Siirry pääsisältöön

Matti Klinge, Tuhoutuiko Rooma? & Hyppikää ilosta


Huh. Se oli erikoinen hurahtaminen, toivottavasti se on nyt ohi. Tai, no, en tiedä toivonko moista oikeasti, mutta…

Emeritusprofessori Matti Klinge on mielipiteitä jakava persoona, jota voi kuvata suhteellisen vaivattomasti vanhoilliseksi, aristokraattiseksi humanistijääräksi, joka ottaa säännöllisesti kantaa milloin mihinkin julkiseen debattiin tavalla, joka herättää monesti… kärkkäitä vastauksia. Minä, vastaavasti, olen vain tällainen wannabe-kirjoittelijanplanttu, kotitaustaltani kaikkea muuta kuin yläluokkainen saati eliittilukiota käynyt. Miksi siis luin kaksi Matti Klingen päiväkirjaa putkeen, vaikka maailmankuvamme ovat niin perustavalla tavalla erilaisia? Juuri siksi. En tunne ketään, joka olisi vanhaa aristokraattisukua ja ylpeä siitä (tai ainakaan toisi sitä esiin), ja haluan ymmärtää tapaa, jolla Klingen kaltainen jäärä näkee maailman ja sen tapahtumat. Päiväkirjoja lukiessani huomasin olevani jatkuvasti toista mieltä Klingen kanssa isoista ja pienistä asioista, mikä ei jälleen yllätä keskimäärin ketään, mutta jatkoin (intensiivistäkin) lukemista, koska etenkin lukemistani päiväkirjoista varhaisempi (Tuhoutuiko Rooma?) oli jääräpäisyydessään viihdyttävää luettavaa. Nauroin pariin kertaan ääneen, mutta en tiedä oliko se Klingen pyrkimys. Lisäksi, sopii mainita, irtonaisista merkinnöistä koostuva päiväkirja on ihanteellista metro- ja vessareissuluettavaa. (Mitäköhän mieltä emeritusprofessori olisi siitä, jos tietäisi minun lukeneen hänen päiväkirjojaan paskalla käydessäni?)

Sen sijaan, että luettelisin kaikkia niitä asioita, joita kaltaiseni epämuodollisuudessa vellova hipsterihevari näkee toisella tavalla kuin muodollisuutta velvoittava eninten Koiviston valitsijamies, ajattelin, että olisi mielenkiintoisempaa (ja rakentavampaa?) etsiä samankaltaisuuksia. Tai ainakin aiheita, joissa olen valmis myöntämään Klingen pointtien meriittejä.

Yksi näistä aiheista on kosmopoliittisuus: Klinge on erittäin kosmopoliitti henkilö, joka reissaa ulkomailla pari kertaa vuodessa, hallitsee useita kieliä, ja kritisoi ”perussuomalaista” nurkkakuntaisuutta. Monet eivät ehkä odottaisi yli kahdeksankymppiseltä ukolta näin maailmoja syleilevää asennetta. On totta, että Klinge arvottaa erilaisia kulttuureja ja kritisoi ”angloamerikkalaista” hegemoniaa kulttuurinkentällä – ja vaikka en ole frankofiliaan taipuvainen, englanninkielisen kulttuurin kritiikki on mielestäni erittäin virkistävää luettavaa, koska nykyistä julkista keskustelua tuntuu hallitsevan vahva ”Jenkeissä tehdään näin, joten sen täytyy olla paremmin” -asenne. Myönnän myös olevani itse niitä Klingen ärtymyksen kohteeksi joutuva nykyhumanisteja, jotka hallitsevat kunnolla äidinkielensä lisäksi vain englantia, mutta mitä olisi hyvä pohdiskelu ilman pientä kaksinaismoralismia?

Toiseksi, olen samaa mieltä Klingen kanssa siitä, että yleissivistys on rapistumassa ja ihmisen lukeneisuus supistumassa. Ymmärrämme selvästi ”yleissivistyksen” hyvin toisenlaisilla tavoilla – Klingelle se tarkoittaa klassikkostatuksen saaneiden kirjojen hallintaa mieluiten alkukielellä, minulle kulttuurikentän mahdollisimman kokonaisvaltaista ymmärtämistä – mutta on vaikea kiistää sitä, että nykyään ihmiset lukevat liian genrerajoittuneesti, periaatteen tasolla kieltäytyen lukemasta ainuttakaan oman mukavuusalueen ulkopuolista kirjaa. Tämän takia ”populaari”historia tarkoittaa toista maailmansotaa, Mannerheimia ja Kekkosta, aiemmasta tai laajemmasta historiallisesta perspektiivistä paskat välittäen. Klinge puhuu myös laaja-alaisen lukemisen puolesta, mihin pyrin aina kannustamaan kaikkia, mutta samalla hra emeritusprofessori sivuuttaa ”ei-realistisen" kirjallisuuden satuiluna ja esittelee lukeneisuuttaan vain klassikkoromaanien ja historia-aiheisten kirjojen (ja dokumenttien, kuten julkaistujen päiväkirjojen) saralta. En epäile, etteikö Klinge lukisi paljon ja laajasti, mutta se jää päiväkirjoissa pimentoon.

Kolmanneksi, olen samaa mieltä Klingen kanssa siitä, että nykyään koulutus tähtää oppimisen sijaan liikaa muodolliseen pätevyyteen, joka ei ruoki syvällisempää ymmärrystä opitusta. Klingeä vapaasti seuraillen sanottakoon, olemme samoilla linjoilla siitä, että akateeminen sivistys ja oppiminen on alistettu nykykapitalistiselle tehokkuusajattelulle, jossa oppineisuus tarkoittaa oppiarvoa, ei laajaa tietopohjaa. Taidamme molemmat olla samaa mieltä siitä, että humanistisen koulutuksen paras mittari ei ole opintopistemäärä, vaan sivistynyt ja laaja-alainen keskustelu.

Perustavimmat erimielisyydet kumpuavat siitä, että minulle muodollisuus ja kunnioitus eivät ole kytköksissä toisiinsa. Klinge tuntuu ajattelevan, että jos henkilö ei ole oikealla (etiketin mukaisella) tavalla muodollinen, hän ei kunnioita tilaisuutta, keskustelukumppaneitaan ja keskustelua itseään. Paskat siitä. Minä voin tulla paikalle rikkinäisissä maastohousuissa, hikisessä bändipaidassa ja trimmaamattomassa parrassa ja arvostaa ja kunnioittaa tilannetta täysillä. Olen tietenkin puvussa aina, kun tilaisuus sellaista vaatii (häät, hautajaiset jne.), mutta jos pukukoodia ei ole, odottakaa bändipaitaa. Ajattelueroa voi verrata näyttelykoulukuntiin: vanhankoulukunnan näyttelijät tekevät ns. ”ulkoa sisälle” -näyttelyä eli tekeytyvät hahmoiksi ja uskottava kuvaus syntyy ”fake it till you make it” -periaatteella (Klingen muodollisuusvaatimukset), kun metodinäyttelijät tuovat halutut tunnetilat ”sisältä ulos” eli jos henkinen mielentila on oikealainen, se heijastuu kyllä ulospäin (allekirjoittaneen epämuodollisuus). Epämuodollisuuteni ei ole epäkunnioittavaa mitään muuta kuin kankeaa tapa- ja etikettikulttuuria kohtaan.

Muitakin eri- ja samanmielisyyksiä olisi, mutta tämä teksti alkaa olla jo nyt sen verran ylimittainen, että taidan lopetella tähän. Tällä kertaa tuli kirjoitettua tavallisia blogitekstejä enemmän itsestäni, mutta uskon, että toisen henkilön päiväkirjojen lukeminen on järkevintä tehdä dialektisemmin kuin tavanomaisemman tieto- tai kaunokirjan kohdalla. Jos joku lukisi päiväkirjaani (kyllä, minulla on sellainenkin), minusta olisi kiinnostavampaa lukea siitä, miten henkilö peilaa itseään jaaritteluihini, kuin siitä, miten tyyliratkaisuni olivat rasittavia ja temaattinen käsittely ei toiminut toivomallani tavalla ja, jumalauta, tuolla oli asiavirhekin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta…

J. K. Rowling, Harry Potter 4-7

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa.
Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio, jokin My…

John Hirst, Euroopan lyhin historia

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta.
Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä samaa t…