Hannu Rajaniemi, Kesämaa

Hannu Rajaniemen Kvanttivaras-trilogia yllätti minut – enkä usko olleeni ainoa – parhaillaan erinomaisella, korkealentoisella ja intensiivisellä scifillään. Tein vain sen virheen, että luin kirjat pidempien taukojen jälkeen: ensimmäisen ja toisen kirjan välissä oli noin vuosi, kolmanteen en edes usean kuukauden (ja nyt, usean vuoden) jälkeen uskaltanut tarttua. Kirjojen korkealentoisuus teki niistä kiinnostavia, mutta ainakin minun olisi pitänyt lukea kirjat putkeen, jos olisin halunnut ymmärtää edes puolia lukemastani. Pidän silti trilogian ensimmäistä osaa, Kvanttivarasta, kerrassaan erinomaisena scifi-jännärinä, jota on vaikea suositella muille kuin paljon scifiä lukeneille.

Trilogian päättymisen jälkeen kysymys oli, että mitä Rajaniemi tekisi seuraavaksi: yrittäisikö hän toistaa tekemänsä tempun ja kirjoittaa lisää nopeatempoista scifiä, joka välttelee liiallista lukijan kädessä pitelemistä, vai harppaako hän molemmin jaloin uusiin kirjallisiin suuntiin? Tavallaan hän teki molemmat: Kesämaa on sekä korkealentoisesta scifi-jännäriä, mutta ei kuitenkaan. Kyseessä on vaihtoehtohistoriallinen agenttiromaani… sillä erolla, että ”vaihtoehtohistoriallisuus” tarkoittaa täysveristä scifi-konseptia kuoleman jälkeisestä elämästä neljäntenä ulottuvuutena. Voin yrittää tiivistää sen, mitä tämä kaikki tarkoittaa ja miten se toimii, mutta siinä menisi paljon aikaa enkä ole vakuuttunut onnistumismahdollisuuksistani. Sen sijaan kerron, että romaanissa kuolleet pystyvät kommunikoimaan elävien kanssa ja tuota elämän takaista sfääriä käytetään tietenkin myös vakoilussa.

Rajaniemen kirjat ovat parhaimmillaan intensiivisiä ja nopeita lukukokemuksia, ikään kuin vuoristoratoja, joissa lukijalle ei suotta anneta turvavöitä ja mukana on pysyttävä pelkillä näppivoimilla. Kvanttivaras on tällainen romaani. Kesämaa ei ole, samassa mittakaavassa – tai ainakaan minulle se ei ollut. Kirjan huonointa antia oli todella vaivaannuttavan huonosti kirjoitettu ja väkinäisen nopeatempoinen ensimmäinen luku, mutta onneksi sen jälkeen proosa parani (ainakin hieman) ja juoni siirtyi tukka hulmuten juoksemisesta hivenen rauhallisempaan suuntaan. Agenttitarinoissa mielestäni parasta on ns. tiedonäären arvuutteleminen: kuka tietää mitä ja kuka (jos kukaan) todellisuudessa on tilanteen herrana? Kesämaassa tämä asetelma jää puolittaiseksi tai puutteelliseksi: vaikka kirja käsittelee, kuten monet muutkin agenttitarinat, yrityksiä narauttaa kaksoisagentti maanpetoksellisesta toiminnasta, ”kuka tietää, mitä tietää” -asetelma ei onnistu koukuttamaan yhtä tehokkaasti kuin joissakin muissa vastaavissa. (Katsokaapa vaikka Americans-TV-sarja, jossa tuota samanlaista perusrakennetta on käytetty paljon toimivammin.) Lisäksi Rajaniemen nopeatempoisuuteen painottuva kirjoitustyyli ei sovellu parhaiten hitaalla liekillä kytevään agenttijännäriasetelmaan.

Mutta, luettuani koko kesän lähes yksinoikeudella huonoja romaaneja, Kesämaa tuntui viihdyttävämmältä ja paremmalta kuin se ehkä todellisuudessa olikaan. Ainakin se on mielikuvituksellinen ja riittävän hyvin kirjoitettu (alkua lukuun ottamatta) kantaakseen loppuun saakka.

Aloituskappale, joka on englanninkielisen jännäriperinteen mukaisesti yksivirkkeinen: Rachel White työnsi taksin oven auki, nakkasi kuskille setelin ja syöksyi sateeseen. (Pokkaripainoksen s. 7, Tero Valkosen suomennos.)