Siirry pääsisältöön

Brandon Sanderson, The Final Empire


Olen pitänyt hieman taukoa kirjoittamisesta ja siinä sivussa bloggaamisesta – kahden kässärin rinnakkainen työstäminen ja viimeistely vetivät hieman mehuja pois. Samaisen puoliloman aikana otin tehtäväkseni lukea vain hyviä kirjoja, koska koko edeltävä kesä oli kulunut, sattumalta tai ei, heikkojen tai suoranaisesti paskojen teosten kanssa. Halusin myös lukea fantasiaa, hyvää ja riittävän kelvollisesti kirjoitettua ”high fantasya”, jota voisin käyttää eskapistisesti ”aivojen nollaamiseen”. Kokeilin paria eri teosta, mutta ainoa, joka täytti kriteerini ensimmäisen parinkymmenen sivun jälkeen, oli Brandon Sandersonin The Final Empire, Mistborn-trilogian ensimmäinen osa, joka on myös suomennettu äskettäin.

Sanderson, kuten fantasiaa lukevat tietänevät, viimeisteli Robert Jordanin magnum opuksen, The Wheel of Time -sarjan Jordanin kuoleman jälkeen, ja vaikka Sandersonin viimeistelemissä osissa oli ongelmia (kirjailijan vaihtuminen näkyi proosassa), hän hoiti homman kotiin ja kaikki fanit saivat nähdä vähintäänkin massiivisen tarinakokonaisuuden päätöksen. Yksi noista faneista on, kuten monet tietävätkin, minä. The Wheel of Timen loppuun lukemisen jälkeen tarkoituksenani oli pitkään ollut tutustua Sandersonin omaan tuotantoon, mutta kiireiden ja muiden tekosyiden takia viivyttelin – kuten niin monen muunkin paksun fantasiakirja(sarja)n aloittamisen kanssa.

The Final Empire on varsin tavanomainen fantasiateos, muutamalla erolla. Sen juoni on tuttuakin tutumpi kapinointi voittamattomalta vaikuttavaa pahaa hallitsijaa vastaan – mukaan sotketaan tietenkin taikuutta, ennustuksia, teiniromanssia ja toimintakohtauksia, jotka on epäilemättä kirjoitettu D&D-tyylistä roolipelisysteemiä silmällä pitäen. Kliseiden, arkkityypillisten hahmojen ja ennalta-arvattavien juonenkäänteiden lisäksi kirja tarjoaa jotakin omaperäisempää, ainakin verrattaen. Kuten fantasiassa ja muussa spekulatiivisessa fiktiossa, hyviä ideoita ja oivalluksia löytyy useimmin maailmanrakentamisesta ja mielikuvituksellisista keinoista ujuttaa taikuus osaksi tuota maailmaa. Jälleen, Sanderson menee pikemminkin sieltä, missä aita on matalimmillaan, koska proosa on… no, jos ei suoraan huonoa, kaukana häikäisevästä… mutta maailmassa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka veivät ainakin osan laiskoille ratkaisuille varatusta huomiostani.

Ensimmäinen kiinnostavampi aspekti Mistbornin maailmassa on metallisuus – enkä tarkoita tällä musiikkityyliä tai siihen liittyvää estetiikkaa. Koko ”viimeinen keisarikunta” pyörii metallin ympärillä: orjatyöläiset työskentelevät kätensä verille sulattamoissa, taikurit käyttävät taikuutensa lähteenä ja polttoaineena tiettyjä metalleja ja niiden seoksia, ja juonen keskiössä on myyttisen ”yhdennentoista metallin” löytäminen ja ymmärtäminen. Koska taikuus kytkeytyy metalleihin, taikurit pystyvät käyttämään kaikkea maailmasta löytyvää metallia hyväkseen – esimerkiksi tietynlaiset taikurit voivat lentää ilman halki heittämällä kolikon maahan ja työntämällä itseään poispäin siitä, toiset voivat vetää itseään metallia kohden jne. Tämä johtaa siihen, että peltihaarniskoihin pukeutuneiden ihmistankkien sijaan monet (kaikki?) sotilaat taistelevat täysin metallittomilla aseilla ja suojavarusteilla. Jälleen, mukava yksityiskohta, jota Sanderson on epäilemättä pyöritellyt pitkään, mutta mielestäni ne kirjalliset ansiot jäävät turhan niukoiksi tällaisten oivallusten rinnalla.

Toinen maailmaan kytkeytyvä asia, jota olisi voinut kenties korostaa enemmänkin, on tuhka ja usva: koko Mistbornin maailma on harmaa taivaalta satavan ja maata peittävän tuhkan johdosta. Usva hiipii kaduille öisin ja monet välttelevät öisin liikkumista, koska he uskovat usvassa liikkuvan hirviöitä, mutta, kuten sarjan nimikin antaa ilmi, asia ei ole niin yksinkertainen. Mistbornin maailman kurjuus, synkkyys ja ahdistavuus ei kuitenkaan välity, ainakaan minulle, kovin kokonaisvaltaisena, sillä tarinan ja juonen fokus on pikemminkin seikkailullisessa koheltamisessa ja heist-juonittelussa kuin painajaismaisessa todellisuudessa elämisessä. Kyllä, kirjailijan täytyy pitää jättää asioita taka-alalle ja ruokkia lukijan mielikuvitusta, mutta kun kirjan pointtina on sorrettujen oikeuksien puolustaminen ja heidän kärsimyksensä vähentäminen, nuo sorretut voisivat olla joskus esilläkin. Koska hahmot, jotka juonittelevat orjien vapauttamista vallankaappauksella, ovat vain harvoin missään yhteydessä noiden orjien kanssa, heidän pyrkimykselleen tulee ylimielinen fiba – kuten kenties kirjan parhaassa kohtauksessa sanotaan, juonittelijat eivät ole sen kummempia kuin inhoamansa aateliset, koska heillä ei ole käsitystä orjien todellisesta elämästä. Ehkä liika keskittyminen orjien kärsimyksiin ja ahdinkoon olisi muuttanut kirjan sävyä vähemmän seikkailulliseen suuntaan ja näin vieraannuttanut osan lukijakunnasta, mene ja tiedä, mutta ainakin minulle se olisi tuonut lukukokemukseen syvyyttä ja todellista tuntua siitä, että maailmanjärjestys on keikahtamassa nurin eikä vain hivenen huojumassa.

Kaikkinensa The Final Empire oli riittävän hyvä. En sanoisi sitä erinomaiseksi tai häikäiseväksi mestariteokseksi, mutta se oli viihdyttävä ja riittävän hyvin kirjoitettu. Aion lukea syksyn/talven aikana trilogian kaksi muutakin osaa, mutta kirjoitan niistä yhden yhteisen blogitekstin.

Periaatteessa kirjalla on kaksi aloituskappaletta, koska jokainen luku alkaa puolivälissä selviävästä lähteestä otetuilla katkelmilla. Laitan molemmat aloituskappaleet alle, koska ne ovat (jenkkiläisittäin) yksivirkkeisiä:

Sometimes I worry that I’m not the hero everyone thinks I am.
SEKÄ
Ash fell from the sky.

P.S. Tiedän, että kirjan kannessa ei lue kirjan nimeä (!), vaan sarjan nimi. Syitä voi yrittää arvailla. Kirja on kuitenkin The Final Empire.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kauko Röyhkä, Miss Farkku-Suomi

Kauko Röyhkä lienee nykyään kuuluisampi kirjailijana kuin muusikkona, mutta siitä huolimatta miehen tuotanto – niin musiikillinen kuin kirjallinen – on jäänyt minulta paitsioon. Elämässä on vain tietty määrä tunteja, mutta kirjoja merkittävästi enemmän. Poimin kuitenkin Röyhkän vuonna 2003 julkaistun Miss Farkku-Suomi ­ -romaanin leffakansipokkaripainoksen kierrätyskeskuksesta eurolla, koska… No, bibliofiiliani on sortiltaan vaikeaa. Joku hetkellinen hämmennys riivasi myös silloin, kun poimin kirjan hyllystäni ja aloin lukea sitä, tietämättä mitä odottaisin. Miss Farkku-Suomi on kasvutarina teini-ikäisestä, enemmän kuin hivenen kusipäisesti käyttäytyvästä pojasta, Väldestä, joka diggailee rosoista rokkia (Velvet Underground namedropataan keskimäärin kerran luvussa) ja kuolaa luokallaan olevan tytön, Piken, perään. Pike valitaan Miss Farkku-Suomeksi, minkä myötä Välde ei koe enää olevansa samassa sosiaalisessa divarissa ihastuksensa kanssa ja suuntaa ajankäyttönsä itseään vanhe