Siirry pääsisältöön

Jim Butcher, Storm Front


Pulp on kirjallisuudenlajina roskaa, kaikkihan sen tietävät. Pulp ei yritäkään olla korkeaa, taiteellisesti ansioitunutta kirjallisuutta, jota luetaan analyysirillit päässä; se on tyhjää viihdettä, jonka laatu mitataan pelkästään juonenkäänteiden määrällä ja laadulla. Tavallaan arvostan tätä tinkimätöntä ja hävyttömästi paskaksi itsensä määrittelevää asennetta, mutta kirjailija minussa myös ärtyy moisesta mentaliteetista, kuten kaikki osasivat varmasti päätellä. Olen vetänyt itselleni rajan siihen, että voin lukea paskaa, kunhan se on – pulpin omilla mittareilla mitattuna – hyvin toteutettua paskaa. Jim Butcherin Storm Front ei ole hyvää paskaa, vaan tavallista paskaa paskaa.

Storm Front käynnistää Butcherin romaanisarjan The Dresden Files, joka kertoo yksityisetsivästä, Harry Dresdenistä. Harry toimii konsulttina poliisille, hoitaa omia bisneksiään toimistostaan käsin ja onpa hänellä naishuoliakin siinä ohella – läpikotaisin tuttua huttua, vai mitä? No, The Dresden Filesin gimmick on Harryn pääasiallinen identiteetti (koska siihen viitataan keskimäärin kerran aukeamassa, vain vähän liioitellen): hän on velho. Ei mikään biletaikuri, Penn & Teller -fanipoika tai Siegfried & Roy -tyylinen showmies, vaan ihka-aito, pitkänkaavan mukaan koulutettu velho. Hän ratkoo keissejä sekä laukoo taikoja ja, valitettavasti, one-linereita.

Sarjan idea on hyvä, mutta ainakin ensimmäisen kirjan perusteella arvioituna toteutus kusee koko homman. Ongelmat kumpuavat Butcherin parhaillaan välttävästä proosasta, väkinäisestä huumorista sekä juonen monista puutteista ja yliyrittämisestä kumpuavista heikkouksista. Aloitetaan proosasta, koska se on kritiikeistäni helpoin sivuutettava: kuten sanottua, pulpin pitääkin olla paskaa ja pulpin paskasta proosasta valittaminen on kuin veden haukkuminen kosteuden johdosta. Silti… Huonoja kuvailuja; tarpeettomia adjektiiveja ja adverbejä; sähkesanomamaista päälauseiden ketjuttamista; tarpeettomia korostuksia niin kursivoinnilla, rikotuilla lauseilla kuin yhden virkkeen kappaleillakin ja lista jatkuu. Mainitsemani ongelmat ovat niin perustavanlaatuisia ja tyypillisiä aloitteleville ja epävarmoille kirjailijoille, että niiden sivuuttaminen fraasilla ”se on vain pulppia” ei mielestäni riitä. Joskus paska vain on paskaa.

Huumorin väkinäisyys kytkeytyy tekstin heikkoon tasoon, mutta ei ole yksistään sen ongelma, vaan tekee tarinasta ja sen hahmoista epäuskottavia. Ongelma on siinä, että käytännössä jokainen hahmo on one-linereita laukova kovis. Erottavana asiana on se, millaisia one-linereita lauotaan: joillakin ne ovat sarkastisia, toisella kyynisiä, kolmannella sanaleikinomaisia ja neljännellä jotakin muuta. Yksikään hahmoista ei puhu, vaan he pelkästään välittävät Butcherin väkertämiä juonenkäänteitä ja osoittavat kuinka ”badass” he ovat heittelemällä näitä kasaritoimintaleffojen mukasutkautuksia. Jos näitä one-linereita olisi välillä ja vain esimerkiksi Dresdenin höpinöissä, se olisi vielä jotenkin näennäisen uskottavaa, mutta… Kuinka monesti voit sanoa tavanneesi vieraan henkilön ensimmäistä kertaa ja laukoneesi edestakaisin hänen kanssaan mukanasevia heittoja? Ei kovin uskottavaa, eikö niin?

Uskottavuuden puute menee myös juonen tasolle, koska hahmot eivät toimi loogisesti ja kirjalla ei täten ole mitään sisäistä koheesiota. Ihan jo yleissilmäyksellä kirja on kuin kokoelma kovaksi keitettyjen dekkarien kliseitä (jos dekkaristin kaksi irrallista keissiä ovatkin oikeasti sama keissi, se ei ole 2000-luvulla mikään vitun twisti!), mutta ilmeisesti pinnallisen gimmickin pitäisi jotenkin tehdä tarinasta omaperäisen ja oivaltavan, koska uuu, se on velho ja Chicagossa on vampyyrejä! Tätä ei olekaan Raymond Chandlerilla, ihan toinen juttu! Kliseekokoelman kruunaa se, että kliseestä toiseen juostaan täysin irrationaalisilla tavoilla ja typeristä syistä: jos olet hengenvaarassa ja sinulla ei ole syytä epäillä poliisin olevan korruptoitunut (ja haluavan sinua hengiltä), kannattaa mennä poliisin luo. Mutta ei, ei Harry Dresden, koska se voisi olla vaarallista poliiseille! Syynä siis ei ole se, että poliisissa kukaan ei uskoisi Dresdenin velhoutta (ainakin yksi uskoo, riittävässä mittakaavassa), koska siinä olisi ilmeisesti liikaa tolkkua. Tämä on vain yksi monista ”mitä vittua nyt taas?” -hetkistä.

Huomaan olevani kiukkuisempi tätä tekstiä viimeistellessäni kuin aloittaessani. Se on pelkästään Butcherin ja Dresdenin syytä. Älyttömin juttu kaikessa on se, että Goodreadsissa muuan lukija oli kirjoittanut pitkän ylistävän arvostelun, antanut täydet viisi tähteä ja hänen nimensä on Patrick Rothfuss. Arvostukseni Rothfussia ja mielenkiintoni hänen teoksiaan kohtaan putosivat melkoisesti.

Aloituskappale (laskepa kömpelöt kirjoitusratkaisut! Yritä selvitä yksinumeroisella luvulla!):
I heard the mailman approach my office door, half an hour earlier than usual. He didn’t sound right. His footsteps fell more heavily, jauntily, and he whistled. A new guy. He whistled his way to my office door, then fell silent for a moment. Then he laughed. (Pokkaripainos, s. 1)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott