Siirry pääsisältöön

Max Barry, Jennifer Government


Max Barry on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta kuultuani useasta suusta, että hänen dystopiaromaaninsa Jennifer Government on yksi 2000-luvun parhaista genrensä edustajista tällä vuosituhannella, päätin tarttua mainittuun kirjaan. Lisäksi, sen vielä nykyistä hyperkapitalismia libertaristisempi maailma on useamman kuin pari pykälää pelottavan puolella; kuvitelkaa maailma, jossa Kokoomus olisi kommunistinen puolue, republikaanit maltillista vasemmistoa ja Kokoomusnuorten mielipuolisimmat sankarit maltillista oikeistoa, ja menettäkää yöunenne. Suunnilleen sellainen Jennifer Governmentin maailma on: heikkoa ja marginalisoituvaa keskushallintoa lukuun ottamatta kaikki yhteiskunnassa on yksityistettyä, sisältäen koululaitoksen ja poliisivoimat. Barryn luomassa maailmassa poliisi on uudelleenbrändäytynyt The Policeksi ja kun henkilö tulee antamaan itsensä ilmi siitä, että hänet on palkattu/painostettu massamurhan toteuttamiseksi, The Police tarjoaa ulkoistamisdiiliä.

Jennifer Governmentin maailma on kiinnostava, heittämällä kiehtovin puoli romaania, koska kaikki muut aspektit siinä ovat valitettavan kömpelöitä. Proosa on riittävää, mutta ei kertaakaan häikäisevää: oikein etsimällä etsin virkettä, jonka olisin voinut irrottaa kontekstista ja käyttää esimerkkinä hyvästä tai huonosta kirjoittamisesta, mutta ei, ei niin millään, kaikki vain täyttävät tehtävänsä, eivät sen enempää. Hahmot ovat pinnallisia ja monet niistä rasittavia, puhumattakaan siitä, että heitä on liikaa – fokalisoituja päähahmoja taitaa olla kymmenkunta ja vaivoin kolmesataasivuiseen romaaniin se on liikaa. Näillä päähahmoilla kerrotaan täyttä häkää eteenpäin juokseva trilleritarina, jota sävytetään satiirilla ja piinallisen hyvillä huomioilla nykyisestä hyperkapitalismista, mutta (kuten valitettavan usein trillereiden kohdalla) juonta on liikaa ja mielenkiintoinen hahmojen motiivien tai syvyyksien luotaaminen sysätään sivuun, koska taas on kiire jonnekin ja ammuskellaan ja kusetetaan toisia kilpaa.

Trillerin haukkuminen sen juoniähkyisyydestä on ehkä joidenkin mielestä tarpeetonta, mutta ei siitä mihinkään pääse, kun jokainen takaa-ajokohtaus tekee edellisestä merkityksettömämpää. Hyvässä dekkarissa, trillerissä tai muuten vain ”nopeatempoisessa” kirjassa on kuitenkin aikaa olla juoksematta juonenkäänteestä seuraavaan. Ei sen täydy tarkoittaa sadan sivun mittaista filosofista pohdintaa, vaan äksönin rytmittämistä huolellisemmin. Jokaisena kertana kun yritän muistella Jennifer Governmentin tapahtumia, mieleeni tulee vain murto-osa kaikista niistä toimintapläjäyksistä, joita kirjalla oli tarjottavanaan – juonen pääasiallinen suunta ja sanoma eivät jää epäselväksi, mutta kenties kirjoittaja ei ole luottanut tarinaansa riittävästi, vaan on kuorruttanut sen jatkuvalla räiskeellä. Tai sitten – kun mittatikkuna käyttää kirjan korkeaa arvosanakeskiarvoa ja statusta erinomaisena dystopiaromaanina – ihmiset todella haluavat juonta ohkaisella maailmanrakennuksella… ja sitten jaksetaan inistä jokaisesta ”epäuskottavasta” käänteestä juonessa, välittämättä paskaakaan tarinankerronnasta tai haluamatta käyttää omaa (ilmeisen surkastunutta) mielikuvitustaan täyttämään aukkoja. Olen katkera, myönnän, koska Game of Thronesin uusimman kauden (ensimmäinen?) kliimaksijakso on herättänyt netissä niin typeriä kitinöitä, että aivoani särkee.

Palatakseni Jennifer Governmentiin: kirjassa parasta olivat kaikki muu kuin juoni ja hahmot eli kaikki se, missä nuo merkityksettömät tapahtumat ja karikatyyrit kohelsivat. Maailma oli rakennettu hyvin, jättäen riittävästi tilaa lukijan mielikuvitukselle – esimerkiksi oikeuslaitoksesta ei suoranaisesti sanottu mitään, mutta uskallan väittää, että sekin olisi yksityistetty ja brändätty, tuomarien pukeutuessa suuryritysten mainosten täyttämiin kaapuihin – mutta tarjoten tuolla mielikuvitukselle riittävän jämäkät rajat. Sääli, että noin kiinnostava maailma on tärvätty näin keskinkertaiseen kohellusjännäriin.

Aloituskappale:
Hack first heard about Jennifer Government at the watercooler. He was only there because the one on his floor was out; Legal was going to come down on Nature’s Springs like a ton of shit, you could bet on that. Hack was a Merchandise Distribution Officer. This meant when Nike made up a bunch of posters, or caps, or beach towels, Hack had to send them to the right place. Also, if someone called up complaining about missing posters, or caps, or beach towels, Hack had to take the call. It wasn’t as exciting as it used to be. (s. 3)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta…

J. K. Rowling, Harry Potter 4-7

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa.
Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio, jokin My…

John Hirst, Euroopan lyhin historia

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta.
Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä samaa t…