Siirry pääsisältöön

Kauko Röyhkä, Miss Farkku-Suomi


Kauko Röyhkä lienee nykyään kuuluisampi kirjailijana kuin muusikkona, mutta siitä huolimatta miehen tuotanto – niin musiikillinen kuin kirjallinen – on jäänyt minulta paitsioon. Elämässä on vain tietty määrä tunteja, mutta kirjoja merkittävästi enemmän. Poimin kuitenkin Röyhkän vuonna 2003 julkaistun Miss Farkku-Suomi ­-romaanin leffakansipokkaripainoksen kierrätyskeskuksesta eurolla, koska… No, bibliofiiliani on sortiltaan vaikeaa. Joku hetkellinen hämmennys riivasi myös silloin, kun poimin kirjan hyllystäni ja aloin lukea sitä, tietämättä mitä odottaisin.

Miss Farkku-Suomi on kasvutarina teini-ikäisestä, enemmän kuin hivenen kusipäisesti käyttäytyvästä pojasta, Väldestä, joka diggailee rosoista rokkia (Velvet Underground namedropataan keskimäärin kerran luvussa) ja kuolaa luokallaan olevan tytön, Piken, perään. Pike valitaan Miss Farkku-Suomeksi, minkä myötä Välde ei koe enää olevansa samassa sosiaalisessa divarissa ihastuksensa kanssa ja suuntaa ajankäyttönsä itseään vanhemman naisen, Karan, vikittelyyn sekä oman bändin kasaamiseen. Kirjan juonellinen anti ei ole kovin järisyttävä, mutta onneksi sen vahvuudet ovatkin hahmo- ja aikakausikuvauksessa.

Juonisynopsiksesta ei välttämättä saa sellaista kuvaa, mutta minulle tuli romaanista vahva Häräntappoase-fiba: molemmissa kerrotaan rosoisesti ja puhekielisesti (1970- ja 1980-luvuilla eläneen) nuoren päähahmon tuskastelusta aikuisuuden kynnyksellä ja romanttisista koukeroista. Jos Häräntappoase on Romeo ja Julia, Miss Farkku-Suomi kuvaa teiniromanssin sijaan sanomattomaksi jääviä sanoja: Välde on ihastunut Pikeen, mutta ei saa koskaan sanotuksi sitä suoraan ihastuksen kohteelleen, vaan hän kirjoittaa kappaleita, joille hän ulkoistaa tuon sanottavan. Kun sanottava lopulta tulee sanotuksi, asiat loksahtelevat paremmin kohdilleen, mutta tavoittamattomaksi määritellyn tavoittaminen… no, jätetään se kertomatta. Proosa on erinomaista, jos tykkää puhekielisestä nykyproosasta ja miksipä joku ei tykkäisi? Rönsyilevää, rehevää ja konstailematonta.

Proosan lisäksi Miss Farkku-Suomi loistaa etenkin yhdessä, monien varmasti helposti sivuuttamassa aspektissa: Välden kotiolojen vaikeuden kuvauksessa. Ei jää epäselväksi, että Välde häpeilee isätöntä kotiaan, yksiötä, jossa yksinhuoltajaäiti tekee parhaansa elättääkseen teini-ikäisen poikansa. Äidin hahmo on romaanin varrella lähes näkymätön, sillä karkeasti arvioituna 95% koko romaanista tapahtuu kodin ulkopuolella – treenikämpillä, kapakoissa, bileissä jne. – mutta nuo lyhyet väläykset Välden kotioloihin antavat hahmolle paljon lisäsyvyyttä. Laulukamat jäävät hankkimatta, koska äidin on lainattava tonni – asia, johon ei palata kertaakaan, koska Välde kertojana häpeilee sitä niin paljon, että yrittää piilottaa sen lukijaltakin. Yleensä kotikuvaukset ovat vain virkkeen tai kahden mittaisia, muun proosan keskelle upotettuja välähdyksiä, jotka antavat mielikuvan siitä, että Välden alkuperäinen kertomus oli pidempi, kronikkamaisempi, mutta riittämättömän editoinnin takia muutamat jäljelle jääneet äidin repliikit ja toimet näyttävät niin irrallisilta. Tällä en tarkoita sitä, että Röyhkä olisi jättänyt editoinnin puolitiehen (päinvastoin), vaan että hän on onnistunut tuomaan romaaniin metafiktiivisen tason, jolla Miss Farkku-Suomi ei ole Röyhkän (omaelämänkerrallinen?) romaani, vaan Välden päiväkirjamainen kronikka tai vapaamuotoisempi kertomus. Paljon kotiolojen vaikeudesta jää sanomatta, mikä ennestään korostaa harvoja (ja romaanin myötä väheneviä) väläyksiä ja niiden merkitystä.

Miss Farkku-Suomi oli parempi romaani kuin odotin. Sen proosa on sopivan kiinnostavaa, mutta silti sillä on selkeä juoni ja tarina kerrottavanaan eikä kerro vain paneskelusta maaseudulla. Ilmeisesti kirjalle on jatko-osa, mutta en näe mitään syytä sen lukemiselle, koska Miss Farkku-Suomi loppuu ainoalla oikealla tavalla, kun kerrottu tarina saa päätöksensä, joka tuskin on sellainen, jota yksikään kertomuksen avainhahmoista odotti.

Aloituskappale:
- Kaikki muut voi tulla paitsi tuo. (Leffakansipokkari, s. 5)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...
Lähetä kommentti
Lue lisää