Siirry pääsisältöön

Pekka Vahvanen, Kone kaikkivaltias


Päivän sivistyssana on luddiitti: teknologiaskeptinen, -kriittinen, -vihamielinen henkilö. Tavanomaisesti luddiitti on haukkumasana henkilölle, joka hannaa teknologista kehitystä vastaan – luddiitteja olivat ne höyrykoneita piloille moukaroineet käsityöläiset ja talonpojat, jotka pelkäsivät (oikeutetusti) koneiden vievän heidän työnsä 1700- ja 1800-lukujen taitteen Iso-Britanniassa. Pekka Vahvanen ilmoittautuu avosylin luddiitiksi: hän ei pidä modernista teknologiasta, mutta hän menee vielä pidemmälle väittäessään digitalisaation ”tuhoavan kaiken meille arvokkaan”. Kone kaikkivaltias on hänen tietokirjamainen manifestinsa, jonka aikana hän julistaa (jotkut epäilemättä väittävät foliohatun pyörivän hänen päässään keskimäärin neljäkymmentäviisi kierrosta minuutissa) algoritmien, sosiaalisen median ja koneistamisen hävittävän länsimaisen demokratian tiellään maailman herruuteen.

Ja kyllä, Vahvanen tunnustautuu kirjailijaesittelyssä ”konservatiiviksi”, mikä edellisen virkkeen jälkeen yllättää tuskin ketään.

Parhaimmillaan Kone kaikkivaltias on katusaarnaajan vimmalla tuomiopäivää julistavien lukujensa sijaan alkupuolella, kun Vahvanen lataa dataa pöytään siitä, kuinka paljon digitalisaatio älypuhelimineen ja sosiaalisine medioineen on muuttanut elämäämme ja yhteiskuntaamme. Muutokset ovat, kuten Vahvanen pyrkii osoittamaan, pelkästään negatiivisia: keskittymiskykymme on mennyttä, mikä on tuonut tuottavuutemme alas; emme osaa enää nauttia mistään, koska kaikki on liian helposti saatavilla; some masentaa meitä pakottamalla vertailemaan omaa keskinkertaisuutta kanssaihmisten propagandaan siitä, miten dynaamisen upeita he ovat. Nämä kaikki muutokset ovat erittäin hyviä huomioita, joita liian harva tuntuu havainnoineen omassa elämässään – ainakin itse käsitin keskittymiskykyni rapistuneen somen myötä, minkä takia some on poistunut puhelimestani.

Omalta kohdalta osaan sanoa sen, että kun kynnys ”vain nopeasti tsekata somefiidi” on niin matala kuin se älypuhelinten kanssa on, ainakin itse loikin jatkuvasti tuon rajan yli – ja huomasin käyttäneeni vartin, puolituntia, tunninkin tekemällä ei-mitään. Jos minun pitäisi päivän päätteeksi summata päiväni tapahtumat, en silti koskaan mainitsisi sitä, kuinka monesti ja pitkään vilkaisin kännykkääni, kuinka monesti tarkistin pikaviestimet ja somet. Vahvasen kirjassa tulee esiin statistiikka siitä, kuinka usein keskimäärin vilkaisemme puhelintamme: noin neljän ja puolen minuutin välein, 220 kertaa päivässä. Helvetti – mitä tuollaisessa ärsykevyöryssä pitäisi kyetä saamaan aikaan?

Samalla tavalla olen omassa elämässäni havainnoinut sitä, kuinka kaikki ihmiset ympärilläni tuntuvat turvautuvan älypuhelimiin pienimmänkin tylsyyden välttämiseksi. Tällä hetkellä istun kahvilassa kirjoittamassa tätä blogitekstiä ja näköpiirissäni on kahdeksan ihmistä, joista neljä räplää kännykkäänsä – kahdeksasta ihmisestä yksi on kahveja vääntävä barista eikä hän voi käyttää puhelintaan työaikana. Kaikki kahvijonossa ovat kaivaneet kännykkänsä esille, vaikka jonottajista kaksi ovat selvästi toistensa seuralaisia. Aamuisella metromatkalla olin ainoa koko vaunuosastossa, joka ei selannut somea läpi. Jippo on tässä: parhaat ideani ovat syntyneet joko pitkällisen pohdinnan tuloksena tai tylsyydessä. Keksin Jumalan vihollisten aloituksen (jota monet ovat kehuneet nerokkaaksi, mikä on tietenkin imartelevaa) tuijottaessani tylsistyneenä ulos junan ikkunasta. Olen keksinyt rakenteen tällä hetkellä työn alla olevalle tietokirjalleni (josta kerron kun kerrottavaa on) tuijottamalla tylsistyneenä kattoon yönä, jolloin uni ei vain tullut.

Tylsistyminen ei ole huono asia. Se voi johtaa parhaisiin asioihin maailmassa. Laiskistuminen, johon (Vahvasta seuraten) älypuhelimet ja some ovat meitä totuttaneet, on paljon pahempi asia, koska laiskuus ei ole reaktiivista: laiskuudesta ei synny mitään muuta kuin helppoutta.

Kone kaikkivaltias on kaukana täydellisestä kirjasta. Kirjan loppupuolen luvut tuntuvat enemmän pelonlietsonnalta kuin terävältä havainnoinnilta tai nykyhetken uudelleenarvioinnilta. Hän harvoin ehdottaa mitään poispääsyä maalaamistaan dystopioista, vaan hän keskittyy varoittelemaan siitä, miten kamala tulevaisuus on, jos (kun) koneet ottavat vallan. Lisäksi, vaikka Vahvanen on koulutukseltaan historioitsija, hänen lähestymistapansa on yllättävän historiaton: hän käsittelee tilannetta, jossa olemme, ja tulevaisuutta, johon nykyhetkemme on meitä (hänen teesiensä mukaan) ajamassa, mutta mielestäni se, miten olemme tähän tilanteeseen päätyneet, jää liian vähäiselle ja pinnalliselle tarkastelulle. Samalla hän sivuuttaa joitakin tärkeitä aiheita kokonaan tai syrjäyttää ne marginaaliin: niin uusliberalistisen kapitalismin logiikan vaikutus nykytilaan ja tulevaisuuteen kuin ilmastonmuutoksen vaikutukset jäävät hyvin ohkaiselle käsittelylle. Lisäksi Vahvasella on taipumusta oikoa mutkia suoriksi argumentaatiossaan ja nähdä teknologia selityksenä kaikelle paskalle maailmassa. Tämän takia sanoin Kone kaikkivaltiasta pikemminkin manifestiksi kuin tietokirjaksi.

Kone kaikkivaltias on kuitenkin erinomainen keskustelunavaus. Liian harva meistä kiinnittää huomiota siihen, miten paljon olemme kiinni digitaalisessa viihteessä ja turruttavassa helppoudessa. Juuri tämän introspektion herättämisessä Kone kaikkivaltias on parhaimmillaan – jos se olisi argumentaatiossaan huolellisempi ja käsittelyssään monipuolisempi, se voisi olla jopa erinomainen tietokirjana. Nyt, kunhan sen muistaa lukea manifestina, se hoitaa hommansa.

Aloituskappale:
Miten voin uskoa, että digitalisaatio tuhoaa kaiken arvokkaan, jos käytän tietokonetta kirjan kirjoittamiseen? Näin ovat jotkut kysyneet kuultuaan tämän kirjan alaotsikon. Vastaan nyt kaikille asiaa miettiville: Sotahelvetin keskelle joutunut sotilaskin saattaa ajatella, että aseet tuhoavat kaiken arvokkaan, mutta käyttää silti rynnäkkökivääriään itsensä ja maansa puolustamiseen. Kirjallinen itsepuolustus tietokoneiden tuhovoimaa vastaan tapahtuu tehokkaimmin tietokoneen avulla.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta…

J. K. Rowling, Harry Potter 4-7

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa.
Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio, jokin My…

John Hirst, Euroopan lyhin historia

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta.
Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä samaa t…