Jennifer Clement, Rakkaudesta aseisiin

Jennifer Clement oli minulle aiemmin vain puolituttu nimi – joku tuttavani oli lukenut hänen aiemman romaaninsa Varastettujen rukousten vuori ja sanoi sen olleen ”ihan hyvä”. Uusin romaani, Rakkaudesta aseisiin, kiinnosti minua aihepiirinsä puolesta, mutta kun Clement nyt kerran on tulossa Helsingin kirjamessujen päävieraaksi, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Yhdysvaltojen asepolitiikan ongelmat ovat monitahoinen ja kiehtova aihepiiri, johon uusi kirja uhkasi perehtyä romaanin keinoin; lisäksi amerikkalainen nyky(korkea?)kirjallisuus on ns. omaa juttuani.

Rakkaudesta aseisiin on ihan ok, ei enempää tai vähempää. Siinä on monia hienoja lauseita, fraaseja ja kohtauksia, mutta kokonaisuutena se muodosti vain keskinkertaisen tarinan. Keskiössä on teini-ikäinen albiiniotyttö Pearl, joka asuu äitinsä kanssa floridalaisen, slummia muistuttavan asuinautoalueen laidalla vanhassa ja toimimattomassa henkilöautossa. Noin ensimmäinen kolmannes kirjasta tulikin kuvattua siinä, yhdessä virkkeessä. Tämä ei ole, välttämättä, huono asia, sillä minulle juurikin tuo alku oli kirjan kiinnostavimpia osioita, sillä mitään helppoja hyvä-paha-asetelmia tai ennalta-arvattavia vastakkainasetteluja ei tarjoilla, vaan Pearl (tarinan minäkertoja) kuvaa elämänsä erinäisiä aspekteja ja johdattelee lukijaa luontevasti aiheesta toiseen. Vasta noin puolivälissä kirja ”saa juonen”, selkeämmän punaisen langan, mutta oikeastaan niillä paikkeilla mielenkiintoni alkoi lopahtaa, kiitos turhan tavanomaisen ja ennakoitavan tarinan. Tämänkin jälkeen kirjassa on oivallisia kohtauksia ja muutamia erinomaisia virkkeitä – esimerkiksi Pearl sanoo, että hänen elämänsä mahtuu seitsemään sanaan, mikä on kontekstissaan huikean kaunis ilmaisu, vaikka jääkin irralliseksi näin ilman asiayhteyttään. Suunnilleen sivusta 150 eteenpäin kirjan lukeminen muuttui puurtamiseksi.

Yksi merkittävä aspekti, josta en suuremmin välitä Clementin kirjoituksessa, on hänen tyylinsä kirjoittaa liian paljon ”sirpaleisia” muutaman virkkeen kappaleita. Virkkeet itsessään ovat lähtökohtaisesti vähintään keskinkertaisia, mutta kun ne pitää jakaa todella lyhyisiin kappaleisiin, minulle ainakin tulee välillä mieleen, että yrittääkö Clement venyttää kirjan romaanin sivumäärään asti, vaikka juttua ei olisi. Pääsyy ratkaisuun on epäilemättä Clementin tapa kirjoittaa dialogia ilman lainausmerkkejä tai repliikin aloittavaa ajatusviivaa. Jos dialoginkirjoitusratkaisu todella määrää kappaleiden lyhyyden, miksi samaa ratkaisua uusimmassa romaanissaan 4321 käyttänyt Paul Auster pystyi parsimaan kasaan pisimmillään sivuissa laskettavia kappaleita? Kirjoitustyylit ovat erilaisia – Auster on rönsyilevä, Clement minimalistinen – ja kenties vain pidän enemmän Austerin rehevyydestä, mutta minulle melkein 300 sivua toimittajamaisen ytimekästä ilmaisua käy tylsäksi. Tämän takia en yleensä jaksakaan lukea jännäridekkareita.

Rakkaudesta aseisiin oli ihan ok, kuten sanoin. Ei mitään erikoista, mutta tulipahan luettua loppuun. En tiedä aionko lukea hetkeen lisää Clementiä – kiinnostava aihepiiri ei resonoinut kunnolla vähemmän kiinnostavien teemojen kanssa, eikä teemoja kuljetettu minua kutkuttavalla tavalla maaliin saakka – mutta ainakin nyt tiedän, mistä Kirjamessuilla puhutaan.

Aloituskappale, joka kuvastaa Clementin tyyliä hyvin, Terhi Kuusiston suomentamana:

Äiti oli kuppi sokeria. Häntä sai lainata koska tahansa. (s. 9)