Timothy Snyder, Black Earth

Olen jo pidemmän tovin ajan ollut kyllästynyt toista maailmansotaa ja holokaustia käsitteleviin historiaesityksiin, sillä harva niistä tuntuu tarjoavan muuta kuin spesifiä triviaa (joukkojen liikkeitä jne.), sensaatiohakuista kauhistelua tai vanhakantaisista tulkinnoista kumpuavaa sankarimyyttirakennusta. Viime aikoina olen kuitenkin löytänyt joitakin aiheita ja kirjoja, jotka ovat sivunneet erityisesti holokaustia ja ne eivät ole olleet mitään yllä mainituista; esimerkiksi Deborah Lipstadtin Denying the Holocaust ei ollut niinkään holokaustin historiaa kuin holokaustin kieltämisen historiaa, joka tulee samalla sivistäneeksi holokaustin yksityiskohdista. Päätin, että kun tässä kuitenkin historian parissa tulee puuhasteltua, voisin yhtä hyvin ottaa holokaustin historiaa paremmin haltuun ja mielellään tavalla, joka ei olisi sensaatiohakuista kauhistelua. Päädyin kuuntelemaan äänikirjana Timothy Snyderin Black Earthin, joka lupaa alaotsikossaan käsittelevänsä holokaustia sekä historiana että varoituksena. Snyder on kirjoittajana kiinnostava, koska hän ei pelkää käyttää historiaa apunaan ottaessaan (poliittisesti) kantaa – hänen uusin kirjansa Tyranniasta on juurikin historiaa hyödyntävä poliittinen pamfletti ja varsin pätevän oloinen sellainen (en ole lukenut, mutta selaillut) ja Black Earthin viimeinen luku toimii varoituksena tulevaisuudella, sillä holokausti voi tapahtua uudelleen, jossakin toisessa muodossa mutta samoista syistä.

Black Earth on tarjonnut minulle kaksi ajatusta, joihin en ole törmännyt muualla: 1) juutalaiset (ja muut holokaustin uhrit) olivat suurimmassa vaarassa alueilla, joissa valtiorakennelmat oli tuhottu kahdesti; 2) juutalaisten (ja muiden) auttaminen oli irrationaalista toimintaa. Kertaan alla omalla (vajavaisella) ymmärryksellä pointtien pääkohdat.

Juutalaisilta riistettiin kansalaisuus, minkä takia heidän murhaamiseltaan poistui viimeisetkin pidikkeet. Suurin osa juutalaisista ei ollut Saksan kansalaisia tai edes kotoisin Saksan alueelta, vaan idempää, etenkin Puolasta. Puola, kuten monet tietänevätkin jo, oli syntynyt uudestaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jaettu kahtia vuonna 1939 Saksan ja Neuvostoliiton kesken ja lopulta kokonaan valloitettu Saksalle ”elintilaksi” vuonna 1941. Kun Neuvostoliitto valtasi Puolan itäosat, se tuhosi Puolan valtion, koska Neuvostoliitossa ei ole valtioita vaan yksi internationaali, ylikansallinen valtio; tuhotessaan valtiorakennelman, vanhan järjestyksen aikana rahaa omanneet tahot joutuivat gulageille tai vähintäänkin hylkiöasemaan… ja monet noista parempituloisista kapitalisteista (pankkiirit, kauppiaat jne.) olivat juutalaisia. Neuvostoliitto halusi valtiottoman tilan, jossa proletariaatti nousisi porvareita vastaan ja tekisi kaikista tasa-arvoisia (joskin toisista tasa-arvoisempia) – Natsi-Saksa halusi pitkälti samaa, mutta toisesta syystä, sillä natsit eivät välittäneet yhteiskuntaluokista, vaan roduista. Natsit halusivat rajoittamatonta rotusotaa, koska he tiesivät voittavansa sen, koska koko ajatusmaailma rakentui tuon voittovarmuuden varaan. Vuoden 1941 myötä neuvostovaltakoneisto tuhottiin ja jo asemastaan riisutut ja kansalaisuutensa (koska, jos natseja ja kommareita oli uskominen, Puolan valtiota ei ollut koskaan ollutkaan, joten Puolan kansalaisuus oli tyhjä sanapari) menettäneet juutalaiset olivat irtolaistoa, valtiottomia. Tämä ”valtioton vyöhyke”, kuten Snyder sitä kutsuu, kattaa paljon Puolaa laajemman alueen ja juuri tuolla alueella holokausti oli tuhoisimmallaan. Maissa, joissa valtiokoneistoa ei tuhottu kuin kerran jos ollenkaan, juutalaiset olivat paremmassa turvassa: Snyderin käyttämä vertaus on Saksan miehittämän Tanskan (käytännössä kaikki juutalaiset selvisivät) ja Viron (käytännössä kaikki juutalaiset kuolivat) välillä, ja erottavana tekijänä oli juurikin kansalaisuuden omaaminen ja sen tuoma suoja.

Auttamisen irrationaalisuus on provosoiva ajatus, mutta kun mietitään historian toimijoita, ihmisiä omassa ajassaan, he eivät tienneet Saksan häviävän lopullisesti vuonna 1945. Tavalliset ei-juutalaiset ihmiset vaaransivat henkensä määräämättömän pituiseksi ajaksi auttaakseen juutalaisia, joita he eivät tunteneet ennen sotaa, eikä heillä ollut mitään järjellä perusteltavaa syytä toiminnalleen. Järkevää olisi ollut olla vaarantamatta omaa henkeä ja ilmiantaa kaikki mahdolliset juutalaiset, koska ilmiannoilla oli mahdollista saavuttaa materiaalisia etuja. Auttamisella ihmiset eivät vain vaarantaneet itsensä, vaan kaikki läheisensä, ja tuo vaarantaminen ei ollut pelkästään ”sotilaallisen rohkeuden” (Snyderin termi, vapaasti suomennettuna ja mukailtuna) osoituksia, vaan pieniä eleitä, kuten vaikkapa sanomalehden ostamista piiloteltujen juutalaisten viihdykkeeksi. Monet pelastajista ja suojelijoista toimivat perin juurin irrationaalisesti ja epäitsekkäästi, ”ihmisyyden” tai vieraanvaraisuuden vuoksi; järkiperäisemmät yksilöt toimivat toisin.

Black Earth on mainio kirja, mutta se on myös uuvuttavan pitkä. Okei, se on tutkimus ja tutkimuksen pitääkin olla perusteellinen, mutta olen varma, että sitä voisi tiivistää vielä melkoisesti melkein viidestäsadasta sivusta alaspäin. Kärsivälliselle lukijalle se on kuitenkin antoisa ja, monesti, karmivaa luettavaa olematta kuitenkaan sensaatiohakuinen saarnaus; se provosoi ja pakottaa lukijan tarkastelemaan itseään ja aikaansa kriittisemmin. Aivan kuten hyvän historian pitääkin.

Aloituskappale jää translitteroimatta, koska aika on rajallista ja jaksaminen vielä rajallisempaa.