Siirry pääsisältöön

Hannu Rajaniemi, Kesämaa


Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogia yllätti minut – enkä usko olleeni ainoa – parhaillaan erinomaisella, korkealentoisella ja intensiivisellä scifillään. Tein vain sen virheen, että luin kirjat pidempien taukojen jälkeen: ensimmäisen ja toisen kirjan välissä oli noin vuosi, kolmanteen en edes usean kuukauden (ja nyt, usean vuoden) jälkeen uskaltanut tarttua. Kirjojen korkealentoisuus teki niistä kiinnostavia, mutta ainakin minun olisi pitänyt lukea kirjat putkeen, jos olisin halunnut ymmärtää edes puolia lukemastani. Pidän silti trilogian ensimmäistä osaa, Kvanttivarasta, kerrassaan erinomaisena scifi-jännärinä, jota on vaikea suositella muille kuin paljon scifiä lukeneille.

Trilogian päättymisen jälkeen kysymys oli, että mitä Rajaniemi tekisi seuraavaksi: yrittäisikö hän toistaa tekemänsä tempun ja kirjoittaa lisää nopeatempoista scifiä, joka välttelee liiallista lukijan kädessä pitelemistä, vai harppaako hän molemmin jaloin uusiin kirjallisiin suuntiin? Tavallaan hän teki molemmat: Kesämaa on sekä korkealentoisesta scifi-jännäriä, mutta ei kuitenkaan. Kyseessä on vaihtoehtohistoriallinen agenttiromaani… sillä erolla, että ”vaihtoehtohistoriallisuus” tarkoittaa täysveristä scifi-konseptia kuoleman jälkeisestä elämästä neljäntenä ulottuvuutena. Voin yrittää tiivistää sen, mitä tämä kaikki tarkoittaa ja miten se toimii, mutta siinä menisi paljon aikaa enkä ole vakuuttunut onnistumismahdollisuuksistani. Sen sijaan kerron, että romaanissa kuolleet pystyvät kommunikoimaan elävien kanssa ja tuota elämän takaista sfääriä käytetään tietenkin myös vakoilussa.

Rajaniemen kirjat ovat parhaimmillaan intensiivisiä ja nopeita lukukokemuksia, ikään kuin vuoristoratoja, joissa lukijalle ei suotta anneta turvavöitä ja mukana on pysyttävä pelkillä näppivoimilla. Kvanttivaras on tällainen romaani. Kesämaa ei ole, samassa mittakaavassa – tai ainakaan minulle se ei ollut. Kirjan huonointa antia oli todella vaivaannuttavan huonosti kirjoitettu ja väkinäisen nopeatempoinen ensimmäinen luku, mutta onneksi sen jälkeen proosa parani (ainakin hieman) ja juoni siirtyi tukka hulmuten juoksemisesta hivenen rauhallisempaan suuntaan. Agenttitarinoissa mielestäni parasta on ns. tiedonäären arvuutteleminen: kuka tietää mitä ja kuka (jos kukaan) todellisuudessa on tilanteen herrana? Kesämaassa tämä asetelma jää puolittaiseksi tai puutteelliseksi: vaikka kirja käsittelee, kuten monet muutkin agenttitarinat, yrityksiä narauttaa kaksoisagentti maanpetoksellisesta toiminnasta, ”kuka tietää, mitä tietää” -asetelma ei onnistu koukuttamaan yhtä tehokkaasti kuin joissakin muissa vastaavissa. (Katsokaapa vaikka Americans-TV-sarja, jossa tuota samanlaista perusrakennetta on käytetty paljon toimivammin.) Lisäksi Rajaniemen nopeatempoisuuteen painottuva kirjoitustyyli ei sovellu parhaiten hitaalla liekillä kytevään agenttijännäriasetelmaan.

Mutta, luettuani koko kesän lähes yksinoikeudella huonoja romaaneja, Kesämaa tuntui viihdyttävämmältä ja paremmalta kuin se ehkä todellisuudessa olikaan. Ainakin se on mielikuvituksellinen ja riittävän hyvin kirjoitettu (alkua lukuun ottamatta) kantaakseen loppuun saakka.

Aloituskappale, joka on englanninkielisen jännäriperinteen mukaisesti yksivirkkeinen: Rachel White työnsi taksin oven auki, nakkasi kuskille setelin ja syöksyi sateeseen. (Pokkaripainoksen s. 7, Tero Valkosen suomennos.)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...
Lähetä kommentti
Lue lisää