Siirry pääsisältöön

Ari Väntänen, Stone


Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia.

Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdootteja menneisyydestä – kännikohellusta, nasevia heittoja ja milloin mitäkin. Näitä kirjoja on tehty jo maailman tovi eikä Stone, kuten sanottua, ole kaukana parhaista tämän genren kirjoista.

Sitä vaivaavat samat ongelmat kuin muitakin virallisia bändihistoriikkeja, mainitun kaavamaisuuden lisäksi. Ensinnäkin, kaikki viralliset bändihistoriikit ovat perustavalla tavalla hampaattomia, pikemminkin PR-höpinää ja fanien tirkistelynhalun tyydyttämistä kuin varsinaista substanssia omaavia, kriittisiä analyysejä urasta tai ylipäänsä mitään sen kummallisempaa kuin kirjamittainen musalehtihaastisartikkeli. Kaikki levyt ovat aina hyviä tai ainakin parhaita mahdollisia olosuhteiden rajoissa; jos joku levy on paska, vastuu ei tietenkään ole bändillä tai sen pääjehulla. Tämä ärsytti jo Lemmy-”oma”elämänkerrassa, jossa miekkonen käsitteli joitakin levyjä läpi yhdellä virkkeellä; Mick Wallin Lemmy – Ace of Spades -elämänkerrassa oli enemmän hampaita, koska se ei ollut virallinen fanituote, mutta siinäkään ei varsinaisesti syväluodattu musaa (paitsi että kaikki Iron Fistin (1982) jälkeen oli paskaa, jos oikein muistan). Stonen tuotanto on laadukasta, mutta tokihan Väntänen olisi voinut antaa monipuolisemman kuvan levyjen heikkouksista (koska niitä on). Kirjassa Janne Joutsenniemi taisi olla kriittisin Coloursia (1990) kohtaan, mutta sekin oli varsin pliisua. Ainakin kritiikintynkä hukkuu kymmeniin muiden bändien muusikoiden ja muiden metallivaikuttajien ylistysvirteen siitä, miten Stone oli parasta koskaan ja miten ällistyttävää oli, että näin hyvä bändi tuli Suomesta.

Kirjan pointtina ei ollut niinkään Stonen tuotannon tai uran syväluotaaminen – jota ainakin itse pitäisin kiinnostavampana kuin kännisekoiluanekdootteja – vaan nostalgiamehustelu. Väntänen sanoo tämän suoraan kirjan alussa: kirjan tekeminen palautti hänet kolmenkymmenen vuoden takaisiin teinivuosiin. Lisäksi, kirjan (helvetin päheä) kansitaide kuvastaa Stonen logon kaiverruksella somistettua pulpettia. Kirjan kohdeyleisö on selvä: Stonea teininä diggailleet nykyiset keski-ikäiset. Kovin universaali kirjan sanoma ei ole.

Kaiken kritiikkini jälkeen palaan aiemmin sanomaani: Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla. Sen kehystarinana kulkee Väntäsen ja Stonen jätkien sauna- & kaljailta Keravalla, ja vaikka kaljoittelu jää aika ohkaiseksi kehikoksi, on sekin enemmän kuin vaikkapa siinä uudessa turhassa Alexi Laiho -kirjassa. Stonen ongelmat eivät ole peräisin Väntäsestä tai kirjasta itsestään, vaan paikoilleen jämähtäneestä genrestä.

Aloituskappale:
Kun Stone löi hevikansan kanveesiin keväällä 1988, sillä oli raskas riffi kummassakin nyrkissä. Tyrmäävä oikea suora pamahti tauluun heti ensimmäisessä erässä, debyyttialbumin avausraidan ensisekunneilla. ”Get Stonedin” pahaenteinen intro tuli silmille kuin uuden ajan sarastus, ja sitten hurahti käytiin niin helvetinmoinen myllytys, että suomihevin paletti meni kerralla uusiksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta…

J. K. Rowling, Harry Potter 4-7

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa.
Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio, jokin My…

John Hirst, Euroopan lyhin historia

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta.
Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä samaa t…