Siirry pääsisältöön

Cixin Liu, The Three-Body Problem & Hanya Yanagihara, Pieni elämä


Koska en keksi mitään parempaakaan, niputan kaksi äskettäin lukemaani kirjaa yhteen blogitekstiin. Kirjoilla ei ole mitään yhteistä, paitsi että kirjailijoilla on aasialaiset nimet (toinen kirjailija on kiinalainen, toinen jenkki). Koettakaa selvitä näistä synkistä mielenliikkeitteni järjettömyyden ajoista.

Cixin Liun The Three-Body Problem on mainio scifi-kirja. Tein saman testin monelle ihmiselle: sanoin lukevani kiinalaista scifiä ja yritin laskea nanosekunteja toteamukseni päättymisen jälkeen ja kuulijan mielenkiinnon kuoleman välillä. Vastaus: keskimäärin noin kaksi, joista toinen (oletettavasti) kului informaation prosessointiin. Yritin herätellä mielenkiintoa kertomalla, että kirjaa ovat kehuneet mm. Hannu Rajaniemi, George R. R. Martin ja Barack Obama, mutta tulokset olivat laihoja verrattuna kirjan laatuun. The Three-Body Problem on hyvä kirja, ihan oikeasti, ja se kytkeytyy Kiinan historiaan, vaikka käsitteleekin erittäin tieteellistä ja matemaattisista aihepiiriä tavalla, joka ei kaihda käsiteltävän aiheen matemaattisuutta tai vankkaa pohjaa teoreettisessa fysiikassa. Onneksi kirja ei eksy liiaksi tieteellis-teoreettiseen pyörittelyyn, vaan tarjoaa hyvän tarinan, joka on (uskon) sitä parempi, mitä vähemmän kirjasta tietää kun sitä alkaa lukea. Luottakaa sanaani, se on hyvä. Ongelmani kirjan kanssa on siinä, että vaikka sillä on vahva juoni ja erinomainen idea, sillä ei ole hahmoja: hahmot ovat pelkästään juonenkuljetuksen apuvälineitä, eivät itsenäisiä toimijoita. Hahmoista yksikään ei läpäise hahmotestiä (kuvaile hahmo ilman, että viittaat hänen asemaansa tai toimiinsa [harrastukset jne.], vaan kuvaat pelkästään hänen luonteenpiirteitä), koska vain yhden hahmon voi kuvailla ilman suhdetta työhönsä ja rooliinsa juonessa, mutta hänkin on melkoinen oudon neron karikatyyri.

Aloituskappale, Ken Liun englanninnoksena:
The Red Union had been attacking the headquarters of the April Twenty-eight Brigade for two days. Their red flags fluttered around the brigade building like flames yearning for firewood. (S. 3, pokkaripainos)

Vastaavasti Hanya Yanagiharan Pieni elämä on melkein toisessa ääripäässä: sillä ei tavallaan ole muuta juonta kuin elämä itsessään, mutta hahmoja senkin edestä. Kyllä, Yanagiharalla on yli 900 sivua aikaa rakentaa hahmojaan, kun Liu tyytyy alle puoleen tästä, mutta jo pelkästään ensimmäisen luvun aikana kuva Judesta, Willemistä, J.B.:stä ja Malcolmista on kirkkaampi kuin kertaakaan Liun kirjan aikana. Kaikki heistä läpäisevät hahmotestin heittämällä, samoin muut avainhahmot. Tähän päälle kun läntätään sydäntäraastava juoni, upean moni-ilmeinen kieli ja koukku, joka vetää mukanaan viimeiselle sivulle, käsillä on kansiensa väliin kokonaisen elämän tiivistävä romaani. Kirja on iso, elämä pieni – älkää antako sivumäärän pelottaa, sillä Pieni elämä on yksi tämän vuosituhannen parhaista romaaneista. Tiedän, että sanoin noin vuosi sitten Paul Austerin 4321:tä vuosituhannen parhaaksi romaaniksi, mutta enää en ole niin vakuuttunut, kiitos Yanagiharan musertavan kauniin ja raadollisen teoksen. Jos minun pitäisi valita – en tiedä miksi, koska molempi parempi – kääntyisin Austerin puoleen, sillä lukukokemukseni mainitun järkäleen (noin kaksisataa sivua Pientä elämää paksumpi) oli intensiivisempi. Minulla tosiaan meni melkein puoli vuotta lukea Pieni elämä (kesäkuusta marraskuuhun), sillä tarvitsin etäisyyttä, aikaa ja tilaa hahmojen maailmalle; Pieni elämä ei ole kirja, jota voi tai saa lukea varomattomasti tai mitenkään muuten kuin täysin paneutuen. Sitä ei voi suositella intensiivisyytensä takia kaikille, mutta ei näin hyvää kirjaa voi olla suosittelematta kaikille, siitä huolimatta. Varokaa sydämenne särkymistä ja kyyneliä. Enempää en sano, koska ainoa oikea tapa kokea Pieni elämä on lukea se, ei lukea kaltaiseni vatipään kehuja tai juonitiivistelmiä. Lukekaa, saatana, kun kerrankin on täyden viiden tähden kirja eikä yliarvostettua tai tekotaiteellista paskaa.

Aloituskappale, Arto Schroderusin suomentamana:
Yhdennessätoista asunnossa oli vain yksi vaatekomero, mutta toisaalta siellä oli lasiset liukuovet pienelle parvekkeelle, jolle astuttuaan hän huomasi, että vastapäisessä istui mies ulkona tupakalla pelkässä T-paidassa ja sortseissa, vaikka oli lokakuu. Willem nosti käden tervehdykseen, mutta mies ei heilauttanut takaisin. (S. 9)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää