Agustina Bazterrica, Rotukarja

Kaikki taitavatkin jo tietää, että olen ollut jo reilun vuoden ajan kasvissyöjä. Lihan syömisessä itsessään ei ole mitään väärää – sehän on ihan yhtä luonnollista kuin kasvissyöntikin – mutta tuotantoeläinten kohtelussa ei ole mitään kunnossa. Määritän kulutustottumuksillani sitä, millaiseen suuntaan toivoisin lihatuotantoalan kehittyvän ja millaisesta toivoisin sen pääsevän irti – ja haluan lihatuotannon irtautuvan täysin mentaliteetista, että eläinrääkkäys väärin paitsi jos eläimet syödään pian. Lisäksi, kasvissyönnin terveysedut voi tiivistää mielestäni kelvollisesti seuraavaan retoriseen kysymykseen: koska viimeksi olet tavannut järisyttävän ylipainoisen kasvissyöjän?

Olen täten erittäin lähellä Agustina Bazterrican Rotukarja-dystopiaromaanin ideaaliyleisöä: diggailen scifiä (ja spefiä) kaikissa alamuodoissaan ja olen jo valmiiksi kelkassa kirjan sanomalle, että tuotantoeläimiä pitäisi kohdella paremmin. Inhosin silti kirjaa monesta syystä, joista vain yksi on se, että kirjan fokuksessa tuntuu olevan kuorolle saarnaaminen – kirjan fokuksena tuntuu olevan lihatuotannon kauheuksia kuvaaminen henkilöille, jotka ovat jo ennestään sillä kannalla, että eläinten kohtelu on epäeettistä. Yritän keksiä henkilöä, joka saattaisi arvioida uudelleen kulutustottumuksiaan tämän romaanin myötä, enkä keksi ketään.

Rotukarja kuvaa maailmaa, jossa kaikki eläimet ovat saaneet virustartunnan, joka tekee niistä hengenvaarallisia ihmisille – pelkkä koiranpurema tai silmään osunut lokinpaska ovat kuolemantuomioita. Kotieläimet on surmattu aikapäiviä sitten, ihmiset kulkevat kaduilla lokinpaskoilta suojelevat sateenvarjot käsissään ja kaikki käsiin saatavat pentueläimet surmataan julmilla tavoilla. Kuten sanoin, Animalia- ja PETA-kuorolle saarnaamista, mutta kuvaamani on vain tavallaan taustoitusta kirjan varsinaiselle ytimelle. Koska eläinten lihan syöminen on muuttunut mahdottomaksi, ihmisiä on alettu jalostaa ja kasvattaa syömistarkoituksessa. Olot, joissa kirjannimen mukaiset rotukarjat kasvavat, ja tavat, joilla heidät surmataan, kuvataan kymmenissä sivuissa mitattavissa luvuissa ja kaikki seurailee enemmän tai vähemmän sitä, miten tuotantoeläimiä kohdellaan tätä nykyään. Sikäli kun aiheesta tiedän mitään, kaikki kirjassa kuvatut äänihuulten silpomiset ynnä muut ovat nykyisiä ja yleisiä käytäntöjä.

Aihepiiri on kiinnostava – ja sen takia kirjan halusinkin lukea pian sen ilmestymisen jälkeen. Pelkästään saarnaavan sanoman takia en haukkuisi kirjaa pystyyn, mutta kun se on vain yksi ongelmista. Toinen on heikosti toteutettu minimalistinen kirjoitustyyli, joka karttaa kaukaa sivulauseita. Tällainen voi toimia erinomaisestikin – Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin oli toteutettu samankaltaisella tyylillä ja oli paljon miellyttävämpää luettavaa – mutta Bazterrican tyylivalinta ei ole läheskään samalla korkealla tasolla, vaan joukossa on turhaa rautalangasta vääntämistä, tunnelmattomuutta ja tarpeettomuuksiin keskittymistä.

Kolmas iso ongelma on romaanin juonettomuus: aina välillä Bazterrica vihjailee jonkin kehittyvän juonilangan suuntaan, mutta niistä käytännössä mikään ei realisoidu kiinteäksi osaksi tarinaa. Pikemminkin kirja keskittyy juoksuttamaan päähahmoaan läpi erinäisten yhteiskunnan aspektien läpi, mutta kantavat teemat isyydestä ja vanhemmuudesta jäivät liian irrallisiksi kokonaisuuden kannalta. Esimerkiksi se miten kaikki eläimet ovat kuin kertalyönnistä saaneet saman virustartunnan, jää vaille selitystä ja hahmojen väliset epäilyt salaliitosta ja misinformaatiosta jäävät spekulaatioksi. Ilmeisesti kirjoittaja on ajatellut, että hän haluaa jokaisen lukijan päättävän itse onko taustalla todella salaliitto vai ei ja mitä oma valinta kertoo ihmisluonnosta (joko ihmiset väkisin haluavat lihaa syötäväkseen tai sitten dystopiassa ihmiset ovat niin tottuneita kannibalismiin etteivät edes halua luopua siitä misinformaation paljastumisen jälkeen), mutta pelkästään tuosta aihepiiristä olisi saanut paljon kiehtovamman romaanin kuin millaiseksi Rotukarja jää.

Ehkä missasin jotakin merkittävää. Ehkä en huomannut jotakin Dante-rinnastusta (koska eivätkös kaikki tällaiset kirjat harrasta Dante-rinnastuksia?), tai ehkä en ”vain ymmärrä”. Oli syy mikä tahansa, Rotukarja oli karvas pettymys.

Aloituskappale Einari Aaltosen suomentamana, ja voin sanoa, että näin heikon alun jälkeen harvoin luen eteenpäin:

Puolikas ruho. Tainnutus. Teuraslinja. Loisten häätö. Nuo sanat nousevat hänen mieleensä ja sivaltavat. Ne riipivät. Mutta ne eivät ole pelkkiä sanoja. Ne ovat verta, väkevää lemua, automatisointia, turtumusta. Ne ilmestyvät yöllä, kun hän ei ole varuillaan. Hän säpsähtää hereille yltä päältä hiessä, koska tietää, että sängystä noustuaan hänen täytyy taas teurastaa ihmisiä. (s.11)