Siirry pääsisältöön

Jennifer Clement, Rakkaudesta aseisiin


Jennifer Clement oli minulle aiemmin vain puolituttu nimi – joku tuttavani oli lukenut hänen aiemman romaaninsa Varastettujen rukousten vuori ja sanoi sen olleen ”ihan hyvä”. Uusin romaani, Rakkaudesta aseisiin, kiinnosti minua aihepiirinsä puolesta, mutta kun Clement nyt kerran on tulossa Helsingin kirjamessujen päävieraaksi, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Yhdysvaltojen asepolitiikan ongelmat ovat monitahoinen ja kiehtova aihepiiri, johon uusi kirja uhkasi perehtyä romaanin keinoin; lisäksi amerikkalainen nyky(korkea?)kirjallisuus on ns. omaa juttuani.

Rakkaudesta aseisiin on ihan ok, ei enempää tai vähempää. Siinä on monia hienoja lauseita, fraaseja ja kohtauksia, mutta kokonaisuutena se muodosti vain keskinkertaisen tarinan. Keskiössä on teini-ikäinen albiiniotyttö Pearl, joka asuu äitinsä kanssa floridalaisen, slummia muistuttavan asuinautoalueen laidalla vanhassa ja toimimattomassa henkilöautossa. Noin ensimmäinen kolmannes kirjasta tulikin kuvattua siinä, yhdessä virkkeessä. Tämä ei ole, välttämättä, huono asia, sillä minulle juurikin tuo alku oli kirjan kiinnostavimpia osioita, sillä mitään helppoja hyvä-paha-asetelmia tai ennalta-arvattavia vastakkainasetteluja ei tarjoilla, vaan Pearl (tarinan minäkertoja) kuvaa elämänsä erinäisiä aspekteja ja johdattelee lukijaa luontevasti aiheesta toiseen. Vasta noin puolivälissä kirja ”saa juonen”, selkeämmän punaisen langan, mutta oikeastaan niillä paikkeilla mielenkiintoni alkoi lopahtaa, kiitos turhan tavanomaisen ja ennakoitavan tarinan. Tämänkin jälkeen kirjassa on oivallisia kohtauksia ja muutamia erinomaisia virkkeitä – esimerkiksi Pearl sanoo, että hänen elämänsä mahtuu seitsemään sanaan, mikä on kontekstissaan huikean kaunis ilmaisu, vaikka jääkin irralliseksi näin ilman asiayhteyttään. Suunnilleen sivusta 150 eteenpäin kirjan lukeminen muuttui puurtamiseksi.

Yksi merkittävä aspekti, josta en suuremmin välitä Clementin kirjoituksessa, on hänen tyylinsä kirjoittaa liian paljon ”sirpaleisia” muutaman virkkeen kappaleita. Virkkeet itsessään ovat lähtökohtaisesti vähintään keskinkertaisia, mutta kun ne pitää jakaa todella lyhyisiin kappaleisiin, minulle ainakin tulee välillä mieleen, että yrittääkö Clement venyttää kirjan romaanin sivumäärään asti, vaikka juttua ei olisi. Pääsyy ratkaisuun on epäilemättä Clementin tapa kirjoittaa dialogia ilman lainausmerkkejä tai repliikin aloittavaa ajatusviivaa. Jos dialoginkirjoitusratkaisu todella määrää kappaleiden lyhyyden, miksi samaa ratkaisua uusimmassa romaanissaan 4321 käyttänyt Paul Auster pystyi parsimaan kasaan pisimmillään sivuissa laskettavia kappaleita? Kirjoitustyylit ovat erilaisia – Auster on rönsyilevä, Clement minimalistinen – ja kenties vain pidän enemmän Austerin rehevyydestä, mutta minulle melkein 300 sivua toimittajamaisen ytimekästä ilmaisua käy tylsäksi. Tämän takia en yleensä jaksakaan lukea jännäridekkareita.

Rakkaudesta aseisiin oli ihan ok, kuten sanoin. Ei mitään erikoista, mutta tulipahan luettua loppuun. En tiedä aionko lukea hetkeen lisää Clementiä – kiinnostava aihepiiri ei resonoinut kunnolla vähemmän kiinnostavien teemojen kanssa, eikä teemoja kuljetettu minua kutkuttavalla tavalla maaliin saakka – mutta ainakin nyt tiedän, mistä Kirjamessuilla puhutaan.

Aloituskappale, joka kuvastaa Clementin tyyliä hyvin, Terhi Kuusiston suomentamana:
Äiti oli kuppi sokeria. Häntä sai lainata koska tahansa. (s. 9)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää