Siirry pääsisältöön

Ari Väntänen, Stone


Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia.

Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdootteja menneisyydestä – kännikohellusta, nasevia heittoja ja milloin mitäkin. Näitä kirjoja on tehty jo maailman tovi eikä Stone, kuten sanottua, ole kaukana parhaista tämän genren kirjoista.

Sitä vaivaavat samat ongelmat kuin muitakin virallisia bändihistoriikkeja, mainitun kaavamaisuuden lisäksi. Ensinnäkin, kaikki viralliset bändihistoriikit ovat perustavalla tavalla hampaattomia, pikemminkin PR-höpinää ja fanien tirkistelynhalun tyydyttämistä kuin varsinaista substanssia omaavia, kriittisiä analyysejä urasta tai ylipäänsä mitään sen kummallisempaa kuin kirjamittainen musalehtihaastisartikkeli. Kaikki levyt ovat aina hyviä tai ainakin parhaita mahdollisia olosuhteiden rajoissa; jos joku levy on paska, vastuu ei tietenkään ole bändillä tai sen pääjehulla. Tämä ärsytti jo Lemmy-”oma”elämänkerrassa, jossa miekkonen käsitteli joitakin levyjä läpi yhdellä virkkeellä; Mick Wallin Lemmy – Ace of Spades -elämänkerrassa oli enemmän hampaita, koska se ei ollut virallinen fanituote, mutta siinäkään ei varsinaisesti syväluodattu musaa (paitsi että kaikki Iron Fistin (1982) jälkeen oli paskaa, jos oikein muistan). Stonen tuotanto on laadukasta, mutta tokihan Väntänen olisi voinut antaa monipuolisemman kuvan levyjen heikkouksista (koska niitä on). Kirjassa Janne Joutsenniemi taisi olla kriittisin Coloursia (1990) kohtaan, mutta sekin oli varsin pliisua. Ainakin kritiikintynkä hukkuu kymmeniin muiden bändien muusikoiden ja muiden metallivaikuttajien ylistysvirteen siitä, miten Stone oli parasta koskaan ja miten ällistyttävää oli, että näin hyvä bändi tuli Suomesta.

Kirjan pointtina ei ollut niinkään Stonen tuotannon tai uran syväluotaaminen – jota ainakin itse pitäisin kiinnostavampana kuin kännisekoiluanekdootteja – vaan nostalgiamehustelu. Väntänen sanoo tämän suoraan kirjan alussa: kirjan tekeminen palautti hänet kolmenkymmenen vuoden takaisiin teinivuosiin. Lisäksi, kirjan (helvetin päheä) kansitaide kuvastaa Stonen logon kaiverruksella somistettua pulpettia. Kirjan kohdeyleisö on selvä: Stonea teininä diggailleet nykyiset keski-ikäiset. Kovin universaali kirjan sanoma ei ole.

Kaiken kritiikkini jälkeen palaan aiemmin sanomaani: Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla. Sen kehystarinana kulkee Väntäsen ja Stonen jätkien sauna- & kaljailta Keravalla, ja vaikka kaljoittelu jää aika ohkaiseksi kehikoksi, on sekin enemmän kuin vaikkapa siinä uudessa turhassa Alexi Laiho -kirjassa. Stonen ongelmat eivät ole peräisin Väntäsestä tai kirjasta itsestään, vaan paikoilleen jämähtäneestä genrestä.

Aloituskappale:
Kun Stone löi hevikansan kanveesiin keväällä 1988, sillä oli raskas riffi kummassakin nyrkissä. Tyrmäävä oikea suora pamahti tauluun heti ensimmäisessä erässä, debyyttialbumin avausraidan ensisekunneilla. ”Get Stonedin” pahaenteinen intro tuli silmille kuin uuden ajan sarastus, ja sitten hurahti käytiin niin helvetinmoinen myllytys, että suomihevin paletti meni kerralla uusiksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...