Svetlana Aleksijevitš, Tšernobylista nousee rukous

Menin innostumaan aiheesta, joka ei ole aiemmin puhutellut sen kummemmin: HBO:n Chernobyl-minisarja pakotti minut luekaan ja selvittämään kaikkea mahdollista historian rajuimmasta ydinonnettomuudesta. Eniten onnettomuus on kiehtonut kenties juuri sen takia, että tiedän tapahtumasta ja ydinsäteilystä ylipäänsä niin vähän – minisarja toi molemmat helposti lähestyttävällä tavalla esille ilman pahinta amerikkalaiseen viihteeseen kuuluvaa pateettisuutta ja sensaatiohakuisuutta.

Kaikkialla lukemilla sivuilla mainittiin, että kirjallisuusnobelisti Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous -teos on parhaita aihepiirin opuksia. Olin skeptinen, koska kirjan perusidea kuulostaa yltiötunteilevalta ja nyyhkypornolta: annetaan ihmisten kertoa omin sanoin tapahtumista ja kokemuksistaan. Monet tekijät, etenkin toimittajat, menisivät sieltä mistä aita on matalin ja mehustelisivat kauhuilla ja surulla ja niin edespäin. Onneksi Aleksijevitš ei niin tee.

Tšernobylista nousee rukous ei sisällä (yhtä, johdantomaista lukua lukuun ottamatta) minkäänlaista osallistumista kirjailijalta itseltään, vaan kaikki tarjoillaan lukijalle silminnäkijöiden ja heidän läheistensä sanoin, filtteröimättä ja selittämättä. Periaatteessa kyseessä on muistitietolähdeteos. Vaikka kirja esitetään näin – ja melkein kaikki alaluvut on nimetty ”monologeiksi” – lähestymistapaan sisältyy selvä ongelma: vaikka Aleksijevitš asian kuinka yrittäisi minimoida, hän on kuitenkin teoksen koostaja. Hän on valikoinut haastateltavat, haastatellut heitä ja valikoinut haastatteluista sopivimmat katkelmat. Monissa kohdissa kirjaa huomaa, että Aleksijevitš on haastatellut pamisevia ihmisiä ihan perinteisellä kysymys-vastaus-formaatilla, mutta leikannut pois omat kysymyksenä ja haastattelujen ohjausyritykset. Toistuvasti kirjan aikana Aleksijevitš viittaa siihen, kuinka hän on jutellut tuntikaupalla tai ”pitkään” silminnäkijän kanssa, mutta lukija on saanut ”monologin”, joka on ilmeisesti ollut todellisuudessa keskustelusta riisuttu dialogi.

Mieleeni jäi myös eräs kiinnostava aspekti kirjasta: melkein kaikki haastateltavat puhuivat siitä, kuinka vuonna 1986 elettiin poikkeusoloissa, ikään kuin ”sotaa” tai ”sota-aikaa”. Hyvä on, ydinvoimalalle kuljetettiin paljon sotilaita ja he taittoivat kilometrit sotilaskuljetusajoneuvoilla, mutta ei ydinonnettomuus ole sotatoimi. Jouduin pysähtymään pitkäksi ajaksi tähän rinnastukseen, ja paras keksimäni selitys on se, että haastateltavat henkilöt olivat joko itse eläneet sota-aikana (vuonna 1986 sodan päättymisestä oli vain 41 vuotta) tai heille oli kerrottu niin paljon sota-ajasta, että siitä muodostui ainoa verrokki kollektiiviselle koettelemukselle. Kun koulussa, mediassa/propagandassa ja arkikokemuksessa kerrotaan vain sodasta, sodan kauheudesta ja sotatoimista ylipäänsä, vastoinkäymiset on helppo nähdä suhteessa sotaan, ikään kuin iteraatioina sodan kurimuksesta. Tämä on vain kyökkipsykologiaa, mutta limittyy kuitenkin myös minua ainaisesti kiinnostavaan historiakuvan kehitykseen ja muovautumiseen. Neuvostoliitto, siinä missä nykyinen Venäjäkin, rakentaa paljon ”omantunnonarvoaan”, ”kansallista kokemustaan” ja historiakuvaansa toisen maailmansodan tapahtumille – esimerkiksi nyky-Venäjällä propaganda keskittyy ”fasistien” vastustamiseen, vaikka autoritäärinen Putin on poliittisesti lähempänä fasisteja kuin vaikkapa kommunisteja. (Vaikka pitääkin muistaa, että poliittinen kenttä ei ole puoliympyrä, vaan hevosenkenkä, sillä ääripäät lähentyvät toisiaan.) Kenties siis Neuvostoliitossa tavallisen ”rahvaan” edustajan vastoinkäymisten kokeminen muodostuu suhteessa sodasta kerrottuun, mikä selittäisi jatkuvasta sotarinnastukset.

Ei sillä, Tšernobylista nousee rukous on kuitenkin erinomainen tekele. Ihmiset, jotka saavat kertoa kokemuksistaan ilmeisen vapaamuotoisesti, ovat sympaattisia ja vilpittömän oloisia, mutta samalla monet vaikuttavat hulluilta. ”Ei täällä vakavasti säteilystä saastuneella alueella ole mitään vikaa, vähän hiljaista vain.” Ihmisiä ei sovi syyllistää kohtalosta, mutta valveutuneemman lukijan on vaikea olla irvistelemättä. Herkille lukijoille kirjaa on vaikea suositella – syöpäsairaiden lasten kertomukset ja villiintyneitä (ja säteilymyrkyttyneitä) kotieläimiä ampuvien raivaajien tarinat ovat riipivää luettavaa. Onnettomuudesta kirja ei kerro juuri mitään, mutta sen vaikutuksien kanssa senkin edestä. Lisäksi kirjasta huomaa, että HBO:n minisarjan tekijät ovat selvästi ottaneet tarinoita tai ainakin kohtauksia kirjasta.