Siirry pääsisältöön

Amos Oz, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä


Olen pitänyt hetken hiljaiseloa kirjablogini kanssa, koska olen lukenut sen verran erikoisia kirjoja, että en ole nähnyt mitään syytä kirjoittaa niistä blogitekstejä: jos teokset ovat jo omissa silmissänikin ”hivenen niche”, en halua edes arvailla mitä potentiaalinen blogini lukija olisi niistä mieltä. Lisäksi, monista noista kirjoista minulla on vain vähän sanottavaa ja ei taatusti riittävästi hyvän blogitekstin varalle.

Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -teoksesta minulla on kuitenkin paljon sanottavaa. Ensimmäiseksi haluan sanoa sen, että en ole aiemmin lukenut Ozia eli en tiennyt odottaa mitään, paitsi takakannen lupaaman kuvauksen 1940- ja -50-lukujen Jerusalemista. Sivumäärä – pyöresti 650 sivua – tuntui myös hivenen pelottavalta, koska viime aikoina olen gravitoitunut enemmän kohti tiiviimpiä ja rönsyilemättömämpiä teoksia. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on erittäin rönsyileväinen kirja, mutta samalla se on intiimi ja tiivis, kunhan sille antaa aikaa ja tilaa kasvaa.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kuvaa metafiktiivisesti Amos Klausneria, välkkyä juutalaislasta mandaattiajan loppupuolella ja juuri itsenäistyneessä Jerusalemissa. Oz ei kerro tarinaa kronologisesti, vaan kerronta rönsyilee kauas menneisyyteen – isän ja äidin sukujen historioihin – sekä tulevaisuudessa aina kirjan kirjoitushetkeen saakka. Useammin kuin kerran teoksen varrella Oz kuvailee työhuonettaan ja hetkeä, jona kyseisiä sanoja kirjoittaa talteen. Romaanin Amos pohjautuu vahvasti kirjailija-Amosiin, mutta silti en osannut lukea teosta muistelmana tai henkilöhistoriana, vaan juurikin omaelämänkerrallisena romaanina. Tarina kerrotaan kirjailija-Amosin muistojen välityksellä lapsi-Amosin silmien kautta, mutta säännöllisesti, tarinalle tärkeissä kohdissa, kerronta siirtyy pois lapsi-Amosin perspektiivistä ja kuvailee esimerkiksi Amosin isosedän akateemista uraa tai Amosin vanhempien opiskeluaikoja ja niin edelleen.

Minulla on yksi suuri kritiikki kirjasta: sen alkupuolisko tuntui päämäärättömältä, hitaalta ja aiheesta eksyväiseltä. Olin monta kertaa vähällä jättää koko teoksen kesken, koska ensimmäisen noin 300 sivun aikana ei yksinkertaisesti tapahtunut juuri mitään. Ymmärrän Ozin halun kertoa Amosin molempien sukujen kulkeutumisesta Israeliin, koska kirjan fokuksessa ei ole vain Amos, vaan juutalaisuus ja Israelin syntyvaiheet laajemmin, mutta kovin kiehtovaa luettavaa se ei kirjasta tehnyt. Ehkä Ozin sukupolven israelilaisille sukuhistorioista löytyy paljon samaistuttavaa ja omista sukutarinoista tuttuja yksityiskohtia, mutta silti… Kirjan ensimmäinen puolisko oli ehkä kahden tähden teos.

Mutta se loppupuoli, apua. Kun sukuhistoriat on saatu kerrattua, Oz pääsee todella irti: hän kuvailee lapsi-Amosin mielenmaisemaa, ajelehtimista syntyvän, sotivan ja nuoren valtion rajakaupungissa, havaintoja vanhempiensa kanssakäymisestä ja niin edelleen. Kun Oz ottaa käsittelyynsä lapsuusaikansa Jerusalemin ja kirjallisesti luomansa lapsi-Amosin vanhempineen, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on puhdas viiden tähden kirja, ei epäilystäkään. Kirjan takakanteen eksynyt koukku, jota Oz piilottelee pitkään ja senkin jälkeen vain vihjailee on [SPOILERI!] äidin itsemurha Amosin ollessa kahdentoista [SPOILERI OHI!]. Juuri se toimii kirjan nimen mukaisena tarinana rakkaudesta ja pimeydestä, mutta rakkaus ja pimeys tietenkin rinnastuvat Israelin syntyyn sodan kautta sekä myös Amosin itsensä kasvamiseen kirjan koukun pakottamana. Huomioni vei myös Ozin erittäin tarkkasilmäinen havainnointi, huolellinen miljöön ja aikakauden kuvaus sekä muutenkin hieno proosa, joka on suomennettu kerrassaan hienosti (ilmeisen harvinaisesti Oz-suomennoksista puhuttaessa) suoraan hepreasta.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on hieno mutta vaikea kirja, kiitos hitaan ja jokaiseen ilmansuuntaan rönsyilevän alkupuoliskon. Loppupuoliskon intiimi, riipivä ja kokonaisvaltainen kerronta pelasti kuitenkin paljon ja jos joku kirjan lukemista harkitseva miettii, että jaksaakohan moista 300 sivun rämpimistä ennen ”sitä hyvää osaa”, se hyvä osa on todella hyvä ja ehdottomasti rämpimisen arvoinen. Jos koko kirja olisi ollut yhtä hyvä, se olisi sujahtanut Hall of Fameeni.

Aloituskappale Kristiina Lampolan ja Pirkko Talvio-Jaatisen suomentamana:
Synnyin ja vartuin pienessä, kolmenkymmenen neliön kokoisessa matalassa pohjakerroksen asunnossa. Vanhempani nukkuivat vuodesohvalla, joka illalla auki vedettynä täytti melkein koko huoneen. Aamuvarhain se taas työnnettiin kokoon, vuodevaatteet kätkettiin päivänvalolta alalaatikkoon, patja käännettiin ja aseteltiin tiiviisti paikalleen ja koko komeus peitettiin vaaleanharmaalla päiväpeitteellä. Kun päälle vielä siroteltiin muutama kirjailtu itämainen tyyny, yönunista ei näkynyt enää jälkeäkään ja vanhempani makuukamarista oli tullut työhuone, kirjasto, ruokasali ja olohuone. (s. 5)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta…

John Hirst, Euroopan lyhin historia

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta.
Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä samaa t…

J. K. Rowling, Harry Potter 4-7

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa.
Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio, jokin My…