Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei?

Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten kirjan kuuluisimmassa kohtauksessa) vastapuolen sotilaita ja sotavankeja; he yrittävät selviytyä olosuhteissa, joissa vain nopea kuolema vaikuttaa lohdulliselta ajatukselta. Sotilaat ovat kaukana sankareista ja he tekevät taistelujen ulkopuolella paljon asioita, jotka ovat joko suoraan tuomittavia tai paheellisia; myös kuva ydinporukan ulkopuolisista henkilöistä on karu. Kirja sai paljon kritiikkiä ilmestyessään epäsankarillista hahmoistaan, yrityksestä näivettää saksalaisten sotaponnisteluja sekä pasifismiagendan ajamisesta sodan kauhujen liioittelulla. Näistä kritiikeistä vastasi, yllättäen tai ei, pieni mutta kovaa vauhtia noussut äärioikeistolainen puolue. Länsirintamalta ei mitään uutta ei kuitenkaan yritä olla poliittinen pamfletti – kuten kirjan ensimmäisellä sivulla kerrotaan – vaan dokumentinomainen kertomus siitä, kuinka yksi hahmo on kokenut sodan. Kirja ei kerro niinkään sotilaista, vaan sodan vaikutuksesta heihin: he ovat vaivoin täysikäisiä poikia, joille menneisyys on muuttunut vieraaksi ja tulevaisuus mahdottomaksi; he eivät voi ajatella kotia, koska silloin he lamaantuvat pelosta ja menettävät kykynsä selviytyä. Lisäksi, romaani osoittaa, että sota todella hävittiin rintamalla ja tämän takia se oli ensimmäisten joukossa kirjarovioissa 1930-luvulla.

Länsirintamalta ei mitään uutta on erinomainen kirja. Se oli paljon parempi kuin osasin odottaa. Iso osa erinomaisuudesta kumpuaa Remarquen kliinisen tarkasta, anteeksiantamattomasta kirjallisesta havainnoinnista ja piinallisen tarkoista huomioista. Esimerkiksi suhteellisen alussa kirjaa kuvaillaan kuinka komppania käsittää joutuvansa pian hyökkäystaisteluun, koska he näkevät rikkiammutun koulun seinustan eteen kahdessa rivissä kasattuja maalaamattomia, vielä metsältä tuoksuvia hauta-arkkuja – hahmot vitsailevat, että ne ovat meitä varten siinä, vaikka eihän se mikään vitsi ole, koska heitähän arkut odottavat. Kuinka tarkka kuva – rikkinäinen koulu, satakunta hauta-arkkua, metsän tuoksu! Juuri näin kuvailua pitäisi tehdäkin! Taistelukuvaukset ovat samalla tarkalla tavalla kuvailtuja, mutta en kirjoita niitä auki tähän, sillä… No, sota on helvettiä ja ensimmäinen maailmansota erityisesti. Sen sanon kuitenkin, että taistelukuvauksia lukiessa jouduin irvistelemään paljon ja minä en ole mitenkään erityisen herkkä goren suhteen.

Mietin kirjaa lukiessa, että onko kyseessä neljän vai viiden tähden kirja. Se tuntui olevan koko ajan siinä rajalla, ajoittain yksinkertaisesti erinomainen, heti perään hieman kankea ja niin edelleen, mutta suomennoksen (Armas Hämäläisen suomennos) sivulla 200 homma ratkesi viiden tähden suuntaan ja tuon ratkaisevan panoksen antoi yksi virke. Kun sen riisuu kontekstista, se menettää hieman, mutta uskon sen toimivan irrallaankin: ”Vasta sairaala näyttää, mitä sota on.” Jouduin pysähtymään tähän virkkeeseen pitkäksi ajaksi.

Kuten sanottua, Länsirintamalta ei mitään uutta on erinomainen kirja. Ymmärrän hyvin, miksi sotaa glorifioineet tahot ovat aikoinaan nähneet sen kuvauksen kerettiläisenä, mutta uskon sen myös toimineen toisille terapiana, keinona käsitellä koettua tai ymmärtää läheisten kokemuksia. Mieleeni tulee vain yksi kirja, johon osaan sitä näin äkkiseltään verrata, ja tuo vertailukohta on Väinö Linnan Tuntematon sotilas, vaikka se ei ilmestyessään moista myräkkää saanutkaan vastaan. Toisaalta, Tuntematon sotilas ei maalaa kaikkia sotilaita yhtä synkeillä sävyillä, vaan siellä on joitakin sankarinkaltaisia hahmojakin; Länsirintamalta ei mitään uutta ei sisällä ainuttakaan sankaria, vaan pelkästään helvetillisen kurimuksen, ja juuri siksi se saattaa olla romaanina polarisoivampi ja parempi.

Aloituskappale:

Olemme yhdeksän kilometriä rintaman takana. Eilen meidät vaihdettiin toisiin; nyt on vatsamme täynnä valkoisia papuja ja raavaanlihaa, olemme kylläisiä ja tyytyväisiä. Illaksikin sai kukin vielä pakkinsa täyteen ja sen lisäksi kaksinkertaiset makkara- ja leipäannokset – se auttaa. Tällaista ei ole sattunut pitkään aikaan: itse punatukkainen keittiöaliupseeri tarjoaa ruuan omakätisesti; jokaiselle, joka kulkee ohi, hän viittaa kauhalla ja täyttää hänen pakkinsa roimamitalla. Hän on pahemmassa kuin pulassa, koska ei tiedä, miten saisi soppakanuunansa tyhjäksi. Tjaden ja Müller ovat kiikuttaneet paikalle pesuastiansa ja ammennuttaneet ne täyteen reunoja myöten – vastaisen varalle. Tjaden tekee näin syömisenhalusta, Müller huolehtii huomisesta. Kaikille on arvoitus, mihin Tjaden saa annoksensa uppoamaan. Hän on laiha kuin kapahauki ja pysyy laihana. (S.7,  suom. Armas Hämäläinen)