Siirry pääsisältöön

Hannu Rajaniemi, Kesämaa


Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogia yllätti minut – enkä usko olleeni ainoa – parhaillaan erinomaisella, korkealentoisella ja intensiivisellä scifillään. Tein vain sen virheen, että luin kirjat pidempien taukojen jälkeen: ensimmäisen ja toisen kirjan välissä oli noin vuosi, kolmanteen en edes usean kuukauden (ja nyt, usean vuoden) jälkeen uskaltanut tarttua. Kirjojen korkealentoisuus teki niistä kiinnostavia, mutta ainakin minun olisi pitänyt lukea kirjat putkeen, jos olisin halunnut ymmärtää edes puolia lukemastani. Pidän silti trilogian ensimmäistä osaa, Kvanttivarasta, kerrassaan erinomaisena scifi-jännärinä, jota on vaikea suositella muille kuin paljon scifiä lukeneille.

Trilogian päättymisen jälkeen kysymys oli, että mitä Rajaniemi tekisi seuraavaksi: yrittäisikö hän toistaa tekemänsä tempun ja kirjoittaa lisää nopeatempoista scifiä, joka välttelee liiallista lukijan kädessä pitelemistä, vai harppaako hän molemmin jaloin uusiin kirjallisiin suuntiin? Tavallaan hän teki molemmat: Kesämaa on sekä korkealentoisesta scifi-jännäriä, mutta ei kuitenkaan. Kyseessä on vaihtoehtohistoriallinen agenttiromaani… sillä erolla, että ”vaihtoehtohistoriallisuus” tarkoittaa täysveristä scifi-konseptia kuoleman jälkeisestä elämästä neljäntenä ulottuvuutena. Voin yrittää tiivistää sen, mitä tämä kaikki tarkoittaa ja miten se toimii, mutta siinä menisi paljon aikaa enkä ole vakuuttunut onnistumismahdollisuuksistani. Sen sijaan kerron, että romaanissa kuolleet pystyvät kommunikoimaan elävien kanssa ja tuota elämän takaista sfääriä käytetään tietenkin myös vakoilussa.

Rajaniemen kirjat ovat parhaimmillaan intensiivisiä ja nopeita lukukokemuksia, ikään kuin vuoristoratoja, joissa lukijalle ei suotta anneta turvavöitä ja mukana on pysyttävä pelkillä näppivoimilla. Kvanttivaras on tällainen romaani. Kesämaa ei ole, samassa mittakaavassa – tai ainakaan minulle se ei ollut. Kirjan huonointa antia oli todella vaivaannuttavan huonosti kirjoitettu ja väkinäisen nopeatempoinen ensimmäinen luku, mutta onneksi sen jälkeen proosa parani (ainakin hieman) ja juoni siirtyi tukka hulmuten juoksemisesta hivenen rauhallisempaan suuntaan. Agenttitarinoissa mielestäni parasta on ns. tiedonäären arvuutteleminen: kuka tietää mitä ja kuka (jos kukaan) todellisuudessa on tilanteen herrana? Kesämaassa tämä asetelma jää puolittaiseksi tai puutteelliseksi: vaikka kirja käsittelee, kuten monet muutkin agenttitarinat, yrityksiä narauttaa kaksoisagentti maanpetoksellisesta toiminnasta, ”kuka tietää, mitä tietää” -asetelma ei onnistu koukuttamaan yhtä tehokkaasti kuin joissakin muissa vastaavissa. (Katsokaapa vaikka Americans-TV-sarja, jossa tuota samanlaista perusrakennetta on käytetty paljon toimivammin.) Lisäksi Rajaniemen nopeatempoisuuteen painottuva kirjoitustyyli ei sovellu parhaiten hitaalla liekillä kytevään agenttijännäriasetelmaan.

Mutta, luettuani koko kesän lähes yksinoikeudella huonoja romaaneja, Kesämaa tuntui viihdyttävämmältä ja paremmalta kuin se ehkä todellisuudessa olikaan. Ainakin se on mielikuvituksellinen ja riittävän hyvin kirjoitettu (alkua lukuun ottamatta) kantaakseen loppuun saakka.

Aloituskappale, joka on englanninkielisen jännäriperinteen mukaisesti yksivirkkeinen: Rachel White työnsi taksin oven auki, nakkasi kuskille setelin ja syöksyi sateeseen. (Pokkaripainoksen s. 7, Tero Valkosen suomennos.)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää