Siirry pääsisältöön

Stephen King, The Institute


On taas se aika vuodesta, kun Stephen King ryömii ulos luolastaan, esittelee uuden kirjansa, joka on samanlainen kuin vanhat kirjat, ja fanit huutoäänestävät sen vuoden parhaaksi kauhukirjaksi. Taas, huoh-huoh, miksi vaivaudun? Edellisestä aidosti hyvästä Kingin kirjasta on kulunut jo luoja ties kuinka monta vuotta, mutta täällä sitä taas ollaan, Kingin kirjaa ruotivassa blogitekstissä, jauhaen samoista pulmista ja odottaen uusia lopputuloksia. Mikä se hulluuden määritelmä taas olikaan?

Mutta – ja tässä piilee tekstini yllätyskäänne – The Institute oli yllättävän hyvä. Tai ei ehkä hyvä, mutta jees – yllättävän jees. Se on liian pitkä, sen juonellisessa rakenteessa on erikoisia valintoja, joista en tiedä pitäväni, ja se toistaa samoja King-arkkityyppejä kuin lähes kaikki muutkin hänen kirjansa. Silti, se toimii – ja se toimii paremmin kuin moni muu hänen edellisistä kirjoistaan, jotka olen lukenut harhateille eksyneestä velvollisuudentunnosta.

The Institute kertoo lapsista, jotka kaapataan kodeistaan ja kiikutetaan Mainen (totta kai) perukoilla sijaitsevaan laitokseen, jossa heitä kidutetaan ja tarkkaillaan kuin orwellilaisessa dystopiassa. Miksikö? Koska kaapatuilla lapsilla on erittäin heikko lahja yliluonnollisiin taitoihin, telepatiaan ja telekinesiaan, ja koska Instituutio hyödyntää heitä jollakin salaperäisellä tavalla. Hoh-hoijaa, tiedän, voi kuinka tiedänkin, mutta jos ajatuksesta, että taasko tässä juostaan tätä samaa rataa samoja askelmerkkejä seuraten, pääsee yli, The Institute juoksee tuon saman radan niin hyvin kuin tuo rata on mahdollista kiertää.

Kirjan suurin vahvuus on juurikin Instituutio, koska se ei ole uudenkarhea ja hypertekninen laboratiorio, vaan vuosikymmeniä käytössä ollut, huonosti huollettu ja välinpitämättömästi johdettu sisäoppilaitos. Miljöö itsessään antaa tarinalle paremman oikeutuksen kauhukirjallisuudelle välttämättömälle hahmojen eristämiselle. Lisäksi, kun joukkoon heitetään se, että jokainen sankarihahmojen sana ja teko tallentuu, päähahmot vieraantuvat miljööstäänkin. Kyllä, etenkin päähahmo Luke Ellis on erinomaisen epäuskottava hahmo, kiitos kaikkitietävyyden ja kokonaisvaltaisen nerokkuuden. Luke on kuin pyhimys, joka joutuu limboon nimeltä Insituutio, ja muut lapset ova viattomia enkeleitä, joita demonimaiset ylläpitäjät kiduttavat. Jälleen, King sortuu asettelemaan hahmot joko hyviksiksi tai pahiksiksi ilman ainuttakaan väliinputoajaa.

Kirjan rakenteessa oli myös outo ratkaisu, josta en tiedä pitäväni: kirja ei ala Lukella, vaan työnsä menettäneellä poliisilla, Timillä, joka harhailee Floridasta New Yorkia kohti, mutta pysähtyy Etelä-Carolainaan. Ensimmäisen luvun aikana kuvaillaan sitä, kuinka Tim tekee töitään tuossa yhdessä pikkukylässä ja siinäpä se – paitsi että yhtenä kesäyönä tapahtuu jotain! Johan on cliffhanger, hoh-hoijaa. Tim-luku on irrallinen noin kolmensadan sivun ajan, mutta – SPOILEREITA – kun Luke pakomatkallaan päätyy Timin luo, ”palaset loksahtelevat kohdilleen”, ilmeisesti. Toisaalta, jos tarina ei olisi alkanut Timillä, lopun ”kaikki hyvikset vetävät samaa köyttä” -ratkaisu olisi tuntunut irralliselta, mutta en tiedä, kuinka paljon (jos ollenkaan) ensimmäinen luku helpottaa, koska loppu on niin kliseinen King-lopetus kuin mahdollista.

Kritiikkini jälkeenkin tahdon muistuttaa siitä, että The Institute on parempaa nyky-Kingiä. Se ei ole hyvä, mutta se ei ole huonokaan, mistä jokaisen kriittisemmän King-lukijan pitäisi olla tyytyväinen tätä nykyään.

Ensimmäinen kappale:
Half an hour after Tim Jamieson’s Delta flight was scheduled to leave Tampa for the bright lights and tall buildings of New York, it was still parked at the gate. When a Delta agent and a blond woman with a security badge hanging around her neck entered the cabin, there were unhappy, premonitory murmurings from the packed residents of economy class.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta…

J. K. Rowling, Harry Potter 4-7

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa.
Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio, jokin My…

John Hirst, Euroopan lyhin historia

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta.
Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä samaa t…