Siirry pääsisältöön

Kauko Röyhkä, Miss Farkku-Suomi


Kauko Röyhkä lienee nykyään kuuluisampi kirjailijana kuin muusikkona, mutta siitä huolimatta miehen tuotanto – niin musiikillinen kuin kirjallinen – on jäänyt minulta paitsioon. Elämässä on vain tietty määrä tunteja, mutta kirjoja merkittävästi enemmän. Poimin kuitenkin Röyhkän vuonna 2003 julkaistun Miss Farkku-Suomi ­-romaanin leffakansipokkaripainoksen kierrätyskeskuksesta eurolla, koska… No, bibliofiiliani on sortiltaan vaikeaa. Joku hetkellinen hämmennys riivasi myös silloin, kun poimin kirjan hyllystäni ja aloin lukea sitä, tietämättä mitä odottaisin.

Miss Farkku-Suomi on kasvutarina teini-ikäisestä, enemmän kuin hivenen kusipäisesti käyttäytyvästä pojasta, Väldestä, joka diggailee rosoista rokkia (Velvet Underground namedropataan keskimäärin kerran luvussa) ja kuolaa luokallaan olevan tytön, Piken, perään. Pike valitaan Miss Farkku-Suomeksi, minkä myötä Välde ei koe enää olevansa samassa sosiaalisessa divarissa ihastuksensa kanssa ja suuntaa ajankäyttönsä itseään vanhemman naisen, Karan, vikittelyyn sekä oman bändin kasaamiseen. Kirjan juonellinen anti ei ole kovin järisyttävä, mutta onneksi sen vahvuudet ovatkin hahmo- ja aikakausikuvauksessa.

Juonisynopsiksesta ei välttämättä saa sellaista kuvaa, mutta minulle tuli romaanista vahva Häräntappoase-fiba: molemmissa kerrotaan rosoisesti ja puhekielisesti (1970- ja 1980-luvuilla eläneen) nuoren päähahmon tuskastelusta aikuisuuden kynnyksellä ja romanttisista koukeroista. Jos Häräntappoase on Romeo ja Julia, Miss Farkku-Suomi kuvaa teiniromanssin sijaan sanomattomaksi jääviä sanoja: Välde on ihastunut Pikeen, mutta ei saa koskaan sanotuksi sitä suoraan ihastuksen kohteelleen, vaan hän kirjoittaa kappaleita, joille hän ulkoistaa tuon sanottavan. Kun sanottava lopulta tulee sanotuksi, asiat loksahtelevat paremmin kohdilleen, mutta tavoittamattomaksi määritellyn tavoittaminen… no, jätetään se kertomatta. Proosa on erinomaista, jos tykkää puhekielisestä nykyproosasta ja miksipä joku ei tykkäisi? Rönsyilevää, rehevää ja konstailematonta.

Proosan lisäksi Miss Farkku-Suomi loistaa etenkin yhdessä, monien varmasti helposti sivuuttamassa aspektissa: Välden kotiolojen vaikeuden kuvauksessa. Ei jää epäselväksi, että Välde häpeilee isätöntä kotiaan, yksiötä, jossa yksinhuoltajaäiti tekee parhaansa elättääkseen teini-ikäisen poikansa. Äidin hahmo on romaanin varrella lähes näkymätön, sillä karkeasti arvioituna 95% koko romaanista tapahtuu kodin ulkopuolella – treenikämpillä, kapakoissa, bileissä jne. – mutta nuo lyhyet väläykset Välden kotioloihin antavat hahmolle paljon lisäsyvyyttä. Laulukamat jäävät hankkimatta, koska äidin on lainattava tonni – asia, johon ei palata kertaakaan, koska Välde kertojana häpeilee sitä niin paljon, että yrittää piilottaa sen lukijaltakin. Yleensä kotikuvaukset ovat vain virkkeen tai kahden mittaisia, muun proosan keskelle upotettuja välähdyksiä, jotka antavat mielikuvan siitä, että Välden alkuperäinen kertomus oli pidempi, kronikkamaisempi, mutta riittämättömän editoinnin takia muutamat jäljelle jääneet äidin repliikit ja toimet näyttävät niin irrallisilta. Tällä en tarkoita sitä, että Röyhkä olisi jättänyt editoinnin puolitiehen (päinvastoin), vaan että hän on onnistunut tuomaan romaaniin metafiktiivisen tason, jolla Miss Farkku-Suomi ei ole Röyhkän (omaelämänkerrallinen?) romaani, vaan Välden päiväkirjamainen kronikka tai vapaamuotoisempi kertomus. Paljon kotiolojen vaikeudesta jää sanomatta, mikä ennestään korostaa harvoja (ja romaanin myötä väheneviä) väläyksiä ja niiden merkitystä.

Miss Farkku-Suomi oli parempi romaani kuin odotin. Sen proosa on sopivan kiinnostavaa, mutta silti sillä on selkeä juoni ja tarina kerrottavanaan eikä kerro vain paneskelusta maaseudulla. Ilmeisesti kirjalle on jatko-osa, mutta en näe mitään syytä sen lukemiselle, koska Miss Farkku-Suomi loppuu ainoalla oikealla tavalla, kun kerrottu tarina saa päätöksensä, joka tuskin on sellainen, jota yksikään kertomuksen avainhahmoista odotti.

Aloituskappale:
- Kaikki muut voi tulla paitsi tuo. (Leffakansipokkari, s. 5)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää