Päivän sivistyssana on luddiitti: teknologiaskeptinen,
-kriittinen, -vihamielinen henkilö. Tavanomaisesti luddiitti on haukkumasana
henkilölle, joka hannaa teknologista kehitystä vastaan – luddiitteja olivat ne
höyrykoneita piloille moukaroineet käsityöläiset ja talonpojat, jotka
pelkäsivät (oikeutetusti) koneiden vievän heidän työnsä 1700- ja 1800-lukujen
taitteen Iso-Britanniassa. Pekka Vahvanen ilmoittautuu avosylin luddiitiksi:
hän ei pidä modernista teknologiasta, mutta hän menee vielä pidemmälle
väittäessään digitalisaation ”tuhoavan kaiken meille arvokkaan”. Kone kaikkivaltias on hänen
tietokirjamainen manifestinsa, jonka aikana hän julistaa (jotkut epäilemättä
väittävät foliohatun pyörivän hänen päässään keskimäärin neljäkymmentäviisi
kierrosta minuutissa) algoritmien, sosiaalisen median ja koneistamisen
hävittävän länsimaisen demokratian tiellään maailman herruuteen.
Ja kyllä, Vahvanen tunnustautuu kirjailijaesittelyssä
”konservatiiviksi”, mikä edellisen virkkeen jälkeen yllättää tuskin ketään.
Parhaimmillaan Kone
kaikkivaltias on katusaarnaajan vimmalla tuomiopäivää julistavien lukujensa
sijaan alkupuolella, kun Vahvanen lataa dataa pöytään siitä, kuinka paljon
digitalisaatio älypuhelimineen ja sosiaalisine medioineen on muuttanut
elämäämme ja yhteiskuntaamme. Muutokset ovat, kuten Vahvanen pyrkii
osoittamaan, pelkästään negatiivisia: keskittymiskykymme on mennyttä, mikä on
tuonut tuottavuutemme alas; emme osaa enää nauttia mistään, koska kaikki on
liian helposti saatavilla; some masentaa meitä pakottamalla vertailemaan omaa
keskinkertaisuutta kanssaihmisten propagandaan siitä, miten dynaamisen upeita
he ovat. Nämä kaikki muutokset ovat erittäin hyviä huomioita, joita liian harva
tuntuu havainnoineen omassa elämässään – ainakin itse käsitin keskittymiskykyni
rapistuneen somen myötä, minkä takia some on poistunut puhelimestani.
Omalta kohdalta osaan sanoa sen, että kun kynnys ”vain
nopeasti tsekata somefiidi” on niin matala kuin se älypuhelinten kanssa on,
ainakin itse loikin jatkuvasti tuon rajan yli – ja huomasin käyttäneeni vartin,
puolituntia, tunninkin tekemällä ei-mitään. Jos minun pitäisi päivän päätteeksi
summata päiväni tapahtumat, en silti koskaan mainitsisi sitä, kuinka monesti ja
pitkään vilkaisin kännykkääni, kuinka monesti tarkistin pikaviestimet ja somet.
Vahvasen kirjassa tulee esiin statistiikka siitä, kuinka usein keskimäärin
vilkaisemme puhelintamme: noin neljän ja puolen minuutin välein, 220 kertaa
päivässä. Helvetti – mitä tuollaisessa ärsykevyöryssä pitäisi kyetä saamaan
aikaan?
Samalla tavalla olen omassa elämässäni havainnoinut sitä,
kuinka kaikki ihmiset ympärilläni tuntuvat turvautuvan älypuhelimiin
pienimmänkin tylsyyden välttämiseksi. Tällä hetkellä istun kahvilassa
kirjoittamassa tätä blogitekstiä ja näköpiirissäni on kahdeksan ihmistä, joista
neljä räplää kännykkäänsä – kahdeksasta ihmisestä yksi on kahveja vääntävä
barista eikä hän voi käyttää puhelintaan työaikana. Kaikki kahvijonossa ovat
kaivaneet kännykkänsä esille, vaikka jonottajista kaksi ovat selvästi toistensa
seuralaisia. Aamuisella metromatkalla olin ainoa koko vaunuosastossa, joka ei
selannut somea läpi. Jippo on tässä: parhaat ideani ovat syntyneet joko
pitkällisen pohdinnan tuloksena tai tylsyydessä. Keksin Jumalan vihollisten aloituksen (jota monet ovat kehuneet
nerokkaaksi, mikä on tietenkin imartelevaa) tuijottaessani tylsistyneenä
ulos junan ikkunasta. Olen keksinyt rakenteen tällä hetkellä työn alla olevalle
tietokirjalleni (josta kerron kun kerrottavaa on) tuijottamalla tylsistyneenä
kattoon yönä, jolloin uni ei vain tullut.
Tylsistyminen ei ole huono asia. Se voi johtaa parhaisiin
asioihin maailmassa. Laiskistuminen, johon (Vahvasta seuraten) älypuhelimet ja
some ovat meitä totuttaneet, on paljon pahempi asia, koska laiskuus ei ole
reaktiivista: laiskuudesta ei synny mitään muuta kuin helppoutta.
Kone kaikkivaltias
on kaukana täydellisestä kirjasta. Kirjan loppupuolen luvut tuntuvat enemmän
pelonlietsonnalta kuin terävältä havainnoinnilta tai nykyhetken uudelleenarvioinnilta.
Hän harvoin ehdottaa mitään poispääsyä maalaamistaan dystopioista, vaan hän
keskittyy varoittelemaan siitä, miten kamala tulevaisuus on, jos (kun) koneet
ottavat vallan. Lisäksi, vaikka Vahvanen on koulutukseltaan historioitsija,
hänen lähestymistapansa on yllättävän historiaton: hän käsittelee tilannetta,
jossa olemme, ja tulevaisuutta, johon nykyhetkemme on meitä (hänen teesiensä
mukaan) ajamassa, mutta mielestäni se, miten olemme tähän tilanteeseen
päätyneet, jää liian vähäiselle ja pinnalliselle tarkastelulle. Samalla hän
sivuuttaa joitakin tärkeitä aiheita kokonaan tai syrjäyttää ne marginaaliin:
niin uusliberalistisen kapitalismin logiikan vaikutus nykytilaan ja
tulevaisuuteen kuin ilmastonmuutoksen vaikutukset jäävät hyvin ohkaiselle
käsittelylle. Lisäksi Vahvasella on taipumusta oikoa mutkia suoriksi
argumentaatiossaan ja nähdä teknologia selityksenä kaikelle paskalle
maailmassa. Tämän takia sanoin Kone
kaikkivaltiasta pikemminkin manifestiksi kuin tietokirjaksi.
Kone kaikkivaltias
on kuitenkin erinomainen keskustelunavaus. Liian harva meistä kiinnittää
huomiota siihen, miten paljon olemme kiinni digitaalisessa viihteessä ja
turruttavassa helppoudessa. Juuri tämän introspektion herättämisessä Kone kaikkivaltias on parhaimmillaan – jos
se olisi argumentaatiossaan huolellisempi ja käsittelyssään monipuolisempi, se
voisi olla jopa erinomainen tietokirjana. Nyt, kunhan sen muistaa lukea
manifestina, se hoitaa hommansa.
Aloituskappale:
Miten voin uskoa, että
digitalisaatio tuhoaa kaiken arvokkaan, jos käytän tietokonetta kirjan
kirjoittamiseen? Näin ovat jotkut kysyneet kuultuaan tämän kirjan alaotsikon.
Vastaan nyt kaikille asiaa miettiville: Sotahelvetin keskelle joutunut
sotilaskin saattaa ajatella, että aseet tuhoavat kaiken arvokkaan, mutta
käyttää silti rynnäkkökivääriään itsensä ja maansa puolustamiseen. Kirjallinen
itsepuolustus tietokoneiden tuhovoimaa vastaan tapahtuu tehokkaimmin
tietokoneen avulla.
Kommentit
Lähetä kommentti