Siirry pääsisältöön

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin


Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä.



Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aiheen/äänestäjäryhmän kanssa – eli hän soveltaa opittua tietoa käytännössä. Minulla ei ole paljoakaan sanottavaa Sydänmaiden kapinasta, koska se on ”vain” erittäin hyvä tutkimuskirja, mutta se muodostaa erittäin kiehtovan vastinparin toiselle samankaltaiseen kysymykseen vastaamaan pyrkivälle teokselle.

Tuo teos on Markus Tiittulan Valkokaavuista punahattuihin. Tiittula ei ole akateemikko vaan toimittaja, ja se näkyy kirjan jokaisessa luvussa, jokaisella sivulla ja koko teoksen lähestymistavassakin. Siinä missä Ruotsila analysoi, Tiittula tilittää, haukkuu, syyttää ja oikoo mutkat suoriksi. Tiittulalle tuntuu olevan selvää, että Trump on mielipuoli, umpirasisti ja vähintäänkin autoritäärinen johtaja tai täysverinen fasisti, joka murentaa jenkkiläisen demokratian rakenteita. Sama pätee myös Trumpin äänestäjäkuntaan, joita maalaillaan välinpitämättöminä ja, jälleen, umpirasistisina punaniskoina – ja näin referoidessani karrikoin vain hieman Tiittulan kielenkäyttöä. Tiittulan kirjaa on vaikea pitää tietokirjana, koska se on niin vahvasti asenteellinen, vaan pikemminkin se on mittavasti perusteltu essee tai mielipidekirjoitus. En siis sano – ennen kuin joku ymmärtää väärin – että olisin toista mieltä Tiittulan näkökantojen kanssa, vaan että tietokirjoilta pitäisi odottaa monipuolisempaa käsittelyä kuin yksiuloitteista nuhde- ja kauhistelusaarnaa. Mielestäni sillä, mitä mieltä minä tietokirjan lukijana olen kirjan aiheesta, ei pitäisi olla paskaakaan merkittävää sille, kuinka hyvä tuo kirja on, mutta Valkokaavuista punahattuihin on mahdotonta kuvitella ”en ole rasisti, mutta” -henkilön käteen muuten kuin kiitotiellä kirjarovioon.

Tiittulan kirja on yksioikoinen teos, jonka kohdeyleisönä on se lukijakunta, joka on jo valmiiksi samaa mieltä Tittulan kanssa. Mikä on tällaisen kirjan ansio, siis? Oppia uusia tapoja inhota asiaa tai henkilöä, joita jo valmiiksi inhoaa? Ei tällainen kirja haasta, se ei provosoi keskustelua tai ajattelua, vaan – kuten Tiittula kirjassaan sivuaakin – ihmisillä on tapa sulkeutua ja tukeutua aiempiin uskomuksiinsa ja näkemyksiinsä, jos heidän kantansa kohtaa suoraan ja hyökkäävästi. Jos tilität statistiikkaa Trumpin kannattajille siitä, kuinka Trump on kaksinaamainen paskiainen, joka on valehdellut todistettavasti yli kymmenentuhatta kertaa presidenttiytensä aikana, he eivät muuta kantaansa Trumpista, koska moisen hyväksyminen ja myöntäminen on niin valtava vaatimus. En usko, että Tiittulan kirja saa ketään muuttamaan kantaansa tai edes harkitsemaan omaansa – siihen se on aivan liian yksipuolinen ja asenteellinen. Ihan vain avaamalla satunnaisen sivun (260) kirjasta, löysin suhteellisen vaikeasti todennettavan ja yksiulotteisen väitteen: ”Suvaitsevaisuus ja MAGA-hattu eivät mahdu samaan päähän.” Tämä ei ole avaus keskustelulle, edes provokatiivinen sellainen, vaan tämä on puhdasveristä haistattelua, poteroiden kaivamista entistä syvemmiksi. Tämä ei ole tietokirjallisuuden yhteiskunnallinen tehtävä – luulisi toimittajan tietävän sen.

Ruotsilan kirjasta ei välttämättä löydä yhtä nasevia heittoja, ihan totta, mutta sen lukemalla saattaa oppia jotakin uutta, jotakin sellaista, mitä ei tietänyt oppivansa takakansitekstin perusteella. Sen voi helposti kuvitella Trumpia vastustavien että tukevien ihmisten käsiin. Se myös monipuolistaa keskustelua Trumpista ja jenkkilän oikeistosta, ei kavenna mielipiteidenvaihtoa entisestään jyrkempään ”ne vastaan me” -asetelmaan.* Tekeekö se siitä ”liian vaikean” kirjan? Mielestäni ei: molempien kirjojen kohdeyleisönä on yhteiskunnallisista aiheista kiinnostunut aikuislukijakunta ja heiltä sopiikin olettaa kärsivällisyyttä ja kykyä sisäistää uutta tietoa tai ainakin uudenlaisia näkökulmia vanhaan ja tuttuun tietoon. Vai olenko minä nyt taas naiivi humanisti, joka olettaa, että täysikäisillä, kirjoja lukevilla ihmisillä olisi kykyä hahmottaa muutakin kuin nasevia ja yksipuolisia heittoja, jotka ovat kuin rönsyjä tulehtuneesta someöyhötyksestä?

Suosittelen kaikkia tekemään saman vertailun ja kuulen mielelläni, ovatko johtopäätöksenne samanlaisia kuin omani. Ehkä olen tarpeettoman kriittinen Tiittulan kirjaa kohtaan, mutta itsekin tietokirjoja kirjoittaneena, uskallan ottaa tavallista tiukemmin kantaa laiskaan tapaan, jolla tuo teos on rakennettu ja kirjoitettu. Ehkä se todella kääntää jonkun rajakin pään. Epäilen, mutta olen ollut aiemminkin väärässä.

*Ei, en puhu tässä ”tolkun ihmisenä”, vaan tietokirjojen yhteiskunnallista funktiota ja merkitystä pitkään pohtineena henkilönä. Kaikkein tehokkain kritiikki ei kumpua ennakkoluuloista ja poteroituneista asenteista, vaan syvemmästä ymmärryksestä – jos haluaa kritisoida Trumpia, hänen lumoaan äänestäjäkunnalle pitää ymmärtää, ei kauhistella. Uuden oppiminen ei ole loiva pinta rappioon, vaikka kuinka opittua pitäisikin paheellisena ja vaarallisena.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta…

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita.
Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryrityksille) ka…