Chris Rylander, Gregin legenda

Toisen kerran elämässäni, minulle lähetettiin kustantamosta kirja luettavaksi ja blogiruodittavaksi. Ja toisen kerran kyseessä on nuorille, suunnilleen ala-asteikäisille suunnatun fantasiaromaanisarjan avausosa.

Chris Rylanderin Gregin legenda avaa Eeppisten epäonnistumisten sarjan, joka on ensimmäisen kirjan perusteella Harry Potter -kaavaa seuraava nykypäiväfantasiatarina nuoresta pojasta, joka tempaistaan tutusta ympäristöstä vieraaseen ja hänen on kohdattava yllättävä verenperimänsä. Päähahmo Greg ei kuitenkaan kuule olevansa noitapoika, vaan kääpiö – ja Englannissa sijaitsevan koulun sijaan hänen uusi kotinsa sijaitsee vanhan kotikaupungin, Chicagon, katujen alla. Ensimmäinen arkijärjellä selittämätön tapaus on melkein kuin suoraan ensimmäisestä Harry Potterista: kun Harry vapauttaa käärmeen eläintarhassa, jääkarhu hyökkää Gregin kimppuun. Erona on kirjan teemana toimiva huomio siitä, että Greg (kuten muutkin kääpiöt) on epäonninen koheltaja, joka vie jokaisella toimellaan asioita pykälän tai pari huonompaan suuntaan – ihan hauska asetelman kääntäminen päälaelleen. Kirjan juonikuvio ei ällistytä omaperäisyydellään, myönnetään, mutta Gregin legenda on siitä huolimatta mainio tapaus kahdesta tietystä syystä.

Ensimmäinen on se, että vaikka juonikuvio on tuttua kauraa, se on rakennettu riittävän huolellisesti ja kiireettömän tuntuisesti. Vaikka kirja on noin 350 (isofonttista) sivua pitkä, se ei tunnu kohtuuttomalta päätä pahkaa eteenpäin juoksemiselta, kun esimerkiksi Nevermoor-sarjan ensimmäinen osa on jäänyt mieleeni hätäisempänä. Kyllä, juonenkäänteitä riittää nuorten poikienkin (koska pojille tämä on suunnattu) makuun, mutta silti homma ei lässähdä päämäärättömäksi tapahtumaa tapahtuman takia -kohkaamiseksi. Ehdimme lukijoina tutustua Gregiin ja hänen lähipiirinsä ennen kuin homma ottaa käänteen yllättävään (tai se olisi yllättävä, jos siitä ei puhuttaisi jo takakannessa) suuntaan. Maailma, josta Greg tempaistaan tuntemattomaan, on lukijoille tuttu, minkä takia nyrjähdys uuteen toimii – Nevermoorin kohdalla siirtymä vieraasta maailmasta toiseen siirtyminen ei omaa samanlaista potkua.

Toinen tärkeä etu kirjalla on sen mainio suomennos: alusta loppuun proosa on hyvää ja täynnä sopivasti pilkettä silmäkulmassa, kuten epäilemättä lähdemateriaalikin. Kaisa Rannan tekstijälki on kerrassaan erinomaista, siitä ei pääse mihinkään, ja käytetyt sanaleikit on saatu myös mukaan luontevan oloisesti. Muutama ratkaisu kiinnitti silti huomioni vähemmän mairittelevalla tavalla. Rylander/Ranta käyttää turhan paljon kursiivia. Kyseinen tehokeino on laajemmin käytössä englanninkielisessä, epämuodollisemmassa tekstissä, mutta suomenkielisessä proosassa jatkuva asioiden ylikorostaminen särähtää kaltaiseni puristin kielikorvaan. Se, että kursiivilla alleviivataan Gregin ja hänen bestiksensä Edwinin sanaleikkejä, on ihan ok, mutta kun jokaiseen dramaattiseen puheenvuoroon pitää tuoda painokkuutta, tehokeino menettää tehonsa. Toinen suomennosratkaisu, josta en ole innoissani, on koko sarjan nimi – kirjassa ei tietääkseni ole epiikkaa. Tiedän kyllä, että ”eeppinen” tarkoittaa puhekielessä yhdistelmää mageasta, päheästä, coolista ja mahtipontisesta ja että se tulee suoraan sarjan englanninkielisestä nimestä, mutta kun se ei ole hyvää suomea. Kenties ratkaisulla yritetään vedota nuorempiin lukijoihin, jotka eivät tiedä ”eeppisen” olevan nykyisessä merkityksessään hävytön anglismi, jonka käytöstä englannissakin saa puristien ivailun niskoilleen.

Muitakin pieniä ongelmia minulla on kirjan kanssa, mutta ne ovat suhteessa varsin merkityksettömiä kitinöitä. Maailma on makuuni turhan karrikoitu, kääpiöiden epäluuloisuus haltioita kohtaan irrationaalista ja Gregin välitön ”ai, mä oon kääpiö” -hyväksyntä tulee liian nopeasti. Nämä voi antaa helposti anteeksi, kun miettii kirjan kohdeyleisöä, joiden irrottaminen Fortniten ja Youtuben ihmemaista on jalo ja vaikea pyrkimys. Jos kirjaa miettii kohdeyleisön näkökulmasta, se toimii hyvin – mitä nyt mukaan mahtuu pari ala-astelaisille vierasta viittausta (esim. ”hissipuhe” vilahtaa kirjan loppupuolella ja vaikka Suomessa on ollut porvarivalta vuodesta 2003, ei sen luulisi kuuluvan kertotauluja opettelevien mukuloiden sanavarastoon).

Kokonaisuutena Gregin legenda oli erittäin positiivinen yllätys. Ja ei, en sano tätä sen takia, että sain kirjan ilmaiseksi, vaan koska aidosti pidin lukemastani. Se ei ole maailman omaperäisin teos, mutta se on toteutettu riittävällä genretietoisuudella ja pilkkeellä silmäkulmassa, että minäkin viihdyin sen parissa vaivatta loppuun saakka. Naurahdin pari kertaa ääneenkin, mikä on harvinaista (Verenvuodattajan oikea nimi oli juuri niin hölmö vitsi, että se sai minut hihittämään)… jos kirja ei ole Terry Pratchettin tai Douglas Adamsin käsialaa, siis. Paljoa tämän parempaa kehua en voi huumoripitoiselle fantasiakirjalle antaa. Puutteineenkin Gregin legenda on hyvä kirja – jos antaisin blogissani arvosanoja, se saisi neljä tähteä viidestä.

Aloituskappale, jonka (kuten koko kirjan) lukemista kannattaa vältellä tiettynä viikonpäivänä:

On tuskin mikään yllätys, että se päivä, jona hurja villipeto oli raadella naamani irti, oli torstai. (s.9, Kaisa Rannan suomennoksena)