Siirry pääsisältöön

Jennifer Clement, Rakkaudesta aseisiin


Jennifer Clement oli minulle aiemmin vain puolituttu nimi – joku tuttavani oli lukenut hänen aiemman romaaninsa Varastettujen rukousten vuori ja sanoi sen olleen ”ihan hyvä”. Uusin romaani, Rakkaudesta aseisiin, kiinnosti minua aihepiirinsä puolesta, mutta kun Clement nyt kerran on tulossa Helsingin kirjamessujen päävieraaksi, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Yhdysvaltojen asepolitiikan ongelmat ovat monitahoinen ja kiehtova aihepiiri, johon uusi kirja uhkasi perehtyä romaanin keinoin; lisäksi amerikkalainen nyky(korkea?)kirjallisuus on ns. omaa juttuani.

Rakkaudesta aseisiin on ihan ok, ei enempää tai vähempää. Siinä on monia hienoja lauseita, fraaseja ja kohtauksia, mutta kokonaisuutena se muodosti vain keskinkertaisen tarinan. Keskiössä on teini-ikäinen albiiniotyttö Pearl, joka asuu äitinsä kanssa floridalaisen, slummia muistuttavan asuinautoalueen laidalla vanhassa ja toimimattomassa henkilöautossa. Noin ensimmäinen kolmannes kirjasta tulikin kuvattua siinä, yhdessä virkkeessä. Tämä ei ole, välttämättä, huono asia, sillä minulle juurikin tuo alku oli kirjan kiinnostavimpia osioita, sillä mitään helppoja hyvä-paha-asetelmia tai ennalta-arvattavia vastakkainasetteluja ei tarjoilla, vaan Pearl (tarinan minäkertoja) kuvaa elämänsä erinäisiä aspekteja ja johdattelee lukijaa luontevasti aiheesta toiseen. Vasta noin puolivälissä kirja ”saa juonen”, selkeämmän punaisen langan, mutta oikeastaan niillä paikkeilla mielenkiintoni alkoi lopahtaa, kiitos turhan tavanomaisen ja ennakoitavan tarinan. Tämänkin jälkeen kirjassa on oivallisia kohtauksia ja muutamia erinomaisia virkkeitä – esimerkiksi Pearl sanoo, että hänen elämänsä mahtuu seitsemään sanaan, mikä on kontekstissaan huikean kaunis ilmaisu, vaikka jääkin irralliseksi näin ilman asiayhteyttään. Suunnilleen sivusta 150 eteenpäin kirjan lukeminen muuttui puurtamiseksi.

Yksi merkittävä aspekti, josta en suuremmin välitä Clementin kirjoituksessa, on hänen tyylinsä kirjoittaa liian paljon ”sirpaleisia” muutaman virkkeen kappaleita. Virkkeet itsessään ovat lähtökohtaisesti vähintään keskinkertaisia, mutta kun ne pitää jakaa todella lyhyisiin kappaleisiin, minulle ainakin tulee välillä mieleen, että yrittääkö Clement venyttää kirjan romaanin sivumäärään asti, vaikka juttua ei olisi. Pääsyy ratkaisuun on epäilemättä Clementin tapa kirjoittaa dialogia ilman lainausmerkkejä tai repliikin aloittavaa ajatusviivaa. Jos dialoginkirjoitusratkaisu todella määrää kappaleiden lyhyyden, miksi samaa ratkaisua uusimmassa romaanissaan 4321 käyttänyt Paul Auster pystyi parsimaan kasaan pisimmillään sivuissa laskettavia kappaleita? Kirjoitustyylit ovat erilaisia – Auster on rönsyilevä, Clement minimalistinen – ja kenties vain pidän enemmän Austerin rehevyydestä, mutta minulle melkein 300 sivua toimittajamaisen ytimekästä ilmaisua käy tylsäksi. Tämän takia en yleensä jaksakaan lukea jännäridekkareita.

Rakkaudesta aseisiin oli ihan ok, kuten sanoin. Ei mitään erikoista, mutta tulipahan luettua loppuun. En tiedä aionko lukea hetkeen lisää Clementiä – kiinnostava aihepiiri ei resonoinut kunnolla vähemmän kiinnostavien teemojen kanssa, eikä teemoja kuljetettu minua kutkuttavalla tavalla maaliin saakka – mutta ainakin nyt tiedän, mistä Kirjamessuilla puhutaan.

Aloituskappale, joka kuvastaa Clementin tyyliä hyvin, Terhi Kuusiston suomentamana:
Äiti oli kuppi sokeria. Häntä sai lainata koska tahansa. (s. 9)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Stephen & Owen King, Sleeping Beauties

Stephen Kingin tuotanto tällä vuosikymmenellä on ollut hänelle tyypillisesti epätasaista, mutta tähtihetkien määrä on suhteessa alhaisempi kuin vaikkapa -00-luvulla, saati sitten kasarilla. Mutta niitä heikkoja tai suorastaan surkeita kirjoja… niistä ei ole ollut puutosta. Monia kirjoista vaivaa mammuttitautisuus, selvä harkitsemattomuus ja kokonaisvaltainen fokuksen puute – nämä yhdessä paisuttavan sivumäärän helposti kuuteen- tai seitsemäänsataan, joskus ylikin. Esimerkiksi Under the Dome , joka taisi tosin ilmestyä -00-luvun puolella, on laatuesimerkki jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan rönsyilleestä kirjasta, joka ei tahtonut tietää mihin se pyrkii. Siitäkin huolimatta sen premissi oli kiinnostava ja hyvin perusteltu, vaikka loppuratkaisun typeryyttä ei voi ylikorostaa. Toiseksi uusin Kingin kirja on hänen nuoremman poikansa Owenin kanssa yhdessä kirjoitettu Sleeping Beauties (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Ruususen uni ), joka on 2010-luvun Kingin versio Under the Do

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott

Sofi Oksanen, Norma

Yhdestä pettymyksestä toiseen, sellaista marssiahan tämä elämä on, eikö niin? Sofi Oksanen -haasteeni saapuu päätökseensä tältä erää Norman muodossa. Jos Oksasen muut kirjat kuin Puhdistus jakavat mielipiteitä, Norma ei jaa näkemyksiä: kaikki tuntuvat olevan samalla viivalla siitä, että Norma on heikko kirja, jopa suorastaan surkea. Niin usein kuin yritänkin olla vastarannan kiiski tai, anglistisemmin, Paholaisen puolestapuhuja, joudun olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa Normasta , joka kisaa Oksasen heikoimman kirjan tittelistä yhdessä Baby Janen kanssa. Norman ongelma ei ole se, että se on tyylilajiltaan maagista realismia – monet lukijat ovat ampuneet kirjan luultavasti alas jo pelkästään tämän takia, mutta minä en välitä kirjojen genreistä, jos tarinat on rakennettu hyvin ja proosa on kohdillaan. Maaginen realismi on lajina vaikea, koska siinä järjetön (eli arkijärjellä selittämätön) pitää saada kiinteäksi osaksi tarinaa ja tuntumaan loogiselta, erottamattomalta o