Siirry pääsisältöön

Esko Valtaoja, Kaiken käsikirja


Esko Valtaoja on mielenkiintoinen mediapersoona, jonka sanavalmius on tehnyt hänestä maamme tunnetuimman tieteen popularisoijan – jopa siinä mitassa, että tieteentekijät ovat käynnistäneet kampanjoita, joissa suurille kansanjoukoille tarjotaan muitakin huippuasiantuntijoita kuin vain Valtaoja. En ole oikea henkilö arvioimaan Valtaojan tieteellisiä saavutuksia – tähtitiede ja fysiikka eivät ole vahvinta osaamisaluettani – mutta popularisoijana hän on suomen kielen vastine Neil DeGrasse Tysonille ja Carl Saganille. Vaikka tai koska tähtitiede ei ole ydinosaamistani, päätin antaa Valtaojan kirjalle mahdollisuuden ja kirjavalintaprosessi oli helppo, koska ensimmäinen ajatukseni oli sama kuin ilmeisesti kaikilla muillakin, koska Kaiken käsikirja on edelleen, seitsemän vuotta ilmestymisensä jälkeen, painossa ja divareissakin hinnat huitelevat parissa kympissä.

Ymmärrän hyvin miksi: Valtaoja kirjoittaa rehevästi, sujuvasti, hauskasti ja silti täyttä asiaa. Kyllä, kirjassa on muutamia irrallisia anekdootteja – mitä tekemistä kosmetologeille puhumisella oli kirjan tai luvun pointtien kanssa? – mutta ne tekevät kirjasta omaäänisen ja -peräisen. Harvalla toisella, jos kellään, on kielialueellamme kykyjä pakata koko maailmankaikkeus vaivoin kahteensataan sivuun, joista vielä jälkimmäinen puolisko käsittelee pelkästään ihmistä. Kahdessa sadassa sivussa käydään läpi metafysiikka, kvanttiteoria, suhteellisuusteoria, historia, paleontologia, uskontofilosofia, evoluutio ja aika paljon kaikkea muutakin – ja, mageinta kaikessa, homma pysyy kasassa. Juuri Valtaojan persoonaan kytkeytyvä kirjoitustyyli sekä meidän aikaamme pureutuvat anekdootit ja huomiot pitävät Kaiken käsikirjan koherenttina. Joku toinen kirjoittaja – tai, käytännössä, kaikki muut kirjoittajat – olisi tyytynyt tekemään tuplasti pidemmän ja kuivemman kirjan pelkästään yhdestä kirjan sivuamasta aiheesta; jos joku toinen olisi yrittänyt kaiken tiivistämistä samaan sivumäärään, se olisi helposti tuntunut kiirehdityltä läpijuoksulta.

Hyvä on, eihän Kaiken käsikirja ole mitenkään erityisen syvällinen tai kaikesta kaikkea aukiselittävä teos. Se ei ole sen pointtikaan: taivas varjele, kirjan nimi on Kaiken käsikirja. Käsikirjat antavat suuntaviivat, opasteet, eivät täysvaltaista kattausta käsiteltävän aiheen jokaiseen aspektiin. Kuka odottaa Wikipedian antavan täysverisen selityksen mustille aukoille? Entä kuka lukee Encyclopedia Britannicasta kaiken tietämisen arvoisen noitavainoista? Aivan, ei kukaan, koska kukaan ei (toivottavasti) oleta niiden olevan täysvaltaisia katsauksia aiheisiin, vaan pelkkiä perustietoja, ensimmäisten askelten suunnassa auttavia lähtöpisteitä.

Älkää odottako Kaiken käsikirjalta täysveristä ”uuden tiedon” vyöryä (monet kirjan negatiivisista arvioista tuntuvat fokusoituvan siihen, ettei se tarjoa mitään ”uutta”), vaan kirjoittajaltaan näyttävän ensimmäisen askeleen pitkällä tarpomisella. Kun Valtaojan teoksen lukee tällä mentaliteetilla, siihen on vaikea pettyä. Yksinkertaisesti erinomainen teos.


Aloituskappalekin on erinomainen muistutus siitä, että tietokirjakin saa alkaa hyvin:
On ihan mahdollista, että todellisuus on olemassa. Mutta kukaanj ei ole vielä onnistunut todistamaan sitä. (s.7)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta…

J. K. Rowling, Harry Potter 4-7

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa.
Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio, jokin My…

John Hirst, Euroopan lyhin historia

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta.
Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä samaa t…