Gail Honeyman, Eleanor Oliphant Is Completely Fine

Inhoan, edelleen, termejä kuten ”naiskirjallisuus”, ”mieskirjallisuus”, ”fantasiakirjallisuus”, ”viihdekirjallisuus” ja ”korkeakirjallisuus”. Nämä ovat näppäriä suuntaviivoja, kokoavia termejä, mutta valitettavan usein lukijat jäävät jumiin näihin termeihin, kieltäytyen katsomasta suuntaviivojen ohi. Oikeasti monet näistä leimoista liittyvät vain yhteen aspektiin kulloisessakin romaanissa – esimerkiksi viihdekirjallisuudella viitataan karrikoidummin juonivetoiseen lukemistoon, kun korkeakirjallisuus kumpuaa enemmän fokuksesta teemoihin ja hahmoihin. Koska pidän näitä leimoja lukijakuntaa tarpeettomasti rajaavina, pelkkinä markkinoinnin apuvälineinä ja usein epäinformatiivisina, suosin ja pyrin välttämään niitä viimeiseen saakka.

Asenteestani huolimatta pyrin lukemaan vähintään kerran vuodessa yhden romaanin, joka saatettaisiin leimata ”naisten kirjallisuudeksi”, ”hömpäksi” tai chick-litiksi, mutta oikeasti luen tuon kirjan, koska se on niin kaukana omalla epämukavuusalueellani. Viime vuonna tuo kirja oli Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä, joka oli ihan jees – proosa oli parempaa kuin osasin odottaa, vaikka kirjassa olikin merkittäviä kerronnallisia heikkouksia (johtuen lähinnä aihevalinnasta ja tavasta käsitellä valittua aihetta). Tänä vuonna ”naiskirjan” löytäminen kesti osaltani yllättävänkin pitkään ja aloin jo hieman stressata, että joutuisin lukemaan Sophie Kinsellaa tai Jojo Moyesia. Alkukesästä minulle kehaistiin Gail Honeymanin esikoisromaania Eleanor Oliphant Is Completely Fine, jota väitettiin hyväksi mutta epätyypilliseksi ”naiskirjallisuudeksi”; orastava ongelmani ratkesi kuin itsestään.

Eleanor Oliphant Is Completely Finesta puhuminen epätavallisena ”naiskirjallisuutena” on yllättävän hyvä kuvaus, koska monissa kohdin kirja välttää arkkityyppiratkaisut, vaikka seuraakin genrevalinnan mukaista juonikaavaa… ainakin pääpiirteissään. Mukaan sekoitettaan myös mysteerijuonta, mutta tavanomaisesta kaikkivoipaista Mysteeristä Honeymanin ratkaisun erottaa se, ettei päähahmo valtaosan ajasta edes halua selvittää menneisyytensä haamuja. Kirjan idea on siinä, että päähahmo-Eleanor on erittäin rutinoitunut ja aluksi autismin skaalalla suhailevalta vaikuttava noin kolmekymppinen nainen, joka ihastuu erään pienen paikallisen bändin solistiin. Hän alkaa suunnitella elämäänsä laulajan kanssa, saa ensimmäisen kaverinsa siinä ohessa ja joutuu rikkomaan tiukat rutiininsa kohdatakseen kaverinsa mukanaan tuomat tavanomaisuudet ja irrationaalisuudet.

Heitän tähän kohtaan keskirankan spoilerivaroituksen. Jatkakaa omalla vastuulla; viimeisessä kappaleessa yleisempää yhteenvetoa.

Oikeastaan kirja on juonivetoinen – kiitos Mysteerin – mutta silti siinä ei tapahdu paljoakaan. Valtaosa juonesta tapahtuu Eleanorin pään sisällä, mutta ei dallasmaisella ”kaikki olikin vain unta” -tyylisellä tavalla. Kirja rakentuu enemmän Eleanorin kasvun ja hahmonkehityksen kuin Mysteerin varaan ja juuri siitä kirjassa pidin eniten; uskon, että olemme kaikki samaa mieltä siitä, että Eleanorin hahmo on kirjan parasta antia. Aina kun kirja lähti haparoimaan kohti tyypillisiä ”naiskirja-” ja mysteerijuoniratkaisuja, pelkäsin tylsistyväni siihen. Juuri tuo Mysteeri oli kirjan isolla marginaalilla heikointa osa-aluetta, kiitos ennalta-arvattavan ja suoraan sanottuna ankean yksinkertaisen salaisuuden; vastaavasti ”naiskirjaratkaisuissa” Honeyman onnistui olemaan kuitenkin riittävän hillitty, fokusoitunut ja (suhteellisen) monitulkintainen, että en osannut arvata jokaista käännettä kahtasataa sivua aiemmin. Etenkin tapa, jolla yksi hahmokonflikti jätettiin ratkaisematta, oli kerrassaan erinomaista itsehillintää Honeymanilta.

Ei Eleanor Oliphant Is Completely Fine mikään mestariteos ole, mutta paras tähän asti lukemistani ”naiskirjoista”, eikä pelkästään siksi, että se on niin erilainen naiskirja, vaan koska se on hyvin kirjoitettu. Honeymanin onnistuu tuoda Eleanorin kertojaääni läpi erinomaisesti ja ilman, että se tuntuu piinalliselta tai väkinäiseltä pakottamiselta – lukija todella kokee tarinan Eleanorin, ei Honeymanin, kautta. Jos olet kaltaiseni tyyppi, joka haluaa lukea monipuolisesti kirjallisuutta, Eleanor Oliphant Is Completely Fine (suomennettu nimellä Eleanorille kuuluu ihan hyvää) on ehdottomasti kokeilun arvoinen – se tuskin mullistaa elämäsi, mutta muistuttaa siitä, että ”nais-” tai viihdekirjallisuuden ei tarvitse olla laiskasti kirjoitettua.

Aloituskappale, pehmeäkantisen brittipainoksen sivulta 3:

When people ask me what I do – taxi drivers, dental hygienists – I tell them I work in an office. In almost nine years, no one’s ever asked what kind of office, or what sort of job I do there. I can’t decide whether that’s because I fit perfectly with their idea of what an office worker looks like, or whether people the phrase work in an office and automatically fill in the blanks themselves – lady doing photocopying, man tapping at a keyboard. I’m not complaining. I’m delighted that I don’t have to get into the fascinating intricacies of accounts receivable with them. When I first started working here, whenever anyone asked, I used to tell them that I worked for a graphic design company, but then they assumed I was a creative type. It became a bit boring to see their faces blank over when I explained that it was back office stuff, that I didn’t get to use the fine-tipped pens and the fancy software.