Stephen King, The Outsider

Alan ilmeisesti olla jonkinlaisessa puolipaniikkimoodissa Stephen King -fanitukseni kanssa. Sana ”fanitus” taitaa olla hieman liian vahva, koska jos jotakin kirjailijaa todella fanitan, en tiedä onko se enää kyseinen mainelainen herra, mutta koska olen lukenut niin laajalti Kingiä ja koska luen näemmä yhä, kenties tottumuksesta, kaikki hänen uudetkin kirjansa, en tiedä mitään muutakaan sanaa kuvaamaan asennettani. Kuten blogia seuranneet tietävät, pari edellistä Kingin kirjaa ovat olleet susipaskoja: End of Watch sössi Bill Hodges -trilogian tuomalla huonon yliluonnollisen elementin mukaan ja Sleeping Beauties oli fokusoimaton, ylipitkä sekasotku, joka olisi suosiolla saanut jäädä tekemättä. Kun King ilmoitti uuden kirjan, The Outsiderin, ilmestyvän vain noin puolivuotta edellisen kirjan jälkeen ja olevan tyylillisesti lähellä Bill Hodges -trilogiaa, en ollut innoissani. Siitä huolimatta otin sen äänikirjaksi kuunteluun ja, uskoo ken tahtoo, se palautti hieman uskoani Kingin tekemistä kohtaan.

The Outsider ei ole erinomainen kirja, enkä tiedä onko se edes hyvä kirja, mutta se on riittävän kelvollinen kahden totaalipaskan opuksen jälkeen, että en enää samalla tavalla häpeä myöntää lukeneeni lähes kaikki Kingin kirjoittamat (tai ainakin hänen nimissään kirjoitetut, koska epäilen miekkosen takana olevan läjä haamukirjoittajia) teokset. Tyylillisesti se on erittäin uskollinen nyky-Kingin tyylille: paljon fokalisoituja hahmoja, kiinnostava peruspremissi ja näennäistä syväluotausta amerikkalaiseen pikkukaupunkielämään. Tällä kertaa tyyli muistuttaa, kuten mainittua, Bill Hodges -trilogiaa, sillä fokuksessa on rikos ja sitä selvittelevät huonosti yhteensopivat, ajoittain karikatyyrimäiset mitat saavat arkkityyppihahmot. Kaikki tämä on tuttua aiemmin Kingiä lukeneille enkä aio väittää, että The Outsider tekee mitään uutta tai edes Kingin bibliografian sisällä oivaltavaa, mutta siitä huolimatta viihdyin sen parissa merkittävästi paremmin kuin kahden edellisen kanssa yhteensä.

Käsittelen juonta seuraavassa tekstikappaleessa, joten jos haluat välttää kaikki spoilerinkaltaiset, loikkaa sen yli.

The Outsiderin riittävän kiinnostava premissi on seuraava: raaka murha, jonka murhaaja on ollut kahdessa paikassa samaan aikaan. Murhaajalla on erittäin vahva alibi ja sormenjälkitodisteita, että hän ei ollut lähelläkään murhapaikkaa rikoksen tekohetkellä. Vastaavasti rikospaikka on täynnä DNA- ja sormenjälkitodisteita sekä luotettavia silminnäkijähavaintoja. Kyseessä on täydellinen paradoksi: murhaaja on todistettavasti ollut kahdessa paikassa samaan aikaan eikä kumpaakaan henkilöä voi epäillä maskeeratuksi avustajaksi. Todistusaineisto puolesta ja vastaan on täydellinen, kun kriminologian näkökulmasta asiaa tarkastelee. Jo varhaisesta vaiheesta lukijaa johdatellaan siihen suuntaan, että mukana on mahdollisesti yliluonnollinen elementti – tai sitten todella, ovela, paljon Agatha Christien rakennelmia mielikuvituksekkaampi, juoni – ja juuri sen takia se on paremmin suunniteltu ja rakennettu kuin Bill Hodges -trilogia, joka veti hatusta yliluonnollisen elementin aivan liian myöhään ja kömpelösti. Bill Hodges -trilogiasta tulikin mieleen: The Outsiderin vertaaminen tuohon tarinakokonaisuuteen on varsin tarpeellista, koska yksi aiemman trilogian päähahmoista liittyy mukaan The Outsiderin päähahmokatraaseen. Ratkaisu tuntuu liian fanipalvelukselta, mutta menköön, en jaksa repiä peli- ja lepohousujani sen takia.

The Outsider on ihan ok. Sen vertaaminen Kingin parhaisiin kirjoihin on vääryys, mutta kun sen sijoittaa bibliografian luokattomuuteen 2010-luvun puolivälistä alkane, se tuntuu freesiltä. Eihän se freesiä ole nähnytkään – kaikki ratkaisut pystyy ennustamaan satoja sivuja ennen – mutta jos on tottunut pettymään nyky-Kingin kanssa, The Outsider on vain lievä pettymys ja se tuntuu tasonnostolta.

Alkukappale jää kirjoittamatta, koska luin kirjan äänikirjamuodossa enkä totisesti tärvää aikaani litterointiin.