Haruki Murakami, Komtuurin surma

Mikael Junger on kirjoittanut yhden typerimmistä twiiteistä pitkään aikaan. Siinä hän valittelee, kuinka kirjojen ”vakioitu pituus”, noin kolmesataa sivua, on useimmiten liikaa; kuulemma kirjoittajat tuhlaavat kaikkien aikaa, kun eivät tiivistä sanottavaansa alle sataan sivuun. Tiedättekö sen ilmiön, että jos netissä kukaan puhuu lihansyömisen vähentämisestä – saati sitten kasvisyönnistä tai veganismista – vaihtoehtona oman hiilijalanjäljen pienentämiseksi, jostain ilmaantuu (Venäjän hallituksen rahoittamia, kuka ties) nettitrolleja öyhöttämään, että menenpä tästä grillailemaan pekonia diesel-Saabini pakoputkella, ihan näin kiusaksi. No, ihan näin sivistystyksettömien satiaisten kiusaksi luin loppuun Haruki Murakamin Komtuurin surman, jonka sivumäärä on jotain muuta kuin ”vakioitu kolmesataa” tai alle sen.

Komtuurin surman pitikin olla kesäprojektini, mutta en silti osannut odottaa millainen urakka sen lukeminen olisi. Pidän Murakamista, kuten toivottavasti kaikki tietävät, mutta Komtuurin surma on heikkoa settiä: se on laiskasti ja alleviivaavasti kirjoitettu, siltä puuttuu paras juonikoukku, ja kyllä, 820 sivuisessa mitassaan se on liian pitkä – eikä sen takia, että Junger haluaisi sen olevan satasivuinen, vaan koska sen tarina ei kanna. (Kuinka typerä olinkaan, eihän Junger tällaisia maagista realismia edustavia romaaneja lue, vaan jenkkiläisiä buisness-self-helppiä tai muuta hänelle relevanttia tietokirjallisuutta, koska totta kai, romaanithan ovat vain lapsellista satuilua.) Ehkä Murakami on kirjailijana asetettu turhaan jalustalle eikä kustannustoimittaja tai kukaan muu uskalla sanoa, että tiivistä nyt hyvä mies, mutta Komtuurin surma on ylimittainen. Voin luvata, että jos esikoiskirjailija tarjoaisi kustantamoille Komtuurin surmaa, hän saisi vastaukseksi kirjoittajille tutuiksi käyneitä kiitti-ei-kiitti-vastauksia. Juoni on hidas, mikä on oletusarvo Murakamilta, mutta siitä puuttuu esimerkiksi romaaneissa 1Q84 tai Kafka rannalla loistanut draivi, suunta ja kelkka, johon lukija voi vaivattomasti hypätä matkaan – ei väliä, että tuo kelkka tekee älyttömiä mutkia ja loikkaa järjen yli järjettömyyteen, koska juuri siitä monet Murakamissa pitävätkin.

Komtuurin surmassa kyllä tapahtuu asioita – outojakin asioita – mutta ne hukutetaan sanamassaan. Valtaosa mittavasta sivumäärästä kuluu minäkertoja-päähahmon arkea seuratessa: toisinaan hän kokkailee sitä, joskus tätä; seuraavalla sivulla kerrataan läpi häntä opettamassa lapsia ja samassa luvussa ehditään vielä paneskellakin. Tällaisella proosalla on paikkansa, sitä tuskin kukaan kieltää, mutta sillä pitää olla joku muukin syy kuin sivumäärän kasvattaminen tai pakotettu realismin tuntu. Huolellisempi kirjoittaja sitoo päähahmon tekemät munakkaat kiinteäksi osaksi tarinaa ja hahmonkehitystä, mutta Murakamilla ne ovat vain irrallinen trivia – asia, jonka päähahmo tekee, koska hänen täytyy syödä. (Hyvä on, lopussa munakashässäkkä tulee löyhästi osaksi tarinaa, mutta se ei oikeuta niiden ylenpalttista ja päämäärätöntä käyttöä muualla romaanissa.) Lisäksi, Murakamin hahmot ovat niin kaukana aidoista ihmisistä, että he eivät niinkään ole kolmiulotteisia hahmoja kuin taustatarinoilla höystettyjä ”juonen” kuljettamisen välineitä. Tietenkin, kaikki hahmot kaikissa tarinoissa koskaan hoitavat tätä funktiota, mutta lukijan ei pitäisi silti huomata, kuinka kaikki hahmot ovat luonteiltaan samanlaisia, vain taustatarinat ja sen mukanaan tuomat salaisuudet ja motivaatiot vaihtuvat. Murakamia lukiessa tulee monesti mieleen, että hän pyrkiikin pakottamaan lukijan ei niinkään kokijan kuin analysoijan rooliin, mutta paremmissa kirjoissa hän silti kertoo helpohkosti seurattavan pintatason tarinan.

Juuri tässä on Komtuurin surman suurin ongelma: kirjasta puuttuu vertauskuvallisen ja pintatason tapahtumien välinen yhteen kietoutuminen. Kaikki on joko täynnä rautalangasta väännettyjä ”piilo”merkityksiä (ovatko ne piilomerkityksiä, jos ne selitetään lukijalle?), mikä muuttaa juonen järjettömäksi, kun loput tapahtumat ovat tasapainottamassa vertauskuvallisuutta, mikä saa arkipäiväisten toimien kuvaukset tuntumaan irrelevanteilta. Kun arkipäiväisemmissä kohtauksissa selitellään tai kuvaillaan jotain, mikä ei suoraan liity päähahmon jokapäiväiseen eloon, lukija tietää, että a-haa, tässä on nyt joku tärkeä symbolinen juttu, täytyykin pitää silmällä… Ja kun tuo symbolinen juttu selviää, se on kaikista mahdollisista tulkinnoista itsestään selvin. Spoilaan hävyttömästi kirjaa loppukappaleen verran, koska kömpelön symbolisuuden ymmärtäminen vaatii sitä – jos joku harkitsee Komtuurin surman lukemista, kannattaa hypätä suoraan loppukaneettiini. Mutta, siis: yksi avainhahmoista on idea, jonka kuollessa metafora avaa portin toiseen maailmaan, johon päähahmo tietenkin menee ja jossa hän haahuilee muutaman luvun verran, jatkuvasti spekuloiden sitä, minkä hitaimmatkin lukijat ovat tajunneet satoja sivuja aiemmin. Ja ei, idea ja metafora eivät ole hienovaraisia, vaan idea kutsuu itseään ideaksi ja metafora itseään metaforaksi. Harva muu kirjailija selviäisi tällaisesta typeryydestä: kuvitelkaa nyt vaikka, että kirjoittaisin romaanin siitä, miten taitelija matkaa kirjaimellisesti metaforien maailmassa, juo vertauskuvajoesta ja maksaa joen ylittämisestä huppupäiselle, kasvottomalle miekkoselle, milloin hän ylittää rajapinnan olevan ja olemattoman välillä. Jos joku kustantaja julkaisisi sen, kriitikot repisivät sen palasiksi – ja syystäkin! Mutta ei, Murakami on liian iso nimi siihen.

Komtuurin surmassa ärsyttää eniten se, että kaiken seassa on hyvä tarina, mutta se on hukutettu rautalangasta vääntämiseen ja ylenmääräiseen sivumäärään. Pituuden puolittamisella, huolellisemmalla proosalla (useita kertoja huusin turhautumistani ääneen, kun Murakami päähahmokertojan äänellä tiivisti täysin tarpeettomasti toisen hahmon sanoman) ja pintatason ja vertauskuvallisuuden onnistuneemmalla yhteen kietomisella Komtuurin surma voisi olla erinomainen kirja. 1Q84 on noin tuplasti pidempi kuin Komtuurin surma, mutta koska se on rakennettu niin paljon huolellisemmin ja, jos muistikuvani eivät kuseta minua, kirjoitettu paremmin, sen lukee puolessa siitä ajasta, mikä Komtuurin surman kahlaamisessa menee.

Mikä vittu tässä kesässä on, kun vastaani on tullut lähes yksinoikeudella paskoja kirjoja? Suositelkaa nyt jotain parempaa, en osaa näemmä enää itse valita luettavaani.

Kirjan muuhun tasoon nähden kohtuuttoman hyvä aloituskappale Juha Myllärin suomennoksena:

Kun heräsin tänään lyhyiltä päiväuniltani, edessäni oli kasvoton mies. Hän istui tuolilla vastapäätä sohvaa, jolla olin nukkunut, ja tuijotti minua kuvitteellisilla silmillään. (s.7)