Siirry pääsisältöön

Amos Oz, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä


Olen pitänyt hetken hiljaiseloa kirjablogini kanssa, koska olen lukenut sen verran erikoisia kirjoja, että en ole nähnyt mitään syytä kirjoittaa niistä blogitekstejä: jos teokset ovat jo omissa silmissänikin ”hivenen niche”, en halua edes arvailla mitä potentiaalinen blogini lukija olisi niistä mieltä. Lisäksi, monista noista kirjoista minulla on vain vähän sanottavaa ja ei taatusti riittävästi hyvän blogitekstin varalle.

Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -teoksesta minulla on kuitenkin paljon sanottavaa. Ensimmäiseksi haluan sanoa sen, että en ole aiemmin lukenut Ozia eli en tiennyt odottaa mitään, paitsi takakannen lupaaman kuvauksen 1940- ja -50-lukujen Jerusalemista. Sivumäärä – pyöresti 650 sivua – tuntui myös hivenen pelottavalta, koska viime aikoina olen gravitoitunut enemmän kohti tiiviimpiä ja rönsyilemättömämpiä teoksia. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on erittäin rönsyileväinen kirja, mutta samalla se on intiimi ja tiivis, kunhan sille antaa aikaa ja tilaa kasvaa.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kuvaa metafiktiivisesti Amos Klausneria, välkkyä juutalaislasta mandaattiajan loppupuolella ja juuri itsenäistyneessä Jerusalemissa. Oz ei kerro tarinaa kronologisesti, vaan kerronta rönsyilee kauas menneisyyteen – isän ja äidin sukujen historioihin – sekä tulevaisuudessa aina kirjan kirjoitushetkeen saakka. Useammin kuin kerran teoksen varrella Oz kuvailee työhuonettaan ja hetkeä, jona kyseisiä sanoja kirjoittaa talteen. Romaanin Amos pohjautuu vahvasti kirjailija-Amosiin, mutta silti en osannut lukea teosta muistelmana tai henkilöhistoriana, vaan juurikin omaelämänkerrallisena romaanina. Tarina kerrotaan kirjailija-Amosin muistojen välityksellä lapsi-Amosin silmien kautta, mutta säännöllisesti, tarinalle tärkeissä kohdissa, kerronta siirtyy pois lapsi-Amosin perspektiivistä ja kuvailee esimerkiksi Amosin isosedän akateemista uraa tai Amosin vanhempien opiskeluaikoja ja niin edelleen.

Minulla on yksi suuri kritiikki kirjasta: sen alkupuolisko tuntui päämäärättömältä, hitaalta ja aiheesta eksyväiseltä. Olin monta kertaa vähällä jättää koko teoksen kesken, koska ensimmäisen noin 300 sivun aikana ei yksinkertaisesti tapahtunut juuri mitään. Ymmärrän Ozin halun kertoa Amosin molempien sukujen kulkeutumisesta Israeliin, koska kirjan fokuksessa ei ole vain Amos, vaan juutalaisuus ja Israelin syntyvaiheet laajemmin, mutta kovin kiehtovaa luettavaa se ei kirjasta tehnyt. Ehkä Ozin sukupolven israelilaisille sukuhistorioista löytyy paljon samaistuttavaa ja omista sukutarinoista tuttuja yksityiskohtia, mutta silti… Kirjan ensimmäinen puolisko oli ehkä kahden tähden teos.

Mutta se loppupuoli, apua. Kun sukuhistoriat on saatu kerrattua, Oz pääsee todella irti: hän kuvailee lapsi-Amosin mielenmaisemaa, ajelehtimista syntyvän, sotivan ja nuoren valtion rajakaupungissa, havaintoja vanhempiensa kanssakäymisestä ja niin edelleen. Kun Oz ottaa käsittelyynsä lapsuusaikansa Jerusalemin ja kirjallisesti luomansa lapsi-Amosin vanhempineen, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on puhdas viiden tähden kirja, ei epäilystäkään. Kirjan takakanteen eksynyt koukku, jota Oz piilottelee pitkään ja senkin jälkeen vain vihjailee on [SPOILERI!] äidin itsemurha Amosin ollessa kahdentoista [SPOILERI OHI!]. Juuri se toimii kirjan nimen mukaisena tarinana rakkaudesta ja pimeydestä, mutta rakkaus ja pimeys tietenkin rinnastuvat Israelin syntyyn sodan kautta sekä myös Amosin itsensä kasvamiseen kirjan koukun pakottamana. Huomioni vei myös Ozin erittäin tarkkasilmäinen havainnointi, huolellinen miljöön ja aikakauden kuvaus sekä muutenkin hieno proosa, joka on suomennettu kerrassaan hienosti (ilmeisen harvinaisesti Oz-suomennoksista puhuttaessa) suoraan hepreasta.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on hieno mutta vaikea kirja, kiitos hitaan ja jokaiseen ilmansuuntaan rönsyilevän alkupuoliskon. Loppupuoliskon intiimi, riipivä ja kokonaisvaltainen kerronta pelasti kuitenkin paljon ja jos joku kirjan lukemista harkitseva miettii, että jaksaakohan moista 300 sivun rämpimistä ennen ”sitä hyvää osaa”, se hyvä osa on todella hyvä ja ehdottomasti rämpimisen arvoinen. Jos koko kirja olisi ollut yhtä hyvä, se olisi sujahtanut Hall of Fameeni.

Aloituskappale Kristiina Lampolan ja Pirkko Talvio-Jaatisen suomentamana:
Synnyin ja vartuin pienessä, kolmenkymmenen neliön kokoisessa matalassa pohjakerroksen asunnossa. Vanhempani nukkuivat vuodesohvalla, joka illalla auki vedettynä täytti melkein koko huoneen. Aamuvarhain se taas työnnettiin kokoon, vuodevaatteet kätkettiin päivänvalolta alalaatikkoon, patja käännettiin ja aseteltiin tiiviisti paikalleen ja koko komeus peitettiin vaaleanharmaalla päiväpeitteellä. Kun päälle vielä siroteltiin muutama kirjailtu itämainen tyyny, yönunista ei näkynyt enää jälkeäkään ja vanhempani makuukamarista oli tullut työhuone, kirjasto, ruokasali ja olohuone. (s. 5)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää