Siirry pääsisältöön

Amos Oz, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä


Olen pitänyt hetken hiljaiseloa kirjablogini kanssa, koska olen lukenut sen verran erikoisia kirjoja, että en ole nähnyt mitään syytä kirjoittaa niistä blogitekstejä: jos teokset ovat jo omissa silmissänikin ”hivenen niche”, en halua edes arvailla mitä potentiaalinen blogini lukija olisi niistä mieltä. Lisäksi, monista noista kirjoista minulla on vain vähän sanottavaa ja ei taatusti riittävästi hyvän blogitekstin varalle.

Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -teoksesta minulla on kuitenkin paljon sanottavaa. Ensimmäiseksi haluan sanoa sen, että en ole aiemmin lukenut Ozia eli en tiennyt odottaa mitään, paitsi takakannen lupaaman kuvauksen 1940- ja -50-lukujen Jerusalemista. Sivumäärä – pyöresti 650 sivua – tuntui myös hivenen pelottavalta, koska viime aikoina olen gravitoitunut enemmän kohti tiiviimpiä ja rönsyilemättömämpiä teoksia. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on erittäin rönsyileväinen kirja, mutta samalla se on intiimi ja tiivis, kunhan sille antaa aikaa ja tilaa kasvaa.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kuvaa metafiktiivisesti Amos Klausneria, välkkyä juutalaislasta mandaattiajan loppupuolella ja juuri itsenäistyneessä Jerusalemissa. Oz ei kerro tarinaa kronologisesti, vaan kerronta rönsyilee kauas menneisyyteen – isän ja äidin sukujen historioihin – sekä tulevaisuudessa aina kirjan kirjoitushetkeen saakka. Useammin kuin kerran teoksen varrella Oz kuvailee työhuonettaan ja hetkeä, jona kyseisiä sanoja kirjoittaa talteen. Romaanin Amos pohjautuu vahvasti kirjailija-Amosiin, mutta silti en osannut lukea teosta muistelmana tai henkilöhistoriana, vaan juurikin omaelämänkerrallisena romaanina. Tarina kerrotaan kirjailija-Amosin muistojen välityksellä lapsi-Amosin silmien kautta, mutta säännöllisesti, tarinalle tärkeissä kohdissa, kerronta siirtyy pois lapsi-Amosin perspektiivistä ja kuvailee esimerkiksi Amosin isosedän akateemista uraa tai Amosin vanhempien opiskeluaikoja ja niin edelleen.

Minulla on yksi suuri kritiikki kirjasta: sen alkupuolisko tuntui päämäärättömältä, hitaalta ja aiheesta eksyväiseltä. Olin monta kertaa vähällä jättää koko teoksen kesken, koska ensimmäisen noin 300 sivun aikana ei yksinkertaisesti tapahtunut juuri mitään. Ymmärrän Ozin halun kertoa Amosin molempien sukujen kulkeutumisesta Israeliin, koska kirjan fokuksessa ei ole vain Amos, vaan juutalaisuus ja Israelin syntyvaiheet laajemmin, mutta kovin kiehtovaa luettavaa se ei kirjasta tehnyt. Ehkä Ozin sukupolven israelilaisille sukuhistorioista löytyy paljon samaistuttavaa ja omista sukutarinoista tuttuja yksityiskohtia, mutta silti… Kirjan ensimmäinen puolisko oli ehkä kahden tähden teos.

Mutta se loppupuoli, apua. Kun sukuhistoriat on saatu kerrattua, Oz pääsee todella irti: hän kuvailee lapsi-Amosin mielenmaisemaa, ajelehtimista syntyvän, sotivan ja nuoren valtion rajakaupungissa, havaintoja vanhempiensa kanssakäymisestä ja niin edelleen. Kun Oz ottaa käsittelyynsä lapsuusaikansa Jerusalemin ja kirjallisesti luomansa lapsi-Amosin vanhempineen, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on puhdas viiden tähden kirja, ei epäilystäkään. Kirjan takakanteen eksynyt koukku, jota Oz piilottelee pitkään ja senkin jälkeen vain vihjailee on [SPOILERI!] äidin itsemurha Amosin ollessa kahdentoista [SPOILERI OHI!]. Juuri se toimii kirjan nimen mukaisena tarinana rakkaudesta ja pimeydestä, mutta rakkaus ja pimeys tietenkin rinnastuvat Israelin syntyyn sodan kautta sekä myös Amosin itsensä kasvamiseen kirjan koukun pakottamana. Huomioni vei myös Ozin erittäin tarkkasilmäinen havainnointi, huolellinen miljöön ja aikakauden kuvaus sekä muutenkin hieno proosa, joka on suomennettu kerrassaan hienosti (ilmeisen harvinaisesti Oz-suomennoksista puhuttaessa) suoraan hepreasta.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on hieno mutta vaikea kirja, kiitos hitaan ja jokaiseen ilmansuuntaan rönsyilevän alkupuoliskon. Loppupuoliskon intiimi, riipivä ja kokonaisvaltainen kerronta pelasti kuitenkin paljon ja jos joku kirjan lukemista harkitseva miettii, että jaksaakohan moista 300 sivun rämpimistä ennen ”sitä hyvää osaa”, se hyvä osa on todella hyvä ja ehdottomasti rämpimisen arvoinen. Jos koko kirja olisi ollut yhtä hyvä, se olisi sujahtanut Hall of Fameeni.

Aloituskappale Kristiina Lampolan ja Pirkko Talvio-Jaatisen suomentamana:
Synnyin ja vartuin pienessä, kolmenkymmenen neliön kokoisessa matalassa pohjakerroksen asunnossa. Vanhempani nukkuivat vuodesohvalla, joka illalla auki vedettynä täytti melkein koko huoneen. Aamuvarhain se taas työnnettiin kokoon, vuodevaatteet kätkettiin päivänvalolta alalaatikkoon, patja käännettiin ja aseteltiin tiiviisti paikalleen ja koko komeus peitettiin vaaleanharmaalla päiväpeitteellä. Kun päälle vielä siroteltiin muutama kirjailtu itämainen tyyny, yönunista ei näkynyt enää jälkeäkään ja vanhempani makuukamarista oli tullut työhuone, kirjasto, ruokasali ja olohuone. (s. 5)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää