Siirry pääsisältöön

Kauko Röyhkä, Miss Farkku-Suomi


Kauko Röyhkä lienee nykyään kuuluisampi kirjailijana kuin muusikkona, mutta siitä huolimatta miehen tuotanto – niin musiikillinen kuin kirjallinen – on jäänyt minulta paitsioon. Elämässä on vain tietty määrä tunteja, mutta kirjoja merkittävästi enemmän. Poimin kuitenkin Röyhkän vuonna 2003 julkaistun Miss Farkku-Suomi ­-romaanin leffakansipokkaripainoksen kierrätyskeskuksesta eurolla, koska… No, bibliofiiliani on sortiltaan vaikeaa. Joku hetkellinen hämmennys riivasi myös silloin, kun poimin kirjan hyllystäni ja aloin lukea sitä, tietämättä mitä odottaisin.

Miss Farkku-Suomi on kasvutarina teini-ikäisestä, enemmän kuin hivenen kusipäisesti käyttäytyvästä pojasta, Väldestä, joka diggailee rosoista rokkia (Velvet Underground namedropataan keskimäärin kerran luvussa) ja kuolaa luokallaan olevan tytön, Piken, perään. Pike valitaan Miss Farkku-Suomeksi, minkä myötä Välde ei koe enää olevansa samassa sosiaalisessa divarissa ihastuksensa kanssa ja suuntaa ajankäyttönsä itseään vanhemman naisen, Karan, vikittelyyn sekä oman bändin kasaamiseen. Kirjan juonellinen anti ei ole kovin järisyttävä, mutta onneksi sen vahvuudet ovatkin hahmo- ja aikakausikuvauksessa.

Juonisynopsiksesta ei välttämättä saa sellaista kuvaa, mutta minulle tuli romaanista vahva Häräntappoase-fiba: molemmissa kerrotaan rosoisesti ja puhekielisesti (1970- ja 1980-luvuilla eläneen) nuoren päähahmon tuskastelusta aikuisuuden kynnyksellä ja romanttisista koukeroista. Jos Häräntappoase on Romeo ja Julia, Miss Farkku-Suomi kuvaa teiniromanssin sijaan sanomattomaksi jääviä sanoja: Välde on ihastunut Pikeen, mutta ei saa koskaan sanotuksi sitä suoraan ihastuksen kohteelleen, vaan hän kirjoittaa kappaleita, joille hän ulkoistaa tuon sanottavan. Kun sanottava lopulta tulee sanotuksi, asiat loksahtelevat paremmin kohdilleen, mutta tavoittamattomaksi määritellyn tavoittaminen… no, jätetään se kertomatta. Proosa on erinomaista, jos tykkää puhekielisestä nykyproosasta ja miksipä joku ei tykkäisi? Rönsyilevää, rehevää ja konstailematonta.

Proosan lisäksi Miss Farkku-Suomi loistaa etenkin yhdessä, monien varmasti helposti sivuuttamassa aspektissa: Välden kotiolojen vaikeuden kuvauksessa. Ei jää epäselväksi, että Välde häpeilee isätöntä kotiaan, yksiötä, jossa yksinhuoltajaäiti tekee parhaansa elättääkseen teini-ikäisen poikansa. Äidin hahmo on romaanin varrella lähes näkymätön, sillä karkeasti arvioituna 95% koko romaanista tapahtuu kodin ulkopuolella – treenikämpillä, kapakoissa, bileissä jne. – mutta nuo lyhyet väläykset Välden kotioloihin antavat hahmolle paljon lisäsyvyyttä. Laulukamat jäävät hankkimatta, koska äidin on lainattava tonni – asia, johon ei palata kertaakaan, koska Välde kertojana häpeilee sitä niin paljon, että yrittää piilottaa sen lukijaltakin. Yleensä kotikuvaukset ovat vain virkkeen tai kahden mittaisia, muun proosan keskelle upotettuja välähdyksiä, jotka antavat mielikuvan siitä, että Välden alkuperäinen kertomus oli pidempi, kronikkamaisempi, mutta riittämättömän editoinnin takia muutamat jäljelle jääneet äidin repliikit ja toimet näyttävät niin irrallisilta. Tällä en tarkoita sitä, että Röyhkä olisi jättänyt editoinnin puolitiehen (päinvastoin), vaan että hän on onnistunut tuomaan romaaniin metafiktiivisen tason, jolla Miss Farkku-Suomi ei ole Röyhkän (omaelämänkerrallinen?) romaani, vaan Välden päiväkirjamainen kronikka tai vapaamuotoisempi kertomus. Paljon kotiolojen vaikeudesta jää sanomatta, mikä ennestään korostaa harvoja (ja romaanin myötä väheneviä) väläyksiä ja niiden merkitystä.

Miss Farkku-Suomi oli parempi romaani kuin odotin. Sen proosa on sopivan kiinnostavaa, mutta silti sillä on selkeä juoni ja tarina kerrottavanaan eikä kerro vain paneskelusta maaseudulla. Ilmeisesti kirjalle on jatko-osa, mutta en näe mitään syytä sen lukemiselle, koska Miss Farkku-Suomi loppuu ainoalla oikealla tavalla, kun kerrottu tarina saa päätöksensä, joka tuskin on sellainen, jota yksikään kertomuksen avainhahmoista odotti.

Aloituskappale:
- Kaikki muut voi tulla paitsi tuo. (Leffakansipokkari, s. 5)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta…

J. K. Rowling, Harry Potter 4-7

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa.
Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio, jokin My…

John Hirst, Euroopan lyhin historia

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta.
Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä samaa t…