Olen pitänyt hetken
hiljaiseloa kirjablogini kanssa, koska olen lukenut sen verran
erikoisia kirjoja, että en ole nähnyt mitään syytä kirjoittaa
niistä blogitekstejä: jos teokset ovat jo omissa silmissänikin
”hivenen niche”, en halua edes arvailla mitä potentiaalinen
blogini lukija olisi niistä mieltä. Lisäksi, monista noista
kirjoista minulla on vain vähän sanottavaa ja ei taatusti
riittävästi hyvän blogitekstin varalle.
Amos Ozin Tarina
rakkaudesta ja pimeydestä
-teoksesta minulla on kuitenkin paljon sanottavaa. Ensimmäiseksi
haluan sanoa sen, että en ole aiemmin lukenut Ozia eli en tiennyt
odottaa mitään, paitsi takakannen lupaaman kuvauksen 1940- ja
-50-lukujen Jerusalemista. Sivumäärä – pyöresti 650 sivua –
tuntui myös hivenen pelottavalta, koska viime aikoina olen
gravitoitunut enemmän kohti tiiviimpiä ja rönsyilemättömämpiä
teoksia. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
on erittäin rönsyileväinen kirja, mutta samalla se on intiimi ja
tiivis, kunhan sille antaa aikaa ja tilaa kasvaa.
Tarina
rakkaudesta ja pimeydestä kuvaa
metafiktiivisesti Amos Klausneria, välkkyä juutalaislasta
mandaattiajan loppupuolella
ja juuri itsenäistyneessä Jerusalemissa. Oz ei kerro tarinaa
kronologisesti, vaan kerronta rönsyilee kauas menneisyyteen – isän
ja äidin sukujen
historioihin – sekä
tulevaisuudessa aina kirjan kirjoitushetkeen saakka. Useammin kuin
kerran teoksen varrella Oz kuvailee työhuonettaan ja hetkeä, jona
kyseisiä sanoja kirjoittaa talteen. Romaanin Amos pohjautuu vahvasti
kirjailija-Amosiin, mutta silti en osannut lukea teosta muistelmana
tai henkilöhistoriana, vaan juurikin omaelämänkerrallisena
romaanina. Tarina kerrotaan kirjailija-Amosin muistojen välityksellä
lapsi-Amosin silmien kautta, mutta säännöllisesti, tarinalle
tärkeissä kohdissa, kerronta siirtyy pois lapsi-Amosin
perspektiivistä ja kuvailee esimerkiksi Amosin isosedän akateemista
uraa tai Amosin vanhempien
opiskeluaikoja ja niin edelleen.
Minulla
on yksi suuri kritiikki kirjasta: sen alkupuolisko tuntui
päämäärättömältä, hitaalta ja aiheesta eksyväiseltä. Olin
monta kertaa vähällä jättää koko teoksen kesken, koska
ensimmäisen noin 300 sivun aikana ei yksinkertaisesti tapahtunut
juuri mitään. Ymmärrän Ozin halun kertoa Amosin molempien sukujen
kulkeutumisesta Israeliin, koska kirjan fokuksessa ei ole vain Amos,
vaan juutalaisuus ja Israelin syntyvaiheet laajemmin, mutta kovin
kiehtovaa luettavaa se ei kirjasta tehnyt. Ehkä Ozin sukupolven
israelilaisille sukuhistorioista löytyy paljon samaistuttavaa ja
omista sukutarinoista tuttuja yksityiskohtia, mutta silti… Kirjan
ensimmäinen puolisko oli ehkä kahden tähden teos.
Mutta
se loppupuoli, apua. Kun sukuhistoriat on saatu kerrattua, Oz pääsee
todella irti: hän kuvailee lapsi-Amosin mielenmaisemaa,
ajelehtimista syntyvän, sotivan
ja
nuoren valtion rajakaupungissa, havaintoja vanhempiensa
kanssakäymisestä ja niin edelleen. Kun Oz ottaa käsittelyynsä
lapsuusaikansa Jerusalemin ja kirjallisesti luomansa lapsi-Amosin
vanhempineen,
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä
on puhdas viiden tähden kirja, ei epäilystäkään. Kirjan
takakanteen eksynyt koukku, jota Oz piilottelee pitkään ja senkin
jälkeen vain vihjailee on
[SPOILERI!] äidin itsemurha Amosin ollessa kahdentoista [SPOILERI
OHI!]. Juuri se toimii kirjan nimen mukaisena tarinana rakkaudesta ja
pimeydestä, mutta rakkaus ja
pimeys tietenkin rinnastuvat
Israelin syntyyn sodan kautta sekä myös Amosin itsensä kasvamiseen
kirjan koukun pakottamana.
Huomioni vei myös Ozin erittäin tarkkasilmäinen havainnointi,
huolellinen miljöön ja aikakauden kuvaus sekä muutenkin hieno
proosa, joka on suomennettu kerrassaan hienosti (ilmeisen
harvinaisesti Oz-suomennoksista puhuttaessa) suoraan hepreasta.
Tarina
rakkaudesta ja pimeydestä on
hieno mutta vaikea kirja, kiitos hitaan ja jokaiseen ilmansuuntaan
rönsyilevän alkupuoliskon. Loppupuoliskon intiimi, riipivä ja
kokonaisvaltainen kerronta pelasti kuitenkin paljon ja jos joku
kirjan lukemista harkitseva miettii, että jaksaakohan
moista 300 sivun rämpimistä ennen ”sitä hyvää osaa”, se hyvä
osa on todella hyvä ja
ehdottomasti rämpimisen arvoinen.
Jos koko kirja olisi ollut yhtä hyvä, se olisi sujahtanut Hall of
Fameeni.
Aloituskappale
Kristiina Lampolan ja Pirkko Talvio-Jaatisen suomentamana:
Synnyin ja
vartuin pienessä, kolmenkymmenen neliön kokoisessa matalassa
pohjakerroksen asunnossa. Vanhempani nukkuivat vuodesohvalla, joka
illalla auki vedettynä täytti melkein koko huoneen. Aamuvarhain se
taas työnnettiin kokoon, vuodevaatteet kätkettiin päivänvalolta
alalaatikkoon, patja käännettiin ja aseteltiin tiiviisti paikalleen
ja koko komeus peitettiin vaaleanharmaalla päiväpeitteellä. Kun
päälle vielä siroteltiin muutama kirjailtu itämainen tyyny,
yönunista ei näkynyt enää jälkeäkään ja vanhempani
makuukamarista oli tullut työhuone, kirjasto, ruokasali ja olohuone.
(s. 5)
Kommentit
Lähetä kommentti