Siirry pääsisältöön

Esko Valtaoja, Kaiken käsikirja


Esko Valtaoja on mielenkiintoinen mediapersoona, jonka sanavalmius on tehnyt hänestä maamme tunnetuimman tieteen popularisoijan – jopa siinä mitassa, että tieteentekijät ovat käynnistäneet kampanjoita, joissa suurille kansanjoukoille tarjotaan muitakin huippuasiantuntijoita kuin vain Valtaoja. En ole oikea henkilö arvioimaan Valtaojan tieteellisiä saavutuksia – tähtitiede ja fysiikka eivät ole vahvinta osaamisaluettani – mutta popularisoijana hän on suomen kielen vastine Neil DeGrasse Tysonille ja Carl Saganille. Vaikka tai koska tähtitiede ei ole ydinosaamistani, päätin antaa Valtaojan kirjalle mahdollisuuden ja kirjavalintaprosessi oli helppo, koska ensimmäinen ajatukseni oli sama kuin ilmeisesti kaikilla muillakin, koska Kaiken käsikirja on edelleen, seitsemän vuotta ilmestymisensä jälkeen, painossa ja divareissakin hinnat huitelevat parissa kympissä.

Ymmärrän hyvin miksi: Valtaoja kirjoittaa rehevästi, sujuvasti, hauskasti ja silti täyttä asiaa. Kyllä, kirjassa on muutamia irrallisia anekdootteja – mitä tekemistä kosmetologeille puhumisella oli kirjan tai luvun pointtien kanssa? – mutta ne tekevät kirjasta omaäänisen ja -peräisen. Harvalla toisella, jos kellään, on kielialueellamme kykyjä pakata koko maailmankaikkeus vaivoin kahteensataan sivuun, joista vielä jälkimmäinen puolisko käsittelee pelkästään ihmistä. Kahdessa sadassa sivussa käydään läpi metafysiikka, kvanttiteoria, suhteellisuusteoria, historia, paleontologia, uskontofilosofia, evoluutio ja aika paljon kaikkea muutakin – ja, mageinta kaikessa, homma pysyy kasassa. Juuri Valtaojan persoonaan kytkeytyvä kirjoitustyyli sekä meidän aikaamme pureutuvat anekdootit ja huomiot pitävät Kaiken käsikirjan koherenttina. Joku toinen kirjoittaja – tai, käytännössä, kaikki muut kirjoittajat – olisi tyytynyt tekemään tuplasti pidemmän ja kuivemman kirjan pelkästään yhdestä kirjan sivuamasta aiheesta; jos joku toinen olisi yrittänyt kaiken tiivistämistä samaan sivumäärään, se olisi helposti tuntunut kiirehdityltä läpijuoksulta.

Hyvä on, eihän Kaiken käsikirja ole mitenkään erityisen syvällinen tai kaikesta kaikkea aukiselittävä teos. Se ei ole sen pointtikaan: taivas varjele, kirjan nimi on Kaiken käsikirja. Käsikirjat antavat suuntaviivat, opasteet, eivät täysvaltaista kattausta käsiteltävän aiheen jokaiseen aspektiin. Kuka odottaa Wikipedian antavan täysverisen selityksen mustille aukoille? Entä kuka lukee Encyclopedia Britannicasta kaiken tietämisen arvoisen noitavainoista? Aivan, ei kukaan, koska kukaan ei (toivottavasti) oleta niiden olevan täysvaltaisia katsauksia aiheisiin, vaan pelkkiä perustietoja, ensimmäisten askelten suunnassa auttavia lähtöpisteitä.

Älkää odottako Kaiken käsikirjalta täysveristä ”uuden tiedon” vyöryä (monet kirjan negatiivisista arvioista tuntuvat fokusoituvan siihen, ettei se tarjoa mitään ”uutta”), vaan kirjoittajaltaan näyttävän ensimmäisen askeleen pitkällä tarpomisella. Kun Valtaojan teoksen lukee tällä mentaliteetilla, siihen on vaikea pettyä. Yksinkertaisesti erinomainen teos.


Aloituskappalekin on erinomainen muistutus siitä, että tietokirjakin saa alkaa hyvin:
On ihan mahdollista, että todellisuus on olemassa. Mutta kukaanj ei ole vielä onnistunut todistamaan sitä. (s.7)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Stephen & Owen King, Sleeping Beauties

Stephen Kingin tuotanto tällä vuosikymmenellä on ollut hänelle tyypillisesti epätasaista, mutta tähtihetkien määrä on suhteessa alhaisempi kuin vaikkapa -00-luvulla, saati sitten kasarilla. Mutta niitä heikkoja tai suorastaan surkeita kirjoja… niistä ei ole ollut puutosta. Monia kirjoista vaivaa mammuttitautisuus, selvä harkitsemattomuus ja kokonaisvaltainen fokuksen puute – nämä yhdessä paisuttavan sivumäärän helposti kuuteen- tai seitsemäänsataan, joskus ylikin. Esimerkiksi Under the Dome , joka taisi tosin ilmestyä -00-luvun puolella, on laatuesimerkki jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan rönsyilleestä kirjasta, joka ei tahtonut tietää mihin se pyrkii. Siitäkin huolimatta sen premissi oli kiinnostava ja hyvin perusteltu, vaikka loppuratkaisun typeryyttä ei voi ylikorostaa. Toiseksi uusin Kingin kirja on hänen nuoremman poikansa Owenin kanssa yhdessä kirjoitettu Sleeping Beauties (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Ruususen uni ), joka on 2010-luvun Kingin versio Under the Do

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott

Sofi Oksanen, Norma

Yhdestä pettymyksestä toiseen, sellaista marssiahan tämä elämä on, eikö niin? Sofi Oksanen -haasteeni saapuu päätökseensä tältä erää Norman muodossa. Jos Oksasen muut kirjat kuin Puhdistus jakavat mielipiteitä, Norma ei jaa näkemyksiä: kaikki tuntuvat olevan samalla viivalla siitä, että Norma on heikko kirja, jopa suorastaan surkea. Niin usein kuin yritänkin olla vastarannan kiiski tai, anglistisemmin, Paholaisen puolestapuhuja, joudun olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa Normasta , joka kisaa Oksasen heikoimman kirjan tittelistä yhdessä Baby Janen kanssa. Norman ongelma ei ole se, että se on tyylilajiltaan maagista realismia – monet lukijat ovat ampuneet kirjan luultavasti alas jo pelkästään tämän takia, mutta minä en välitä kirjojen genreistä, jos tarinat on rakennettu hyvin ja proosa on kohdillaan. Maaginen realismi on lajina vaikea, koska siinä järjetön (eli arkijärjellä selittämätön) pitää saada kiinteäksi osaksi tarinaa ja tuntumaan loogiselta, erottamattomalta o