Siirry pääsisältöön

Stephen King, The Outsider


Alan ilmeisesti olla jonkinlaisessa puolipaniikkimoodissa Stephen King -fanitukseni kanssa. Sana ”fanitus” taitaa olla hieman liian vahva, koska jos jotakin kirjailijaa todella fanitan, en tiedä onko se enää kyseinen mainelainen herra, mutta koska olen lukenut niin laajalti Kingiä ja koska luen näemmä yhä, kenties tottumuksesta, kaikki hänen uudetkin kirjansa, en tiedä mitään muutakaan sanaa kuvaamaan asennettani. Kuten blogia seuranneet tietävät, pari edellistä Kingin kirjaa ovat olleet susipaskoja: End of Watch sössi Bill Hodges -trilogian tuomalla huonon yliluonnollisen elementin mukaan ja Sleeping Beauties oli fokusoimaton, ylipitkä sekasotku, joka olisi suosiolla saanut jäädä tekemättä. Kun King ilmoitti uuden kirjan, The Outsiderin, ilmestyvän vain noin puolivuotta edellisen kirjan jälkeen ja olevan tyylillisesti lähellä Bill Hodges -trilogiaa, en ollut innoissani. Siitä huolimatta otin sen äänikirjaksi kuunteluun ja, uskoo ken tahtoo, se palautti hieman uskoani Kingin tekemistä kohtaan.

The Outsider ei ole erinomainen kirja, enkä tiedä onko se edes hyvä kirja, mutta se on riittävän kelvollinen kahden totaalipaskan opuksen jälkeen, että en enää samalla tavalla häpeä myöntää lukeneeni lähes kaikki Kingin kirjoittamat (tai ainakin hänen nimissään kirjoitetut, koska epäilen miekkosen takana olevan läjä haamukirjoittajia) teokset. Tyylillisesti se on erittäin uskollinen nyky-Kingin tyylille: paljon fokalisoituja hahmoja, kiinnostava peruspremissi ja näennäistä syväluotausta amerikkalaiseen pikkukaupunkielämään. Tällä kertaa tyyli muistuttaa, kuten mainittua, Bill Hodges -trilogiaa, sillä fokuksessa on rikos ja sitä selvittelevät huonosti yhteensopivat, ajoittain karikatyyrimäiset mitat saavat arkkityyppihahmot. Kaikki tämä on tuttua aiemmin Kingiä lukeneille enkä aio väittää, että The Outsider tekee mitään uutta tai edes Kingin bibliografian sisällä oivaltavaa, mutta siitä huolimatta viihdyin sen parissa merkittävästi paremmin kuin kahden edellisen kanssa yhteensä.

Käsittelen juonta seuraavassa tekstikappaleessa, joten jos haluat välttää kaikki spoilerinkaltaiset, loikkaa sen yli.

The Outsiderin riittävän kiinnostava premissi on seuraava: raaka murha, jonka murhaaja on ollut kahdessa paikassa samaan aikaan. Murhaajalla on erittäin vahva alibi ja sormenjälkitodisteita, että hän ei ollut lähelläkään murhapaikkaa rikoksen tekohetkellä. Vastaavasti rikospaikka on täynnä DNA- ja sormenjälkitodisteita sekä luotettavia silminnäkijähavaintoja. Kyseessä on täydellinen paradoksi: murhaaja on todistettavasti ollut kahdessa paikassa samaan aikaan eikä kumpaakaan henkilöä voi epäillä maskeeratuksi avustajaksi. Todistusaineisto puolesta ja vastaan on täydellinen, kun kriminologian näkökulmasta asiaa tarkastelee. Jo varhaisesta vaiheesta lukijaa johdatellaan siihen suuntaan, että mukana on mahdollisesti yliluonnollinen elementti – tai sitten todella, ovela, paljon Agatha Christien rakennelmia mielikuvituksekkaampi, juoni – ja juuri sen takia se on paremmin suunniteltu ja rakennettu kuin Bill Hodges -trilogia, joka veti hatusta yliluonnollisen elementin aivan liian myöhään ja kömpelösti. Bill Hodges -trilogiasta tulikin mieleen: The Outsiderin vertaaminen tuohon tarinakokonaisuuteen on varsin tarpeellista, koska yksi aiemman trilogian päähahmoista liittyy mukaan The Outsiderin päähahmokatraaseen. Ratkaisu tuntuu liian fanipalvelukselta, mutta menköön, en jaksa repiä peli- ja lepohousujani sen takia.

The Outsider on ihan ok. Sen vertaaminen Kingin parhaisiin kirjoihin on vääryys, mutta kun sen sijoittaa bibliografian luokattomuuteen 2010-luvun puolivälistä alkane, se tuntuu freesiltä. Eihän se freesiä ole nähnytkään – kaikki ratkaisut pystyy ennustamaan satoja sivuja ennen – mutta jos on tottunut pettymään nyky-Kingin kanssa, The Outsider on vain lievä pettymys ja se tuntuu tasonnostolta.

Alkukappale jää kirjoittamatta, koska luin kirjan äänikirjamuodossa enkä totisesti tärvää aikaani litterointiin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott