Siirry pääsisältöön

Esko Valtaoja, Kaiken käsikirja


Esko Valtaoja on mielenkiintoinen mediapersoona, jonka sanavalmius on tehnyt hänestä maamme tunnetuimman tieteen popularisoijan – jopa siinä mitassa, että tieteentekijät ovat käynnistäneet kampanjoita, joissa suurille kansanjoukoille tarjotaan muitakin huippuasiantuntijoita kuin vain Valtaoja. En ole oikea henkilö arvioimaan Valtaojan tieteellisiä saavutuksia – tähtitiede ja fysiikka eivät ole vahvinta osaamisaluettani – mutta popularisoijana hän on suomen kielen vastine Neil DeGrasse Tysonille ja Carl Saganille. Vaikka tai koska tähtitiede ei ole ydinosaamistani, päätin antaa Valtaojan kirjalle mahdollisuuden ja kirjavalintaprosessi oli helppo, koska ensimmäinen ajatukseni oli sama kuin ilmeisesti kaikilla muillakin, koska Kaiken käsikirja on edelleen, seitsemän vuotta ilmestymisensä jälkeen, painossa ja divareissakin hinnat huitelevat parissa kympissä.

Ymmärrän hyvin miksi: Valtaoja kirjoittaa rehevästi, sujuvasti, hauskasti ja silti täyttä asiaa. Kyllä, kirjassa on muutamia irrallisia anekdootteja – mitä tekemistä kosmetologeille puhumisella oli kirjan tai luvun pointtien kanssa? – mutta ne tekevät kirjasta omaäänisen ja -peräisen. Harvalla toisella, jos kellään, on kielialueellamme kykyjä pakata koko maailmankaikkeus vaivoin kahteensataan sivuun, joista vielä jälkimmäinen puolisko käsittelee pelkästään ihmistä. Kahdessa sadassa sivussa käydään läpi metafysiikka, kvanttiteoria, suhteellisuusteoria, historia, paleontologia, uskontofilosofia, evoluutio ja aika paljon kaikkea muutakin – ja, mageinta kaikessa, homma pysyy kasassa. Juuri Valtaojan persoonaan kytkeytyvä kirjoitustyyli sekä meidän aikaamme pureutuvat anekdootit ja huomiot pitävät Kaiken käsikirjan koherenttina. Joku toinen kirjoittaja – tai, käytännössä, kaikki muut kirjoittajat – olisi tyytynyt tekemään tuplasti pidemmän ja kuivemman kirjan pelkästään yhdestä kirjan sivuamasta aiheesta; jos joku toinen olisi yrittänyt kaiken tiivistämistä samaan sivumäärään, se olisi helposti tuntunut kiirehdityltä läpijuoksulta.

Hyvä on, eihän Kaiken käsikirja ole mitenkään erityisen syvällinen tai kaikesta kaikkea aukiselittävä teos. Se ei ole sen pointtikaan: taivas varjele, kirjan nimi on Kaiken käsikirja. Käsikirjat antavat suuntaviivat, opasteet, eivät täysvaltaista kattausta käsiteltävän aiheen jokaiseen aspektiin. Kuka odottaa Wikipedian antavan täysverisen selityksen mustille aukoille? Entä kuka lukee Encyclopedia Britannicasta kaiken tietämisen arvoisen noitavainoista? Aivan, ei kukaan, koska kukaan ei (toivottavasti) oleta niiden olevan täysvaltaisia katsauksia aiheisiin, vaan pelkkiä perustietoja, ensimmäisten askelten suunnassa auttavia lähtöpisteitä.

Älkää odottako Kaiken käsikirjalta täysveristä ”uuden tiedon” vyöryä (monet kirjan negatiivisista arvioista tuntuvat fokusoituvan siihen, ettei se tarjoa mitään ”uutta”), vaan kirjoittajaltaan näyttävän ensimmäisen askeleen pitkällä tarpomisella. Kun Valtaojan teoksen lukee tällä mentaliteetilla, siihen on vaikea pettyä. Yksinkertaisesti erinomainen teos.


Aloituskappalekin on erinomainen muistutus siitä, että tietokirjakin saa alkaa hyvin:
On ihan mahdollista, että todellisuus on olemassa. Mutta kukaanj ei ole vielä onnistunut todistamaan sitä. (s.7)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää