Olen pitänyt hieman taukoa kirjoittamisesta ja siinä sivussa
bloggaamisesta – kahden kässärin rinnakkainen työstäminen ja viimeistely
vetivät hieman mehuja pois. Samaisen puoliloman aikana otin tehtäväkseni lukea
vain hyviä kirjoja, koska koko edeltävä kesä oli kulunut, sattumalta tai ei,
heikkojen tai suoranaisesti paskojen teosten kanssa. Halusin myös lukea
fantasiaa, hyvää ja riittävän kelvollisesti kirjoitettua ”high fantasya”, jota
voisin käyttää eskapistisesti ”aivojen nollaamiseen”. Kokeilin paria eri
teosta, mutta ainoa, joka täytti kriteerini ensimmäisen parinkymmenen sivun
jälkeen, oli Brandon Sandersonin The Final
Empire, Mistborn-trilogian
ensimmäinen osa, joka on myös suomennettu äskettäin.
Sanderson, kuten fantasiaa lukevat tietänevät, viimeisteli
Robert Jordanin magnum opuksen, The Wheel
of Time -sarjan Jordanin kuoleman jälkeen, ja vaikka Sandersonin viimeistelemissä
osissa oli ongelmia (kirjailijan vaihtuminen näkyi proosassa), hän hoiti homman
kotiin ja kaikki fanit saivat nähdä vähintäänkin massiivisen
tarinakokonaisuuden päätöksen. Yksi noista faneista on, kuten monet
tietävätkin, minä. The Wheel of Timen
loppuun lukemisen jälkeen tarkoituksenani oli pitkään ollut tutustua
Sandersonin omaan tuotantoon, mutta kiireiden ja muiden tekosyiden takia
viivyttelin – kuten niin monen muunkin paksun fantasiakirja(sarja)n
aloittamisen kanssa.
The Final Empire
on varsin tavanomainen fantasiateos, muutamalla erolla. Sen juoni on tuttuakin
tutumpi kapinointi voittamattomalta vaikuttavaa pahaa hallitsijaa vastaan –
mukaan sotketaan tietenkin taikuutta, ennustuksia, teiniromanssia ja
toimintakohtauksia, jotka on epäilemättä kirjoitettu D&D-tyylistä roolipelisysteemiä
silmällä pitäen. Kliseiden, arkkityypillisten hahmojen ja ennalta-arvattavien
juonenkäänteiden lisäksi kirja tarjoaa jotakin omaperäisempää, ainakin verrattaen.
Kuten fantasiassa ja muussa spekulatiivisessa fiktiossa, hyviä ideoita ja
oivalluksia löytyy useimmin maailmanrakentamisesta ja mielikuvituksellisista
keinoista ujuttaa taikuus osaksi tuota maailmaa. Jälleen, Sanderson menee
pikemminkin sieltä, missä aita on matalimmillaan, koska proosa on… no, jos ei suoraan
huonoa, kaukana häikäisevästä… mutta maailmassa on mielenkiintoisia
yksityiskohtia, jotka veivät ainakin osan laiskoille ratkaisuille varatusta
huomiostani.
Ensimmäinen kiinnostavampi aspekti Mistbornin maailmassa on metallisuus – enkä tarkoita tällä
musiikkityyliä tai siihen liittyvää estetiikkaa. Koko ”viimeinen keisarikunta”
pyörii metallin ympärillä: orjatyöläiset työskentelevät kätensä verille
sulattamoissa, taikurit käyttävät taikuutensa lähteenä ja polttoaineena
tiettyjä metalleja ja niiden seoksia, ja juonen keskiössä on myyttisen
”yhdennentoista metallin” löytäminen ja ymmärtäminen. Koska taikuus kytkeytyy
metalleihin, taikurit pystyvät käyttämään kaikkea maailmasta löytyvää metallia
hyväkseen – esimerkiksi tietynlaiset taikurit voivat lentää ilman halki
heittämällä kolikon maahan ja työntämällä itseään poispäin siitä, toiset voivat
vetää itseään metallia kohden jne. Tämä johtaa siihen, että peltihaarniskoihin
pukeutuneiden ihmistankkien sijaan monet (kaikki?) sotilaat taistelevat täysin
metallittomilla aseilla ja suojavarusteilla. Jälleen, mukava yksityiskohta,
jota Sanderson on epäilemättä pyöritellyt pitkään, mutta mielestäni ne
kirjalliset ansiot jäävät turhan niukoiksi tällaisten oivallusten rinnalla.
Toinen maailmaan kytkeytyvä asia, jota olisi voinut kenties
korostaa enemmänkin, on tuhka ja usva: koko Mistbornin
maailma on harmaa taivaalta satavan ja maata peittävän tuhkan johdosta. Usva
hiipii kaduille öisin ja monet välttelevät öisin liikkumista, koska he uskovat
usvassa liikkuvan hirviöitä, mutta, kuten sarjan nimikin antaa ilmi, asia ei
ole niin yksinkertainen. Mistbornin
maailman kurjuus, synkkyys ja ahdistavuus ei kuitenkaan välity, ainakaan
minulle, kovin kokonaisvaltaisena, sillä tarinan ja juonen fokus on pikemminkin
seikkailullisessa koheltamisessa ja heist-juonittelussa
kuin painajaismaisessa todellisuudessa elämisessä. Kyllä, kirjailijan täytyy
pitää jättää asioita taka-alalle ja ruokkia lukijan mielikuvitusta, mutta kun
kirjan pointtina on sorrettujen oikeuksien puolustaminen ja heidän
kärsimyksensä vähentäminen, nuo sorretut voisivat olla joskus esilläkin. Koska
hahmot, jotka juonittelevat orjien vapauttamista vallankaappauksella, ovat vain
harvoin missään yhteydessä noiden orjien kanssa, heidän pyrkimykselleen tulee
ylimielinen fiba – kuten kenties kirjan parhaassa kohtauksessa sanotaan,
juonittelijat eivät ole sen kummempia kuin inhoamansa aateliset, koska heillä
ei ole käsitystä orjien todellisesta elämästä. Ehkä liika keskittyminen orjien
kärsimyksiin ja ahdinkoon olisi muuttanut kirjan sävyä vähemmän
seikkailulliseen suuntaan ja näin vieraannuttanut osan lukijakunnasta, mene ja
tiedä, mutta ainakin minulle se olisi tuonut lukukokemukseen syvyyttä ja
todellista tuntua siitä, että maailmanjärjestys on keikahtamassa nurin eikä
vain hivenen huojumassa.
Kaikkinensa The Final
Empire oli riittävän hyvä. En sanoisi sitä erinomaiseksi tai häikäiseväksi
mestariteokseksi, mutta se oli viihdyttävä ja riittävän hyvin kirjoitettu. Aion
lukea syksyn/talven aikana trilogian kaksi muutakin osaa, mutta kirjoitan
niistä yhden yhteisen blogitekstin.
Periaatteessa kirjalla on kaksi aloituskappaletta, koska
jokainen luku alkaa puolivälissä selviävästä lähteestä otetuilla katkelmilla.
Laitan molemmat aloituskappaleet alle, koska ne ovat (jenkkiläisittäin)
yksivirkkeisiä:
Sometimes I worry that I’m not the hero
everyone thinks I am.
SEKÄ
Ash fell from the sky.
P.S. Tiedän, että kirjan kannessa ei lue kirjan nimeä (!), vaan sarjan nimi. Syitä voi yrittää arvailla. Kirja on kuitenkin The Final Empire.
Kommentit
Lähetä kommentti