J. K. Rowling, Harry Potter 1, 2 & 3

Edellisestä tekstistä on kulunut melkoinen tovi, tiedän kyllä. Kuten muualla tulin sanoneeksi, kiireeni ovat olleet luonteeltaan kumuloituvia, mikä on vaikuttanut vapaa-ajan lukemisen (ja siitä kirjoittamisen) määrään ja laatuun. Pelko kuitenkin pois, lähipäivinä pitäisi olla toinenkin teksti tulilla, koska jos kiireet ovat olleet kumuloituvia, kahden eri lukemiston päättyminen alle kymmenen tunnin sisällä toisistaan (näistä kymmenestä tunnista kahdeksan kului nukkumalla), kuvaavat lukemisen pyrähdyksellistä luonnetta.

Minulle Harry Potter -kirjat ovat nostalgisimpien kaunokirjallisten teosten joukossa, ja myönnän sen mielelläni näin heti kättelyssä. Muistan ”lukeneeni” huijaamalla kaksi ensimmäistä Potteria aikana, jolloin en voinut sietää kirjoja (ala-asteen alkupuolella eli jolloin Potterit olivat uusi juttu), koska olin niin hidas lukija. Kolmannen taisin lukea jo kokonaan – en ole varma – mutta neljännen taatusti. Myöhemmät osat luin aina tuoreeltaan, vaikka en itseäni faniksi mieltänytkään. -00-luvun aikana mikään asia ei ollut yhtä suuri kuin Harry Potter: kun uusi kirja ilmestyi, kirjakaupat järjestivät keskellä viikkoa yömyyjäisiä, joissa sadat, jopa useammat, nuoret vartoivat niteitään Harryn, Ronin, Hermionen ja kumppanien seikkailuista. Yleensä kirjat oli luettu seuraavana koulupäivänä – viimeistään sitä seuraavana –, vaikka sivumäärät paisuivat kirja kirjalta. Uskallan sanoa, että Harry Potterit olivat sukupolvikokemus aikana, jolloin sukupolvikokemuksia ei kuulemma enää ole; vaikka joku ei lukenut Pottereita, Nimbus 2000:n, Tylypahkan ja huispauksen kaltaiset termit ja nimet olivat tuttuja. Tämän takia en välitä tavallisista spoilerivaroituksista, koska jos joku ei ole vielä Pottereita lukenut, nyt olisi korkea aika korjata tilanne.

Jossakin teini-iän uhmassani ”kasvoin” Pottereista ohi, mutta nyt aikuisena ymmärrän kirjoja aivan toisella tavalla, vaikka en ole lukenut niitä sitten esiteini- ja teinivuosieni. Siksi minun oli korjattava tilanne – viimeinen niitti ”joskus sitten” -argumenttia vastaan oli havainto siitä, että kirjat ovat kaikki saatavilla Audiblessa… Stephen Fryn lukemana. Jos koskaan on ollut täydellistä roolijakoa, Stephen Fry lukemassa Harry Potterit on todella lähellä sitä. Eikä luenta petä, ei sitten ollenkaan.

Olin unohtanut – tai, koska en kahta ensimmäistä osaa ollut koskaan kunnolla lukenutkaan, en ollut koskaan tiennytkään – monia asioita alkupään kirjoista. Etenkin ensimmäisestä, Viisasten kivestä, monet yksityiskohdat olivat jääneet hämärän peittoon. Kuinka moni muistaa, että ensimmäisen kirjan ensimmäisen luvun alku on fokalisoitu hra Dursleyn kautta! Hän ihmettelee ja kauhistelee kaapuihin pukeutuneita ihmisiä, jotka halailevat toisiaan kadulla, koska Hän-joka-jääköön-nimeämättä on kuollut. Luvun puolivälissä fokalisaatio siirtyy kissaan, joka osoittautuu McGarmivaksi, kun hän on mukana pudottamassa vauva-Harrya Dursleyien kotioven taa. Valtaosa loppukirjasta kuluu tietenkin tiukasti Harry-fokalisaatiossa, kun lukija tutustuu velhomaailmaan hänen kauttaan.

Toinen asia, joka yllätti ja ihastutti, oli havainto siitä, kuinka tiukasti etenkin Viisasten kivi on kirjoitettu: kirjassa jokainen kohtaus vie lukujaan eteenpäin eikä yksikään luku ole tarpeeton. Tämä kertoo joko Rowlingin tarinankerrontataidosta tai tarkkasilmäisestä kustannustoimituksesta (tai molemmista), mutta yhtä kaikki, Viisasten kivi on todella huolella rakennettu romaani, joka valaa kaikki velhomaailman perusteet yllättävän vähäisessä sivu- ja sanamäärässä. Myöhempien kirjojen tehtävänä on vain jatkojalostaa maailmaa, tuoda pääjuttuihin lisää tekstuuria ja syvyyttä, koska pohjatyö on niin vahva. Kakkoskirja, Salaisuuksien kammio, on myös varsin tiukasti rakennettu, mutta Azkabanin vangissa sivumäärä alkaa paisua ja fokus siirtyä mysteerimäisestä maailmanlöytämisestä enemmän hahmovetoiseen suuntaan. En sano, että tämä on hyvä tai huono asia, vaan pelkästään havainnoin. Kolmoskirjassa on monia kohtauksia, jotka eivät olisi mahtuneet ensimmäiseen tai edes toiseen kirjaan, koska ne ovat juonen kannalta ei-ihan-niin merkityksellisiä. Lisäksi juonen fokus alkaa vähitellen luisua pois mysteerin selvittelystä, mikä on etenkin ensimmäisen kirjan punainen lanka, kunhan Harry ehtii Tylypahkaan asti (ja, tavallaan, ennen sitä): Sirius Mustan metsästäminen ja hänen luoma uhka ovat läsnä, mutta kolmosen aikana taidetaan kuvata kolme eri huispausottelua – kaikki hyviä kohtauksia, ei siitä mitään – ja puolentusinaa oppituntia. Tarinan tunnelma alkaa myös synketä kolmoskirjan myötä, mutta ei mitenkään erityisen radikaalisti, koska olihan kakkosessakin ollut omia groteskimpia kohtauksiaan.

Olen kuunnellut läpi vasta kolme ensimmäistä kirjaa. Voitte odottaa, että kommentoin myöhempiä kirjoja joko yksittäin tai tällaisella kokoomatyylillä. Tähän mennessä tärkeintä muistaa: 1) Harry Potterit ovat yleissivistystä, 2) ne ovat huolellisesti kirjoitettuja (turhia adverbejä on jonkin verran, mutta ne voi laskea vielä tyyliseikaksi) ja rakennettuja sekä 3) ne ovat oikeasti täyden viiden tähden kirjoja, nostalgialaseilla tai ilman. Lisäksi on mainittava suomennoksen tasosta tai indoktrinaationi vahvuudesta: muistin kaikki suomenkieliset termit ja nimet, vaikka olen juuri kuunnellut läpi alkukieliset teokset! Jaana Kapari-Jattalle kaikki propsit erinomaisesta työjäljestä.