Kauko Röyhkä lienee nykyään kuuluisampi kirjailijana kuin
muusikkona, mutta siitä huolimatta miehen tuotanto – niin musiikillinen kuin
kirjallinen – on jäänyt minulta paitsioon. Elämässä on vain tietty määrä
tunteja, mutta kirjoja merkittävästi enemmän. Poimin kuitenkin Röyhkän vuonna
2003 julkaistun Miss Farkku-Suomi -romaanin leffakansipokkaripainoksen
kierrätyskeskuksesta eurolla, koska… No, bibliofiiliani on sortiltaan vaikeaa. Joku
hetkellinen hämmennys riivasi myös silloin, kun poimin kirjan hyllystäni ja aloin
lukea sitä, tietämättä mitä odottaisin.
Miss Farkku-Suomi on kasvutarina teini-ikäisestä, enemmän
kuin hivenen kusipäisesti käyttäytyvästä pojasta, Väldestä, joka diggailee rosoista
rokkia (Velvet Underground namedropataan keskimäärin kerran luvussa) ja kuolaa luokallaan
olevan tytön, Piken, perään. Pike valitaan Miss Farkku-Suomeksi, minkä myötä
Välde ei koe enää olevansa samassa sosiaalisessa divarissa ihastuksensa kanssa
ja suuntaa ajankäyttönsä itseään vanhemman naisen, Karan, vikittelyyn sekä oman
bändin kasaamiseen. Kirjan juonellinen anti ei ole kovin järisyttävä, mutta
onneksi sen vahvuudet ovatkin hahmo- ja aikakausikuvauksessa.
Juonisynopsiksesta ei välttämättä saa sellaista kuvaa, mutta
minulle tuli romaanista vahva Häräntappoase-fiba: molemmissa kerrotaan
rosoisesti ja puhekielisesti (1970- ja 1980-luvuilla eläneen) nuoren päähahmon tuskastelusta
aikuisuuden kynnyksellä ja romanttisista koukeroista. Jos Häräntappoase
on Romeo ja Julia, Miss Farkku-Suomi kuvaa teiniromanssin sijaan sanomattomaksi
jääviä sanoja: Välde on ihastunut Pikeen, mutta ei saa koskaan sanotuksi sitä
suoraan ihastuksen kohteelleen, vaan hän kirjoittaa kappaleita, joille hän
ulkoistaa tuon sanottavan. Kun sanottava lopulta tulee sanotuksi, asiat loksahtelevat
paremmin kohdilleen, mutta tavoittamattomaksi määritellyn tavoittaminen… no, jätetään
se kertomatta. Proosa on erinomaista, jos tykkää puhekielisestä nykyproosasta ja
miksipä joku ei tykkäisi? Rönsyilevää, rehevää ja konstailematonta.
Proosan lisäksi Miss Farkku-Suomi loistaa etenkin
yhdessä, monien varmasti helposti sivuuttamassa aspektissa: Välden kotiolojen vaikeuden
kuvauksessa. Ei jää epäselväksi, että Välde häpeilee isätöntä kotiaan, yksiötä,
jossa yksinhuoltajaäiti tekee parhaansa elättääkseen teini-ikäisen poikansa. Äidin
hahmo on romaanin varrella lähes näkymätön, sillä karkeasti arvioituna 95% koko
romaanista tapahtuu kodin ulkopuolella – treenikämpillä, kapakoissa, bileissä
jne. – mutta nuo lyhyet väläykset Välden kotioloihin antavat hahmolle paljon lisäsyvyyttä.
Laulukamat jäävät hankkimatta, koska äidin on lainattava tonni – asia, johon ei
palata kertaakaan, koska Välde kertojana häpeilee sitä niin paljon, että
yrittää piilottaa sen lukijaltakin. Yleensä kotikuvaukset ovat vain virkkeen
tai kahden mittaisia, muun proosan keskelle upotettuja välähdyksiä, jotka antavat
mielikuvan siitä, että Välden alkuperäinen kertomus oli pidempi,
kronikkamaisempi, mutta riittämättömän editoinnin takia muutamat jäljelle
jääneet äidin repliikit ja toimet näyttävät niin irrallisilta. Tällä en
tarkoita sitä, että Röyhkä olisi jättänyt editoinnin puolitiehen (päinvastoin),
vaan että hän on onnistunut tuomaan romaaniin metafiktiivisen tason, jolla Miss
Farkku-Suomi ei ole Röyhkän (omaelämänkerrallinen?) romaani, vaan Välden
päiväkirjamainen kronikka tai vapaamuotoisempi kertomus. Paljon kotiolojen vaikeudesta
jää sanomatta, mikä ennestään korostaa harvoja (ja romaanin myötä väheneviä) väläyksiä
ja niiden merkitystä.
Miss Farkku-Suomi oli parempi romaani kuin odotin. Sen
proosa on sopivan kiinnostavaa, mutta silti sillä on selkeä juoni ja tarina
kerrottavanaan eikä kerro vain paneskelusta maaseudulla. Ilmeisesti kirjalle on
jatko-osa, mutta en näe mitään syytä sen lukemiselle, koska Miss Farkku-Suomi
loppuu ainoalla oikealla tavalla, kun kerrottu tarina saa päätöksensä, joka
tuskin on sellainen, jota yksikään kertomuksen avainhahmoista odotti.
Aloituskappale:
- Kaikki muut voi tulla paitsi tuo. (Leffakansipokkari,
s. 5)
Kommentit
Lähetä kommentti