Siirry pääsisältöön

Matti Klinge, Tuhoutuiko Rooma? & Hyppikää ilosta


Huh. Se oli erikoinen hurahtaminen, toivottavasti se on nyt ohi. Tai, no, en tiedä toivonko moista oikeasti, mutta…

Emeritusprofessori Matti Klinge on mielipiteitä jakava persoona, jota voi kuvata suhteellisen vaivattomasti vanhoilliseksi, aristokraattiseksi humanistijääräksi, joka ottaa säännöllisesti kantaa milloin mihinkin julkiseen debattiin tavalla, joka herättää monesti… kärkkäitä vastauksia. Minä, vastaavasti, olen vain tällainen wannabe-kirjoittelijanplanttu, kotitaustaltani kaikkea muuta kuin yläluokkainen saati eliittilukiota käynyt. Miksi siis luin kaksi Matti Klingen päiväkirjaa putkeen, vaikka maailmankuvamme ovat niin perustavalla tavalla erilaisia? Juuri siksi. En tunne ketään, joka olisi vanhaa aristokraattisukua ja ylpeä siitä (tai ainakaan toisi sitä esiin), ja haluan ymmärtää tapaa, jolla Klingen kaltainen jäärä näkee maailman ja sen tapahtumat. Päiväkirjoja lukiessani huomasin olevani jatkuvasti toista mieltä Klingen kanssa isoista ja pienistä asioista, mikä ei jälleen yllätä keskimäärin ketään, mutta jatkoin (intensiivistäkin) lukemista, koska etenkin lukemistani päiväkirjoista varhaisempi (Tuhoutuiko Rooma?) oli jääräpäisyydessään viihdyttävää luettavaa. Nauroin pariin kertaan ääneen, mutta en tiedä oliko se Klingen pyrkimys. Lisäksi, sopii mainita, irtonaisista merkinnöistä koostuva päiväkirja on ihanteellista metro- ja vessareissuluettavaa. (Mitäköhän mieltä emeritusprofessori olisi siitä, jos tietäisi minun lukeneen hänen päiväkirjojaan paskalla käydessäni?)

Sen sijaan, että luettelisin kaikkia niitä asioita, joita kaltaiseni epämuodollisuudessa vellova hipsterihevari näkee toisella tavalla kuin muodollisuutta velvoittava eninten Koiviston valitsijamies, ajattelin, että olisi mielenkiintoisempaa (ja rakentavampaa?) etsiä samankaltaisuuksia. Tai ainakin aiheita, joissa olen valmis myöntämään Klingen pointtien meriittejä.

Yksi näistä aiheista on kosmopoliittisuus: Klinge on erittäin kosmopoliitti henkilö, joka reissaa ulkomailla pari kertaa vuodessa, hallitsee useita kieliä, ja kritisoi ”perussuomalaista” nurkkakuntaisuutta. Monet eivät ehkä odottaisi yli kahdeksankymppiseltä ukolta näin maailmoja syleilevää asennetta. On totta, että Klinge arvottaa erilaisia kulttuureja ja kritisoi ”angloamerikkalaista” hegemoniaa kulttuurinkentällä – ja vaikka en ole frankofiliaan taipuvainen, englanninkielisen kulttuurin kritiikki on mielestäni erittäin virkistävää luettavaa, koska nykyistä julkista keskustelua tuntuu hallitsevan vahva ”Jenkeissä tehdään näin, joten sen täytyy olla paremmin” -asenne. Myönnän myös olevani itse niitä Klingen ärtymyksen kohteeksi joutuva nykyhumanisteja, jotka hallitsevat kunnolla äidinkielensä lisäksi vain englantia, mutta mitä olisi hyvä pohdiskelu ilman pientä kaksinaismoralismia?

Toiseksi, olen samaa mieltä Klingen kanssa siitä, että yleissivistys on rapistumassa ja ihmisen lukeneisuus supistumassa. Ymmärrämme selvästi ”yleissivistyksen” hyvin toisenlaisilla tavoilla – Klingelle se tarkoittaa klassikkostatuksen saaneiden kirjojen hallintaa mieluiten alkukielellä, minulle kulttuurikentän mahdollisimman kokonaisvaltaista ymmärtämistä – mutta on vaikea kiistää sitä, että nykyään ihmiset lukevat liian genrerajoittuneesti, periaatteen tasolla kieltäytyen lukemasta ainuttakaan oman mukavuusalueen ulkopuolista kirjaa. Tämän takia ”populaari”historia tarkoittaa toista maailmansotaa, Mannerheimia ja Kekkosta, aiemmasta tai laajemmasta historiallisesta perspektiivistä paskat välittäen. Klinge puhuu myös laaja-alaisen lukemisen puolesta, mihin pyrin aina kannustamaan kaikkia, mutta samalla hra emeritusprofessori sivuuttaa ”ei-realistisen" kirjallisuuden satuiluna ja esittelee lukeneisuuttaan vain klassikkoromaanien ja historia-aiheisten kirjojen (ja dokumenttien, kuten julkaistujen päiväkirjojen) saralta. En epäile, etteikö Klinge lukisi paljon ja laajasti, mutta se jää päiväkirjoissa pimentoon.

Kolmanneksi, olen samaa mieltä Klingen kanssa siitä, että nykyään koulutus tähtää oppimisen sijaan liikaa muodolliseen pätevyyteen, joka ei ruoki syvällisempää ymmärrystä opitusta. Klingeä vapaasti seuraillen sanottakoon, olemme samoilla linjoilla siitä, että akateeminen sivistys ja oppiminen on alistettu nykykapitalistiselle tehokkuusajattelulle, jossa oppineisuus tarkoittaa oppiarvoa, ei laajaa tietopohjaa. Taidamme molemmat olla samaa mieltä siitä, että humanistisen koulutuksen paras mittari ei ole opintopistemäärä, vaan sivistynyt ja laaja-alainen keskustelu.

Perustavimmat erimielisyydet kumpuavat siitä, että minulle muodollisuus ja kunnioitus eivät ole kytköksissä toisiinsa. Klinge tuntuu ajattelevan, että jos henkilö ei ole oikealla (etiketin mukaisella) tavalla muodollinen, hän ei kunnioita tilaisuutta, keskustelukumppaneitaan ja keskustelua itseään. Paskat siitä. Minä voin tulla paikalle rikkinäisissä maastohousuissa, hikisessä bändipaidassa ja trimmaamattomassa parrassa ja arvostaa ja kunnioittaa tilannetta täysillä. Olen tietenkin puvussa aina, kun tilaisuus sellaista vaatii (häät, hautajaiset jne.), mutta jos pukukoodia ei ole, odottakaa bändipaitaa. Ajattelueroa voi verrata näyttelykoulukuntiin: vanhankoulukunnan näyttelijät tekevät ns. ”ulkoa sisälle” -näyttelyä eli tekeytyvät hahmoiksi ja uskottava kuvaus syntyy ”fake it till you make it” -periaatteella (Klingen muodollisuusvaatimukset), kun metodinäyttelijät tuovat halutut tunnetilat ”sisältä ulos” eli jos henkinen mielentila on oikealainen, se heijastuu kyllä ulospäin (allekirjoittaneen epämuodollisuus). Epämuodollisuuteni ei ole epäkunnioittavaa mitään muuta kuin kankeaa tapa- ja etikettikulttuuria kohtaan.

Muitakin eri- ja samanmielisyyksiä olisi, mutta tämä teksti alkaa olla jo nyt sen verran ylimittainen, että taidan lopetella tähän. Tällä kertaa tuli kirjoitettua tavallisia blogitekstejä enemmän itsestäni, mutta uskon, että toisen henkilön päiväkirjojen lukeminen on järkevintä tehdä dialektisemmin kuin tavanomaisemman tieto- tai kaunokirjan kohdalla. Jos joku lukisi päiväkirjaani (kyllä, minulla on sellainenkin), minusta olisi kiinnostavampaa lukea siitä, miten henkilö peilaa itseään jaaritteluihini, kuin siitä, miten tyyliratkaisuni olivat rasittavia ja temaattinen käsittely ei toiminut toivomallani tavalla ja, jumalauta, tuolla oli asiavirhekin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Stephen & Owen King, Sleeping Beauties

Stephen Kingin tuotanto tällä vuosikymmenellä on ollut hänelle tyypillisesti epätasaista, mutta tähtihetkien määrä on suhteessa alhaisempi kuin vaikkapa -00-luvulla, saati sitten kasarilla. Mutta niitä heikkoja tai suorastaan surkeita kirjoja… niistä ei ole ollut puutosta. Monia kirjoista vaivaa mammuttitautisuus, selvä harkitsemattomuus ja kokonaisvaltainen fokuksen puute – nämä yhdessä paisuttavan sivumäärän helposti kuuteen- tai seitsemäänsataan, joskus ylikin. Esimerkiksi Under the Dome , joka taisi tosin ilmestyä -00-luvun puolella, on laatuesimerkki jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan rönsyilleestä kirjasta, joka ei tahtonut tietää mihin se pyrkii. Siitäkin huolimatta sen premissi oli kiinnostava ja hyvin perusteltu, vaikka loppuratkaisun typeryyttä ei voi ylikorostaa. Toiseksi uusin Kingin kirja on hänen nuoremman poikansa Owenin kanssa yhdessä kirjoitettu Sleeping Beauties (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Ruususen uni ), joka on 2010-luvun Kingin versio Under the Do

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott

Sofi Oksanen, Norma

Yhdestä pettymyksestä toiseen, sellaista marssiahan tämä elämä on, eikö niin? Sofi Oksanen -haasteeni saapuu päätökseensä tältä erää Norman muodossa. Jos Oksasen muut kirjat kuin Puhdistus jakavat mielipiteitä, Norma ei jaa näkemyksiä: kaikki tuntuvat olevan samalla viivalla siitä, että Norma on heikko kirja, jopa suorastaan surkea. Niin usein kuin yritänkin olla vastarannan kiiski tai, anglistisemmin, Paholaisen puolestapuhuja, joudun olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa Normasta , joka kisaa Oksasen heikoimman kirjan tittelistä yhdessä Baby Janen kanssa. Norman ongelma ei ole se, että se on tyylilajiltaan maagista realismia – monet lukijat ovat ampuneet kirjan luultavasti alas jo pelkästään tämän takia, mutta minä en välitä kirjojen genreistä, jos tarinat on rakennettu hyvin ja proosa on kohdillaan. Maaginen realismi on lajina vaikea, koska siinä järjetön (eli arkijärjellä selittämätön) pitää saada kiinteäksi osaksi tarinaa ja tuntumaan loogiselta, erottamattomalta o