Siirry pääsisältöön

Max Barry, Jennifer Government


Max Barry on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta kuultuani useasta suusta, että hänen dystopiaromaaninsa Jennifer Government on yksi 2000-luvun parhaista genrensä edustajista tällä vuosituhannella, päätin tarttua mainittuun kirjaan. Lisäksi, sen vielä nykyistä hyperkapitalismia libertaristisempi maailma on useamman kuin pari pykälää pelottavan puolella; kuvitelkaa maailma, jossa Kokoomus olisi kommunistinen puolue, republikaanit maltillista vasemmistoa ja Kokoomusnuorten mielipuolisimmat sankarit maltillista oikeistoa, ja menettäkää yöunenne. Suunnilleen sellainen Jennifer Governmentin maailma on: heikkoa ja marginalisoituvaa keskushallintoa lukuun ottamatta kaikki yhteiskunnassa on yksityistettyä, sisältäen koululaitoksen ja poliisivoimat. Barryn luomassa maailmassa poliisi on uudelleenbrändäytynyt The Policeksi ja kun henkilö tulee antamaan itsensä ilmi siitä, että hänet on palkattu/painostettu massamurhan toteuttamiseksi, The Police tarjoaa ulkoistamisdiiliä.

Jennifer Governmentin maailma on kiinnostava, heittämällä kiehtovin puoli romaania, koska kaikki muut aspektit siinä ovat valitettavan kömpelöitä. Proosa on riittävää, mutta ei kertaakaan häikäisevää: oikein etsimällä etsin virkettä, jonka olisin voinut irrottaa kontekstista ja käyttää esimerkkinä hyvästä tai huonosta kirjoittamisesta, mutta ei, ei niin millään, kaikki vain täyttävät tehtävänsä, eivät sen enempää. Hahmot ovat pinnallisia ja monet niistä rasittavia, puhumattakaan siitä, että heitä on liikaa – fokalisoituja päähahmoja taitaa olla kymmenkunta ja vaivoin kolmesataasivuiseen romaaniin se on liikaa. Näillä päähahmoilla kerrotaan täyttä häkää eteenpäin juokseva trilleritarina, jota sävytetään satiirilla ja piinallisen hyvillä huomioilla nykyisestä hyperkapitalismista, mutta (kuten valitettavan usein trillereiden kohdalla) juonta on liikaa ja mielenkiintoinen hahmojen motiivien tai syvyyksien luotaaminen sysätään sivuun, koska taas on kiire jonnekin ja ammuskellaan ja kusetetaan toisia kilpaa.

Trillerin haukkuminen sen juoniähkyisyydestä on ehkä joidenkin mielestä tarpeetonta, mutta ei siitä mihinkään pääse, kun jokainen takaa-ajokohtaus tekee edellisestä merkityksettömämpää. Hyvässä dekkarissa, trillerissä tai muuten vain ”nopeatempoisessa” kirjassa on kuitenkin aikaa olla juoksematta juonenkäänteestä seuraavaan. Ei sen täydy tarkoittaa sadan sivun mittaista filosofista pohdintaa, vaan äksönin rytmittämistä huolellisemmin. Jokaisena kertana kun yritän muistella Jennifer Governmentin tapahtumia, mieleeni tulee vain murto-osa kaikista niistä toimintapläjäyksistä, joita kirjalla oli tarjottavanaan – juonen pääasiallinen suunta ja sanoma eivät jää epäselväksi, mutta kenties kirjoittaja ei ole luottanut tarinaansa riittävästi, vaan on kuorruttanut sen jatkuvalla räiskeellä. Tai sitten – kun mittatikkuna käyttää kirjan korkeaa arvosanakeskiarvoa ja statusta erinomaisena dystopiaromaanina – ihmiset todella haluavat juonta ohkaisella maailmanrakennuksella… ja sitten jaksetaan inistä jokaisesta ”epäuskottavasta” käänteestä juonessa, välittämättä paskaakaan tarinankerronnasta tai haluamatta käyttää omaa (ilmeisen surkastunutta) mielikuvitustaan täyttämään aukkoja. Olen katkera, myönnän, koska Game of Thronesin uusimman kauden (ensimmäinen?) kliimaksijakso on herättänyt netissä niin typeriä kitinöitä, että aivoani särkee.

Palatakseni Jennifer Governmentiin: kirjassa parasta olivat kaikki muu kuin juoni ja hahmot eli kaikki se, missä nuo merkityksettömät tapahtumat ja karikatyyrit kohelsivat. Maailma oli rakennettu hyvin, jättäen riittävästi tilaa lukijan mielikuvitukselle – esimerkiksi oikeuslaitoksesta ei suoranaisesti sanottu mitään, mutta uskallan väittää, että sekin olisi yksityistetty ja brändätty, tuomarien pukeutuessa suuryritysten mainosten täyttämiin kaapuihin – mutta tarjoten tuolla mielikuvitukselle riittävän jämäkät rajat. Sääli, että noin kiinnostava maailma on tärvätty näin keskinkertaiseen kohellusjännäriin.

Aloituskappale:
Hack first heard about Jennifer Government at the watercooler. He was only there because the one on his floor was out; Legal was going to come down on Nature’s Springs like a ton of shit, you could bet on that. Hack was a Merchandise Distribution Officer. This meant when Nike made up a bunch of posters, or caps, or beach towels, Hack had to send them to the right place. Also, if someone called up complaining about missing posters, or caps, or beach towels, Hack had to take the call. It wasn’t as exciting as it used to be. (s. 3)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...
Lähetä kommentti
Lue lisää