Siirry pääsisältöön

Chris Rylander, Gregin legenda


Toisen kerran elämässäni, minulle lähetettiin kustantamosta kirja luettavaksi ja blogiruodittavaksi. Ja toisen kerran kyseessä on nuorille, suunnilleen ala-asteikäisille suunnatun fantasiaromaanisarjan avausosa.

Chris Rylanderin Gregin legenda avaa Eeppisten epäonnistumisten sarjan, joka on ensimmäisen kirjan perusteella Harry Potter -kaavaa seuraava nykypäiväfantasiatarina nuoresta pojasta, joka tempaistaan tutusta ympäristöstä vieraaseen ja hänen on kohdattava yllättävä verenperimänsä. Päähahmo Greg ei kuitenkaan kuule olevansa noitapoika, vaan kääpiö – ja Englannissa sijaitsevan koulun sijaan hänen uusi kotinsa sijaitsee vanhan kotikaupungin, Chicagon, katujen alla. Ensimmäinen arkijärjellä selittämätön tapaus on melkein kuin suoraan ensimmäisestä Harry Potterista: kun Harry vapauttaa käärmeen eläintarhassa, jääkarhu hyökkää Gregin kimppuun. Erona on kirjan teemana toimiva huomio siitä, että Greg (kuten muutkin kääpiöt) on epäonninen koheltaja, joka vie jokaisella toimellaan asioita pykälän tai pari huonompaan suuntaan – ihan hauska asetelman kääntäminen päälaelleen. Kirjan juonikuvio ei ällistytä omaperäisyydellään, myönnetään, mutta Gregin legenda on siitä huolimatta mainio tapaus kahdesta tietystä syystä.

Ensimmäinen on se, että vaikka juonikuvio on tuttua kauraa, se on rakennettu riittävän huolellisesti ja kiireettömän tuntuisesti. Vaikka kirja on noin 350 (isofonttista) sivua pitkä, se ei tunnu kohtuuttomalta päätä pahkaa eteenpäin juoksemiselta, kun esimerkiksi Nevermoor-sarjan ensimmäinen osa on jäänyt mieleeni hätäisempänä. Kyllä, juonenkäänteitä riittää nuorten poikienkin (koska pojille tämä on suunnattu) makuun, mutta silti homma ei lässähdä päämäärättömäksi tapahtumaa tapahtuman takia -kohkaamiseksi. Ehdimme lukijoina tutustua Gregiin ja hänen lähipiirinsä ennen kuin homma ottaa käänteen yllättävään (tai se olisi yllättävä, jos siitä ei puhuttaisi jo takakannessa) suuntaan. Maailma, josta Greg tempaistaan tuntemattomaan, on lukijoille tuttu, minkä takia nyrjähdys uuteen toimii – Nevermoorin kohdalla siirtymä vieraasta maailmasta toiseen siirtyminen ei omaa samanlaista potkua.

Toinen tärkeä etu kirjalla on sen mainio suomennos: alusta loppuun proosa on hyvää ja täynnä sopivasti pilkettä silmäkulmassa, kuten epäilemättä lähdemateriaalikin. Kaisa Rannan tekstijälki on kerrassaan erinomaista, siitä ei pääse mihinkään, ja käytetyt sanaleikit on saatu myös mukaan luontevan oloisesti. Muutama ratkaisu kiinnitti silti huomioni vähemmän mairittelevalla tavalla. Rylander/Ranta käyttää turhan paljon kursiivia. Kyseinen tehokeino on laajemmin käytössä englanninkielisessä, epämuodollisemmassa tekstissä, mutta suomenkielisessä proosassa jatkuva asioiden ylikorostaminen särähtää kaltaiseni puristin kielikorvaan. Se, että kursiivilla alleviivataan Gregin ja hänen bestiksensä Edwinin sanaleikkejä, on ihan ok, mutta kun jokaiseen dramaattiseen puheenvuoroon pitää tuoda painokkuutta, tehokeino menettää tehonsa. Toinen suomennosratkaisu, josta en ole innoissani, on koko sarjan nimi – kirjassa ei tietääkseni ole epiikkaa. Tiedän kyllä, että ”eeppinen” tarkoittaa puhekielessä yhdistelmää mageasta, päheästä, coolista ja mahtipontisesta ja että se tulee suoraan sarjan englanninkielisestä nimestä, mutta kun se ei ole hyvää suomea. Kenties ratkaisulla yritetään vedota nuorempiin lukijoihin, jotka eivät tiedä ”eeppisen” olevan nykyisessä merkityksessään hävytön anglismi, jonka käytöstä englannissakin saa puristien ivailun niskoilleen.

Muitakin pieniä ongelmia minulla on kirjan kanssa, mutta ne ovat suhteessa varsin merkityksettömiä kitinöitä. Maailma on makuuni turhan karrikoitu, kääpiöiden epäluuloisuus haltioita kohtaan irrationaalista ja Gregin välitön ”ai, mä oon kääpiö” -hyväksyntä tulee liian nopeasti. Nämä voi antaa helposti anteeksi, kun miettii kirjan kohdeyleisöä, joiden irrottaminen Fortniten ja Youtuben ihmemaista on jalo ja vaikea pyrkimys. Jos kirjaa miettii kohdeyleisön näkökulmasta, se toimii hyvin – mitä nyt mukaan mahtuu pari ala-astelaisille vierasta viittausta (esim. ”hissipuhe” vilahtaa kirjan loppupuolella ja vaikka Suomessa on ollut porvarivalta vuodesta 2003, ei sen luulisi kuuluvan kertotauluja opettelevien mukuloiden sanavarastoon).

Kokonaisuutena Gregin legenda oli erittäin positiivinen yllätys. Ja ei, en sano tätä sen takia, että sain kirjan ilmaiseksi, vaan koska aidosti pidin lukemastani. Se ei ole maailman omaperäisin teos, mutta se on toteutettu riittävällä genretietoisuudella ja pilkkeellä silmäkulmassa, että minäkin viihdyin sen parissa vaivatta loppuun saakka. Naurahdin pari kertaa ääneenkin, mikä on harvinaista (Verenvuodattajan oikea nimi oli juuri niin hölmö vitsi, että se sai minut hihittämään)… jos kirja ei ole Terry Pratchettin tai Douglas Adamsin käsialaa, siis. Paljoa tämän parempaa kehua en voi huumoripitoiselle fantasiakirjalle antaa. Puutteineenkin Gregin legenda on hyvä kirja – jos antaisin blogissani arvosanoja, se saisi neljä tähteä viidestä.

Aloituskappale, jonka (kuten koko kirjan) lukemista kannattaa vältellä tiettynä viikonpäivänä:
On tuskin mikään yllätys, että se päivä, jona hurja villipeto oli raadella naamani irti, oli torstai. (s.9, Kaisa Rannan suomennoksena)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

John Hirst, Euroopan lyhin historia

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta.
Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä samaa t…

J. K. Rowling, Harry Potter 4-7

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa.
Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio, jokin My…

Terry Pratchett, Thief of Time

Kuten olen monesti sanonut ja kuten tulen takuulla monesti vielä sanomaankin, Sir Terry Pratchett oli nero. Joku voisi melkein tatuoida tämän väittämän… paskat, faktan… otsaani.
Yleensä vältän lukemasta saman kirjailijan tuotoksia liian tiiviiseen tahtiin, koska niistä menee helposti maku ja kirjat alkavat puuroutua keskenään ja lukijana ajaudun liian syvälle mukavuusalueelle, josta ylös rämpiminen on harvoin miellyttävää, mutta siitä huolimatta luin toisen Pratchettini alle puoleen vuoteen. Syy on selvä: minulle on tullut viime aikoina vastaan sen verran paljon huonoja tai parhaimmillaan keskinkertaisia kirjoja – käykääpä blogitekstejä läpi ja huomaatte monia viimeaikaisia teoksia ympäröivän negatiivisuuden auran – ja halusin lukea ennen kesäproggistani yhden takuulla hyvän kirjan. Täten, Terry Pratchett ja Thief of Time.
Thief of Time on varsin tyypillinen Pratchett-kirja: juoni seuraa jotakin suurta, maailmanlopullista skenaariota, toistuvat avainhahmot käyvät esittäytymässä (tällä k…