Andrzej Sapkwoski, Narrenturm I

Andrzej Sapkowskin Noituri-sarja on mainio tarinakokonaisuus, etenkin suomennettuna. Tapani Kärkkäisen erinomainen revittely teki kaikista kirjoista suuren nautinnon – kun sivuutetaan muista syistä susipaska lisäosa Myrskykausi. Minulle Noituri-kirjat olivat kesän merkki melkein kymmenen vuoden ajan, sillä luin uuden suomennoksen aina silloin, kun se ilmestyi – yleensä alkukesän aikoihin. Kun Myrskykausi (valitettavasti) ilmestyi viime vuonna, ajattelin, että traditioni loppuu sen myötä, mutta mitä vielä, Kärkkäinen on saanut lisää Sapkowskia suomennettavakseen!

Narrenturm I aloittaa uuden sarjan, historiallis-fantastisen tarinakokonaisuuden, jonka nimi alkukielellä kääntyy Hussilaistrilogiaksi, mutta koska trilogia käännetään kuudessa kirjassa, tuo nimi ei ole kovin sopiva. Ensimmäisen osan perusteella uskallan sanoa, että Hussilaissekstetti haiskahtaa jopa Noituria paremmalta, koska Kärkkäisen suomennos on vielä aiempaakin erinomaisempi. Sapkowskin alkuteos on taatusti samalla rempseällä tavalla kirjoitettu, en epäile sitä ollenkaan, mutta en voi kuin ällistellä Kärkkäisen taitoa saada käännösteksti vaikuttamaan alkuperäiseltä. Erityisen kunniamaininnan ansaitsee hieman puolivälin jälkeen tapahtuva eksorsismikohtaus, jossa päähahmokaksikko pyrkii herjaamalla hätistämään demonin riivatusta. Kohtaus on jo asetelmaltaan huvittava, mutta ilman Kärkkäisen hersyvää dialogia se olisi korkeintaan huvittava. Nyt se on hulvaton. Tuosta kohtauksesta poimin talteen mm. ilmaisut ”tuhrukameli”, ”tyhmä miilunpolttaja”, ”paisepallinen äijänkuvatus” sekä, kenties se kaikkein onnistunein, ”kovaperseinen rampa aasi”.

Narrenturm I:n lukee mielellään jo Kärkkäisen suomennoksen ansiosta, mutta muutoinkin kirja on mainio tapaus. Sen tarina on yksinkertainen, kovatempoinen ja viihdyttävä: nuorimies Reynevan kuksii väärää naista, jää kiinni ja joutuu pakenemaan jahtaajiltaan. Koska hän on typerys, hän ei kuitenkaan tottele useita hänelle annettuja määräyksenkaltaisia ohjeita ja pakenemisen sijaan hän lähtee lemmittynsä pelastustouhuihin. Tarina on kuitenkin pikemminkin kehikko Sapkowskin maailmanrakennukselle, erinomaiselle dialogille ja itsetiedostavalle huumorille ja vaikka tarina on, kuten mainittua, mainio, se on myös kirjan heikoin osuus. Tarinan kovatempoisuus meinasi painua puuduttavan puolelle, kun jokaisessa luvussa piti olla twisti tai taistelukohtaus tai mielellään molemmat. Jos kirja olisi keskittynyt enemmän vahvuuksiinsa – hahmoihin ja maailmaan – se olisi ollut ainakin minulle nautittavampi lukukokemus; totta puhuakseni olen huojentunut, että kirja oli alle 400:n sivun mittainen eikä tuplasti pidempi, sillä viimeisen sadan sivun aikana aloin toivoa jo hengähdystaukoa.

Huumori on kautta kirjan hyvää, mutta lukijan suuntaan heitetyt silmäniskut olivat rasittavan rajalla. Eräs kohtaus jäi etenkin mieleeni: hahmokatras keskustelee kansankielisen Raamatun mahdollisuuksista, kunnes eräs heistä puuskahtaa (vapaasti lainaten) ”miksei joku kirjoita sataa teesiä ja naulaa niitä vaikka kirkon oveen! Hus siitä, Luther, katti!” Kun hiljaisuus laskeutuu, Luther-kissa kehrää. Tässä on makuuni ehkä yksi vinkkaus liikaa – jos kissankehräys olisi jätetty pois, kenties se olisi ollut vähemmän rautalangasta väännetty. Koko katin pudottamalla kohtaus ei olisi myöskään huonontunut.

Pienistä nurinoista huolimatta aion suositella Narrenturm I:tä, koska on korkea aika, että suomalaisella (historia)fantasiakentällä tarjoillaan omaperäistä ja laadukkaasti käännettyä tarinakokonaisuutta, jonka suuntaa on vaikea ennustaa ensimmäisen kirjan perusteella. Pienellä tempon pudottamisella ja koheltamisen vähentämisellä kirja olisi viiden tähden tuotos, mutta tällaisenaan se on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen tuttavuus ennakkoluulottomille lukijoille.

Aloituskappale Tapani Kärkkäisen suomentamana (nauttikaa!):

Täyttymättä jäivät kiliastien synkät ennustukset, jotka olivat tienneet Lopun tulon hyvinkin tarkkaan: vuoden 1420 helmikuussa, pyhä Scholastican päivän jälkeisenä maanantaina. Vaan maanantaipa meni menojaan, tuli tiistai ja sitten keskiviikko, eikä mitään tapahtunut. Eivät koittaneet Herran valtakunnan tuloa edeltävät Rangaistuksen ja Koston päivät. Vaikka oli jo tuhat vuotta tullut täyteen, ei vapautunut vankilastaan saatana, ei päässyt viekoittelemaan kaikkien neljän maankolkan kansoja. Eivät sortuneet maailman syntiset ja Herran vihamiehet miekkaan, tuleen, nälkään, rakeisiin, petojen hampaisiin, skorpioninen piikkeihin eivätkä käärmeen myrkkyyn. Turhaan odottivat uskovaiset Messiaan tuloa Taborissa, Karitsan, Horebin ja Siionin vuorilla sekä Öljymäellä, turhaan odottivat Kristuksen toista tulemista quinque civitates, Jesajan ennustuksessa mainitut viisi kaupunkia, jotka olisivat Pilsen, Klattau, Laun, Schlan ja Saaz. Maailmanloppua ei tullut. Maailma ei tuhoutunut eikä palanut poroksi. Ei ainakaan kokonaan.