Pulp on kirjallisuudenlajina roskaa, kaikkihan sen tietävät.
Pulp ei yritäkään olla korkeaa, taiteellisesti ansioitunutta kirjallisuutta,
jota luetaan analyysirillit päässä; se on tyhjää viihdettä, jonka laatu
mitataan pelkästään juonenkäänteiden määrällä ja laadulla. Tavallaan arvostan
tätä tinkimätöntä ja hävyttömästi paskaksi itsensä määrittelevää asennetta,
mutta kirjailija minussa myös ärtyy moisesta mentaliteetista, kuten kaikki
osasivat varmasti päätellä. Olen vetänyt itselleni rajan siihen, että voin
lukea paskaa, kunhan se on – pulpin omilla mittareilla mitattuna – hyvin toteutettua
paskaa. Jim Butcherin Storm Front ei
ole hyvää paskaa, vaan tavallista paskaa paskaa.
Storm Front
käynnistää Butcherin romaanisarjan The
Dresden Files, joka kertoo yksityisetsivästä, Harry Dresdenistä. Harry
toimii konsulttina poliisille, hoitaa omia bisneksiään toimistostaan käsin ja onpa
hänellä naishuoliakin siinä ohella – läpikotaisin tuttua huttua, vai mitä? No, The Dresden Filesin gimmick on Harryn pääasiallinen
identiteetti (koska siihen viitataan keskimäärin kerran aukeamassa, vain vähän liioitellen):
hän on velho. Ei mikään biletaikuri, Penn & Teller -fanipoika tai Siegfried
& Roy -tyylinen showmies, vaan ihka-aito, pitkänkaavan mukaan koulutettu
velho. Hän ratkoo keissejä sekä laukoo taikoja ja, valitettavasti,
one-linereita.
Sarjan idea on hyvä, mutta ainakin ensimmäisen kirjan
perusteella arvioituna toteutus kusee koko homman. Ongelmat kumpuavat Butcherin
parhaillaan välttävästä proosasta, väkinäisestä huumorista sekä juonen monista
puutteista ja yliyrittämisestä kumpuavista heikkouksista. Aloitetaan proosasta,
koska se on kritiikeistäni helpoin sivuutettava: kuten sanottua, pulpin
pitääkin olla paskaa ja pulpin paskasta proosasta valittaminen on kuin veden
haukkuminen kosteuden johdosta. Silti… Huonoja kuvailuja; tarpeettomia
adjektiiveja ja adverbejä; sähkesanomamaista päälauseiden ketjuttamista;
tarpeettomia korostuksia niin kursivoinnilla, rikotuilla lauseilla kuin yhden virkkeen
kappaleillakin ja lista jatkuu. Mainitsemani ongelmat ovat niin
perustavanlaatuisia ja tyypillisiä aloitteleville ja epävarmoille kirjailijoille,
että niiden sivuuttaminen fraasilla ”se on vain pulppia” ei mielestäni riitä. Joskus
paska vain on paskaa.
Huumorin väkinäisyys kytkeytyy tekstin heikkoon tasoon,
mutta ei ole yksistään sen ongelma, vaan tekee tarinasta ja sen hahmoista epäuskottavia.
Ongelma on siinä, että käytännössä jokainen hahmo on one-linereita laukova
kovis. Erottavana asiana on se, millaisia one-linereita lauotaan: joillakin ne
ovat sarkastisia, toisella kyynisiä, kolmannella sanaleikinomaisia ja neljännellä
jotakin muuta. Yksikään hahmoista ei puhu, vaan he pelkästään välittävät Butcherin
väkertämiä juonenkäänteitä ja osoittavat kuinka ”badass” he ovat heittelemällä
näitä kasaritoimintaleffojen mukasutkautuksia. Jos näitä one-linereita olisi
välillä ja vain esimerkiksi Dresdenin höpinöissä, se olisi vielä jotenkin
näennäisen uskottavaa, mutta… Kuinka monesti voit sanoa tavanneesi vieraan
henkilön ensimmäistä kertaa ja laukoneesi edestakaisin hänen kanssaan mukanasevia
heittoja? Ei kovin uskottavaa, eikö niin?
Uskottavuuden puute menee myös juonen tasolle, koska hahmot
eivät toimi loogisesti ja kirjalla ei täten ole mitään sisäistä koheesiota. Ihan
jo yleissilmäyksellä kirja on kuin kokoelma kovaksi keitettyjen dekkarien
kliseitä (jos dekkaristin kaksi irrallista keissiä ovatkin oikeasti sama keissi,
se ei ole 2000-luvulla mikään vitun twisti!), mutta ilmeisesti pinnallisen
gimmickin pitäisi jotenkin tehdä tarinasta omaperäisen ja oivaltavan, koska
uuu, se on velho ja Chicagossa on vampyyrejä! Tätä ei olekaan Raymond Chandlerilla,
ihan toinen juttu! Kliseekokoelman kruunaa se, että kliseestä toiseen juostaan täysin
irrationaalisilla tavoilla ja typeristä syistä: jos olet hengenvaarassa ja sinulla
ei ole syytä epäillä poliisin olevan korruptoitunut (ja haluavan sinua hengiltä),
kannattaa mennä poliisin luo. Mutta ei, ei Harry Dresden, koska se voisi olla
vaarallista poliiseille! Syynä siis ei ole se, että poliisissa kukaan ei
uskoisi Dresdenin velhoutta (ainakin yksi uskoo, riittävässä mittakaavassa), koska
siinä olisi ilmeisesti liikaa tolkkua. Tämä on vain yksi monista ”mitä vittua
nyt taas?” -hetkistä.
Huomaan olevani kiukkuisempi tätä tekstiä viimeistellessäni
kuin aloittaessani. Se on pelkästään Butcherin ja Dresdenin syytä. Älyttömin
juttu kaikessa on se, että Goodreadsissa muuan lukija oli kirjoittanut pitkän ylistävän
arvostelun, antanut täydet viisi tähteä ja hänen nimensä on Patrick Rothfuss.
Arvostukseni Rothfussia ja mielenkiintoni hänen teoksiaan kohtaan putosivat
melkoisesti.
Aloituskappale (laskepa kömpelöt kirjoitusratkaisut! Yritä
selvitä yksinumeroisella luvulla!):
I heard the mailman
approach my office door, half an hour earlier than usual. He didn’t sound
right. His footsteps fell more heavily, jauntily, and he whistled. A new guy.
He whistled his way to my office door, then fell silent for a moment. Then he
laughed. (Pokkaripainos, s. 1)
Kommentit
Lähetä kommentti