; yksi Pratchett vuodessa pitää lataamon loitolla, sanotaan. Koska Kiekkomaailma-kirjat ovat sen verran kaavamaisia, niistä puhuminen lienee järkevintä yksittäisten hetkien ja oivallusten kautta. Tällä kertaa, esimerkiksi, hörähtelin nauramaan seuraaville asioille:

-           - Luokkahuonekuvaukselle
-          - Jetin dekapitaatiolle (hirveä anglismi, mutta menköön)
-          - Ronnielle
-          - Quoth, the ravenille
-          - Suklaaitsemurhalle
-          - Ensimmäiselle Säännölle
-          - Lakaisijalle yleisesti

Ja monille, monille muille. Thief of Time ei ole paras Kiekkomaailma, mutta ei se ole huonoinkaan, vaan laatuakselilla se asettuu jonnekin sinne puolivälin paikkeille - eli varsin korkealle suhteessa kaikkeen muuhun kirjallisuuteen, koska onhan kuitenkin kyseessä Terry Pratchett, joka, kuten tiedämme, oli nero. Se ei ole optimaalinen aloituspiste Pratchettiin tutustumiselle, vaikka tarjoileekin uuden päähahmon, mutta jos Thief of Timen valikoisi sokkona kirjahyllyllisestä Pratchettiä ensimmäiseksi miekkosen kirjaksi, voisi sormi osua huonompaankin opukseen. Thief of Time on yksi Pratchettin kirja lisää – kaikella rakkaudella.

Aloituskappale: According to the First Scroll of Wen the Eternally Surprised, Wen stepped out of the cave where he had received enlightenment and into the dawning light of the first day of the rest of his life. He stared at the rising sun for some time, because he had never seen it before. (Pokkaripainos, s. 9.)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan. Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta ...

Essee: hyvä kirja ja huono leffa vai hyvä kirja ja hyvä leffa?

Tällä kertaa kirjablogissani on hieman erilainen teksti: pidempi essee, jonka aiheena on kirjojen adaptoiminen elokuvamuotoon. Kimmoke tekstiin syntyi eilen, kun kävin katsomassa uunituoreen IT -elokuvan, joka sujahti välittömästi viiden parhaan Stephen King -filmatisoinnin joukkoon. Elokuvan jälkeen aloin miettiä miksi juuri tämä filmatisointi oli ja on niin hyvä, kun vain kuukausi aiemmin ilmestynyt Musta torni -filmatisointi oli silkkaa kusipaskaa – miksi siis pantata pähkäilyjä itselläni, vaan mikä estää heittämästä niitä kirjallisessa muodossa blogiin? Oma blogi ja tulos- ja tyylivastuu ovat vain itselläni, joten tässä tätä nyt olisi. Hieman taustaa: ei pitäisi tulla yllätyksenä melkein kenellekään, että Stephen King on minulle kenties tärkein kirjailija – ainakin, kun mittarina käyttää vaikutusta omaan kirjoittamiseeni ja, vähemmän, lukemiseeni. Lukioikäisenä luin Painajaisen ( ’Salem’s Lot , 1976) ja se oli ihan hyvä, joten päätin lukea lisää Kingiä ja lisää ja lisää. V...