Kaikki taitavatkin jo tietää, että olen ollut jo reilun
vuoden ajan kasvissyöjä. Lihan syömisessä itsessään ei ole mitään väärää –
sehän on ihan yhtä luonnollista kuin kasvissyöntikin – mutta tuotantoeläinten
kohtelussa ei ole mitään kunnossa. Määritän kulutustottumuksillani sitä,
millaiseen suuntaan toivoisin lihatuotantoalan kehittyvän ja millaisesta
toivoisin sen pääsevän irti – ja haluan lihatuotannon irtautuvan täysin
mentaliteetista, että eläinrääkkäys väärin paitsi jos eläimet syödään pian.
Lisäksi, kasvissyönnin terveysedut voi tiivistää mielestäni kelvollisesti
seuraavaan retoriseen kysymykseen: koska viimeksi olet tavannut järisyttävän
ylipainoisen kasvissyöjän?
Olen täten erittäin lähellä Agustina Bazterrican Rotukarja-dystopiaromaanin
ideaaliyleisöä: diggailen scifiä (ja spefiä) kaikissa alamuodoissaan ja olen jo
valmiiksi kelkassa kirjan sanomalle, että tuotantoeläimiä pitäisi kohdella
paremmin. Inhosin silti kirjaa monesta syystä, joista vain yksi on se, että
kirjan fokuksessa tuntuu olevan kuorolle saarnaaminen – kirjan fokuksena tuntuu
olevan lihatuotannon kauheuksia kuvaaminen henkilöille, jotka ovat jo ennestään
sillä kannalla, että eläinten kohtelu on epäeettistä. Yritän keksiä henkilöä,
joka saattaisi arvioida uudelleen kulutustottumuksiaan tämän romaanin myötä,
enkä keksi ketään.
Rotukarja kuvaa
maailmaa, jossa kaikki eläimet ovat saaneet virustartunnan, joka tekee niistä
hengenvaarallisia ihmisille – pelkkä koiranpurema tai silmään osunut lokinpaska
ovat kuolemantuomioita. Kotieläimet on surmattu aikapäiviä sitten, ihmiset
kulkevat kaduilla lokinpaskoilta suojelevat sateenvarjot käsissään ja kaikki
käsiin saatavat pentueläimet surmataan julmilla tavoilla. Kuten sanoin,
Animalia- ja PETA-kuorolle saarnaamista, mutta kuvaamani on vain tavallaan
taustoitusta kirjan varsinaiselle ytimelle. Koska eläinten lihan syöminen on
muuttunut mahdottomaksi, ihmisiä on alettu jalostaa ja kasvattaa
syömistarkoituksessa. Olot, joissa kirjannimen mukaiset rotukarjat kasvavat, ja
tavat, joilla heidät surmataan, kuvataan kymmenissä sivuissa mitattavissa
luvuissa ja kaikki seurailee enemmän tai vähemmän sitä, miten tuotantoeläimiä
kohdellaan tätä nykyään. Sikäli kun aiheesta tiedän mitään, kaikki kirjassa
kuvatut äänihuulten silpomiset ynnä muut ovat nykyisiä ja yleisiä käytäntöjä.
Aihepiiri on kiinnostava – ja sen takia kirjan halusinkin
lukea pian sen ilmestymisen jälkeen. Pelkästään saarnaavan sanoman takia en
haukkuisi kirjaa pystyyn, mutta kun se on vain yksi ongelmista. Toinen on
heikosti toteutettu minimalistinen kirjoitustyyli, joka karttaa kaukaa sivulauseita.
Tällainen voi toimia erinomaisestikin – Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin oli toteutettu samankaltaisella tyylillä ja
oli paljon miellyttävämpää luettavaa – mutta Bazterrican tyylivalinta ei ole
läheskään samalla korkealla tasolla, vaan joukossa on turhaa rautalangasta
vääntämistä, tunnelmattomuutta ja tarpeettomuuksiin keskittymistä.
Kolmas iso
ongelma on romaanin juonettomuus: aina välillä Bazterrica vihjailee jonkin
kehittyvän juonilangan suuntaan, mutta niistä käytännössä mikään ei realisoidu kiinteäksi
osaksi tarinaa. Pikemminkin kirja keskittyy juoksuttamaan päähahmoaan läpi
erinäisten yhteiskunnan aspektien läpi, mutta kantavat teemat isyydestä ja
vanhemmuudesta jäivät liian irrallisiksi kokonaisuuden kannalta. Esimerkiksi se
miten kaikki eläimet ovat kuin kertalyönnistä saaneet saman virustartunnan, jää
vaille selitystä ja hahmojen väliset epäilyt salaliitosta ja misinformaatiosta
jäävät spekulaatioksi. Ilmeisesti kirjoittaja on ajatellut, että hän haluaa
jokaisen lukijan päättävän itse onko taustalla todella salaliitto vai ei ja
mitä oma valinta kertoo ihmisluonnosta (joko ihmiset väkisin haluavat lihaa
syötäväkseen tai sitten dystopiassa ihmiset ovat niin tottuneita kannibalismiin
etteivät edes halua luopua siitä misinformaation paljastumisen jälkeen), mutta
pelkästään tuosta aihepiiristä olisi saanut paljon kiehtovamman romaanin kuin
millaiseksi Rotukarja jää.
Ehkä missasin jotakin merkittävää. Ehkä en huomannut jotakin
Dante-rinnastusta (koska eivätkös kaikki tällaiset kirjat harrasta Dante-rinnastuksia?),
tai ehkä en ”vain ymmärrä”. Oli syy mikä tahansa, Rotukarja oli karvas pettymys.
Aloituskappale Einari Aaltosen suomentamana, ja voin sanoa,
että näin heikon alun jälkeen harvoin luen eteenpäin:
Puolikas ruho.
Tainnutus. Teuraslinja. Loisten häätö. Nuo sanat nousevat hänen mieleensä ja
sivaltavat. Ne riipivät. Mutta ne eivät ole pelkkiä sanoja. Ne ovat verta,
väkevää lemua, automatisointia, turtumusta. Ne ilmestyvät yöllä, kun hän ei ole
varuillaan. Hän säpsähtää hereille yltä päältä hiessä, koska tietää, että
sängystä noustuaan hänen täytyy taas teurastaa ihmisiä. (s.11)
Kommentit
Lähetä kommentti