Nathan Hill, The Nix

Kuten varmaan kaikki blogia hetkeä pidempään seuranneet tietävät, nautin suuresti amerikkalaisesta nyky(korkea)kirjallisuudesta, niin vähän kuin moisista leimoista pidänkin. Philip Roth, Paul Auster ja kumppanit ovat nykyään vakituisia nimiä lukulistani kärkisijoilla, mutta minulla on silti vielä useita aukkoja sivistyksessäni – nimellisesti, John Irving ja Jonathan Franzen. Irvingiä yritin lukea jossakin välissä, mutta suomennos oli niin heikko, että se jäi ensisivuilla kesken; Franzen on täysin pimennossa, enkä taida edes omistaa ainuttakaan hänen romaaneistaan (järkyttävää, tiedän). Päätin – tavallaan – korjata tilanteen lukemalla toistuvasti etenkin Franzeniin verratun Nathan Hillin esikoisromaanin The Nix, jonka 700 ylittävä sivumäärä lykkäsi pitkään kirjan lukemista, mutta nyt eepos on kahlattu läpi ja, yllättäen tasan ei ketään, pidin kirjasta, vaikka siinä olikin merkittäviä ongelmia.

The Nix kertoo Samuelista, jonka reilut 20 vuotta kateissa ollut äiti ilmaantuu hänen elämäänsä uutisten kautta: äiti on heitellyt kiviä tai soraa presidenttiehdokasta päin ja häntä syytetään nyt terrorismista tai salamurhanyrityksestä tai molemmista. Samuelilla on muutoinkin ns. vaikeaa elämässään – motivaation puute töissä, jumissa vuosikymmenen ollut kirjaprojekti, onneton rakkauselämä, videopeliaddiktio – ja saadakseen selvyyttä itsestään ja elämästään (sekä välttääkseen oikeuteen joutumisen), hän aloittaa uuden kirjan kirjoittamisen – ja, kuinka ollakaan, kirja kertoo hänen äidistään ja sen tehtävänä on maalata äidistä demoninen kuva äärivasemmistolaisena terroristina. Noin puolet kirjasta kulkee tarinan nykyhetkessä eli vuonna 2011, loput joko Samuelin lapsuudessa (1988) tai, monien mielestä ikimuistettavimmin, äidin nuoruudessa (1968).

The Nix on hyvä kirja, siitä ei pääse mihinkään, ja Hill kirjoittaa hienosti. Erityisiä onnistumisia kirjassa olivat Samuelin nuoruuskuvaus (eli vuoden 1988 tapahtumat) – aluksi olin skeptinen sen toimivuudesta, mutta kirjan viimeistelyn jälkeen juuri niiden lukujen päämäärätietoinen kiireettömyys jäivät elävästi mieleeni – sekä Samuelin pelikaverista Pwnagesta kertova loppupuolen luku. Pwnagesta on parikin lukua kirjan varrella, mutta niistä viimeinen, kirjan viimeisen 200 sivun sisällä oleva kahden virkkeen mittainen luku ansaitsee hatunnoston kaltaiseltani pitkien virkkeiden diggarilta. Kyllä, tuo kyseinen luku on noin kymmenen sivua pitkä ja siinä on, kuten sanottua, kaksi virkettä, joista toinen on noin viisi sanaa pitkä. Virkkeistä pidempi ei ole täyttä tajunnanvirtaa, mikäli joku sitä epäilee, vaan Hill käyttää sen varrella välimerkkejä suhteellisen monipuolisesti. En aloittanut täyttä kirjallista analyysia kyseisestä virkkeestä – koska siihen menisi ikä, terveys ja järki – mutta veikkaan, että jos sen purkaisi täysin palasiinsa, se olisi kieliopillisesti oikein, tai ainakin melkein.

Kirjassa oli silti yksi iso miinus: siinä oli liikaa juonta, liian monta käännettä ja liian monta paljastusta. En tarkoita tällä sitä, että kirja oli liian monimutkainen – koska sitä se lopulta ei ole – vaan, että etenkin loppu on sellaista twistien vyörytystä, että aloin jo kyllästyä tykitykseen. Lisäksi, mielestäni kuvaukset äidin elämästä vuonna 1968 eivät olleet kertaakaan kovin kiinnostavia ja monet sen rakentamista jännitteistä (jääköön tarkemmin mainitsematta, mutta se, joka liittyy erääseen sarjakuvahahmoon) ratkeavat tarinan nykyhetkessä kuin itsestään. Hill on kirjoittanut kirjaa kymmenen vuotta ja se näkyy: tavaraa on ahdettu mukaan ilman, että ne lopulta edes palvelisivat kertomusta. Esimerkiksi Pwnage ja koko ”World of Elfscape” (myönnän naurahtaneeni, kun luin MMORPG:n nimen ensimmäistä kertaa) -alajuoni olivat varsin kosmeettisia; ilmeisesti ne olivat Hillille henkilökohtaisesti tärkeitä teemoja, mutta nyt ne jäivät turhan irrallisiksi. Juonen ongelmien ratkaisuiksi olisin ehdottanut fokusoitumista esimerkiksi äiti-poika-dilemmaan nimenomaan Samuelin näkökulmasta ja rajoittaen aikatasoilla hyppelyn pelkästään vuosiin 1988 ja 2011 – näin, uskon, kirjasta olisi saanut leikattua turhaa temaattista harhailua ja parisataa viihdyttävää mutta ylimääräistä sivua. Äidin paljastukset olisivat ratkenneet näiden aikatasojen sisällä, tarvitsematta mittavia takaumia. Ymmärrän toki, mitä Hill hakee pitkillä takaumilla – äiti-Fayen rinnastamista toisaalta Samueliin ja toisaalta Samuelin oppilaaseen Lauraan, sekä kirjan läpi kulkeviin teemoihin vanhempi-lapsi-suhteesta, lasten niskoihin nakattavista odotuksista ja niissä epäonnistumisen pelosta – mutta uskon, että kirjaa olisi voinut tai pitänyt virtaviivaistaa melkoisesti.

Kitinöistä huolimatta The Nix oli oivallinen kirja, jonka luin suhteellisen intensiivisesti, etenkin kun ottaa huomioon mittavan sivumäärän. Kriittisemmällä hiomisella siitä olisi voinut saada vieläkin paremman, melkein mestariteoksen, mutta tällaisenakin sen on erittäin lupaava esikoisteos. Jää nähtäväksi tarvitseeko Hill seuraavan romaanin tekemiseen myöskin kymmenen vuotta – toivottavasti ei.

Aloituskappale:

If Samuel had known his mother was leaving, he might have paid more attention. He might have listened more carefully to her, observed her more closely, written certain crucials down. Maybe he could have acted differently, spoken differently, been a different person. (s. 3)