Max Barry on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija,
mutta kuultuani useasta suusta, että hänen dystopiaromaaninsa Jennifer Government on yksi 2000-luvun
parhaista genrensä edustajista tällä vuosituhannella, päätin tarttua mainittuun
kirjaan. Lisäksi, sen vielä nykyistä hyperkapitalismia libertaristisempi
maailma on useamman kuin pari pykälää pelottavan puolella; kuvitelkaa maailma,
jossa Kokoomus olisi kommunistinen puolue, republikaanit maltillista
vasemmistoa ja Kokoomusnuorten mielipuolisimmat sankarit maltillista oikeistoa,
ja menettäkää yöunenne. Suunnilleen sellainen Jennifer Governmentin maailma on: heikkoa ja marginalisoituvaa keskushallintoa
lukuun ottamatta kaikki yhteiskunnassa on yksityistettyä, sisältäen
koululaitoksen ja poliisivoimat. Barryn luomassa maailmassa poliisi on
uudelleenbrändäytynyt The Policeksi ja kun henkilö tulee antamaan itsensä ilmi
siitä, että hänet on palkattu/painostettu massamurhan toteuttamiseksi, The
Police tarjoaa ulkoistamisdiiliä.
Jennifer Governmentin
maailma on kiinnostava, heittämällä kiehtovin puoli romaania, koska kaikki muut
aspektit siinä ovat valitettavan kömpelöitä. Proosa on riittävää, mutta ei
kertaakaan häikäisevää: oikein etsimällä etsin virkettä, jonka olisin voinut
irrottaa kontekstista ja käyttää esimerkkinä hyvästä tai huonosta
kirjoittamisesta, mutta ei, ei niin millään, kaikki vain täyttävät tehtävänsä,
eivät sen enempää. Hahmot ovat pinnallisia ja monet niistä rasittavia,
puhumattakaan siitä, että heitä on liikaa – fokalisoituja päähahmoja taitaa
olla kymmenkunta ja vaivoin kolmesataasivuiseen romaaniin se on liikaa. Näillä
päähahmoilla kerrotaan täyttä häkää eteenpäin juokseva trilleritarina, jota
sävytetään satiirilla ja piinallisen hyvillä huomioilla nykyisestä
hyperkapitalismista, mutta (kuten valitettavan usein trillereiden kohdalla)
juonta on liikaa ja mielenkiintoinen hahmojen motiivien tai syvyyksien
luotaaminen sysätään sivuun, koska taas on kiire jonnekin ja ammuskellaan ja
kusetetaan toisia kilpaa.
Trillerin haukkuminen sen juoniähkyisyydestä on ehkä
joidenkin mielestä tarpeetonta, mutta ei siitä mihinkään pääse, kun jokainen
takaa-ajokohtaus tekee edellisestä merkityksettömämpää. Hyvässä dekkarissa,
trillerissä tai muuten vain ”nopeatempoisessa” kirjassa on kuitenkin aikaa olla
juoksematta juonenkäänteestä seuraavaan. Ei sen täydy tarkoittaa sadan sivun
mittaista filosofista pohdintaa, vaan äksönin rytmittämistä huolellisemmin.
Jokaisena kertana kun yritän muistella Jennifer
Governmentin tapahtumia, mieleeni tulee vain murto-osa kaikista niistä
toimintapläjäyksistä, joita kirjalla oli tarjottavanaan – juonen pääasiallinen
suunta ja sanoma eivät jää epäselväksi, mutta kenties kirjoittaja ei ole
luottanut tarinaansa riittävästi, vaan on kuorruttanut sen jatkuvalla
räiskeellä. Tai sitten – kun mittatikkuna käyttää kirjan korkeaa
arvosanakeskiarvoa ja statusta erinomaisena dystopiaromaanina – ihmiset todella
haluavat juonta ohkaisella maailmanrakennuksella… ja sitten jaksetaan inistä
jokaisesta ”epäuskottavasta” käänteestä juonessa, välittämättä paskaakaan
tarinankerronnasta tai haluamatta käyttää omaa (ilmeisen surkastunutta)
mielikuvitustaan täyttämään aukkoja. Olen katkera, myönnän, koska Game of Thronesin uusimman kauden
(ensimmäinen?) kliimaksijakso on herättänyt netissä niin typeriä kitinöitä,
että aivoani särkee.
Palatakseni Jennifer
Governmentiin: kirjassa parasta olivat kaikki muu kuin juoni ja hahmot eli
kaikki se, missä nuo merkityksettömät tapahtumat ja karikatyyrit kohelsivat.
Maailma oli rakennettu hyvin, jättäen riittävästi tilaa lukijan
mielikuvitukselle – esimerkiksi oikeuslaitoksesta ei suoranaisesti sanottu
mitään, mutta uskallan väittää, että sekin olisi yksityistetty ja brändätty,
tuomarien pukeutuessa suuryritysten mainosten täyttämiin kaapuihin – mutta
tarjoten tuolla mielikuvitukselle riittävän jämäkät rajat. Sääli, että noin
kiinnostava maailma on tärvätty näin keskinkertaiseen kohellusjännäriin.
Aloituskappale:
Hack first heard about Jennifer Government at
the watercooler. He was only there because the one on his floor was out; Legal
was going to come down on Nature’s Springs like a ton of shit, you could bet on
that. Hack was a Merchandise Distribution Officer. This meant when Nike made up
a bunch of posters, or caps, or beach towels, Hack had to send them to the
right place. Also, if someone called up complaining about missing posters, or
caps, or beach towels, Hack had to take the call. It wasn’t as exciting as it
used to be. (s. 3)
Kommentit
Lähetä kommentti