Jennifer Clement oli minulle aiemmin vain puolituttu nimi – joku
tuttavani oli lukenut hänen aiemman romaaninsa Varastettujen rukousten vuori ja sanoi sen olleen ”ihan hyvä”.
Uusin romaani, Rakkaudesta aseisiin,
kiinnosti minua aihepiirinsä puolesta, mutta kun Clement nyt kerran on tulossa
Helsingin kirjamessujen päävieraaksi, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Yhdysvaltojen
asepolitiikan ongelmat ovat monitahoinen ja kiehtova aihepiiri, johon uusi
kirja uhkasi perehtyä romaanin keinoin; lisäksi amerikkalainen nyky(korkea?)kirjallisuus
on ns. omaa juttuani.
Rakkaudesta aseisiin
on ihan ok, ei enempää tai vähempää. Siinä on monia hienoja lauseita, fraaseja
ja kohtauksia, mutta kokonaisuutena se muodosti vain keskinkertaisen tarinan.
Keskiössä on teini-ikäinen albiiniotyttö Pearl, joka asuu äitinsä kanssa floridalaisen,
slummia muistuttavan asuinautoalueen laidalla vanhassa ja toimimattomassa henkilöautossa.
Noin ensimmäinen kolmannes kirjasta tulikin kuvattua siinä, yhdessä virkkeessä.
Tämä ei ole, välttämättä, huono asia, sillä minulle juurikin tuo alku oli
kirjan kiinnostavimpia osioita, sillä mitään helppoja hyvä-paha-asetelmia tai
ennalta-arvattavia vastakkainasetteluja ei tarjoilla, vaan Pearl (tarinan
minäkertoja) kuvaa elämänsä erinäisiä aspekteja ja johdattelee lukijaa luontevasti
aiheesta toiseen. Vasta noin puolivälissä kirja ”saa juonen”, selkeämmän
punaisen langan, mutta oikeastaan niillä paikkeilla mielenkiintoni alkoi
lopahtaa, kiitos turhan tavanomaisen ja ennakoitavan tarinan. Tämänkin jälkeen
kirjassa on oivallisia kohtauksia ja muutamia erinomaisia virkkeitä –
esimerkiksi Pearl sanoo, että hänen elämänsä mahtuu seitsemään sanaan, mikä on
kontekstissaan huikean kaunis ilmaisu, vaikka jääkin irralliseksi näin ilman
asiayhteyttään. Suunnilleen sivusta 150 eteenpäin kirjan lukeminen muuttui
puurtamiseksi.
Yksi merkittävä aspekti, josta en suuremmin välitä Clementin
kirjoituksessa, on hänen tyylinsä kirjoittaa liian paljon ”sirpaleisia”
muutaman virkkeen kappaleita. Virkkeet itsessään ovat lähtökohtaisesti vähintään
keskinkertaisia, mutta kun ne pitää jakaa todella lyhyisiin kappaleisiin, minulle
ainakin tulee välillä mieleen, että yrittääkö Clement venyttää kirjan romaanin
sivumäärään asti, vaikka juttua ei olisi. Pääsyy ratkaisuun on epäilemättä
Clementin tapa kirjoittaa dialogia ilman lainausmerkkejä tai repliikin
aloittavaa ajatusviivaa. Jos dialoginkirjoitusratkaisu todella määrää kappaleiden
lyhyyden, miksi samaa ratkaisua uusimmassa romaanissaan 4321 käyttänyt Paul Auster pystyi parsimaan kasaan pisimmillään
sivuissa laskettavia kappaleita? Kirjoitustyylit ovat erilaisia – Auster on
rönsyilevä, Clement minimalistinen – ja kenties vain pidän enemmän Austerin
rehevyydestä, mutta minulle melkein 300 sivua toimittajamaisen ytimekästä
ilmaisua käy tylsäksi. Tämän takia en yleensä jaksakaan lukea jännäridekkareita.
Rakkaudesta aseisiin
oli ihan ok, kuten sanoin. Ei mitään erikoista, mutta tulipahan luettua
loppuun. En tiedä aionko lukea hetkeen lisää Clementiä – kiinnostava aihepiiri
ei resonoinut kunnolla vähemmän kiinnostavien teemojen kanssa, eikä teemoja
kuljetettu minua kutkuttavalla tavalla maaliin saakka – mutta ainakin nyt tiedän,
mistä Kirjamessuilla puhutaan.
Aloituskappale, joka kuvastaa Clementin tyyliä hyvin, Terhi
Kuusiston suomentamana:
Äiti oli kuppi
sokeria. Häntä sai lainata koska tahansa. (s. 9)
Kommentit
Lähetä kommentti