Siirry pääsisältöön

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys.

Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei sitä voi summata mihinkään 1141:tä sivua lyhyempään mittaan.

Kokeillaan, kuitenkin: 4321 kertoo Archie Fergusonista, joka syntyy 1946 New Yorkin (vai New Jerseyn? Kuka näissä pysyy perässä?) osavaltiossa kotiäidille ja kodinkonekauppiaalle; valtava sivumäärä kuluu kertomalla Archien elämästä suunnilleen 1960-luvun loppuun saakka. Tässä on, kuten Austerille on ominaista, jippo: 4321 ei kerro tarinaa Archien elämästä, vaan tarinoita Archien mahdollisista elämistä – neljästä elämästä, kun tarkkoja ollaan. Kaikki tarinalinjat kertovat samasta hahmosta, joten kirja ei ole niinkään perinteinen romaani kuin kokonaisvaltainen hahmotutkielma, jossa sama hahmo sysätään elämän suurten pienten muuttujien johdosta tyystin toisenlaisiin tilanteisiin. Joskus perhe on hänen lapsuutensa ajan talousvaikeuksissa, joskus ollaan rikkaita; joskus niin, joskus näin. Muuttujia on paljon, mutta samankaltaisuuksia on myös paljon, sillä Archie rakastuu aina (joskin eri tavoilla) samaan tyttöön, innostuu aina kirjallisuudesta tai taiteesta ja niin edelleen. Yksi analogia voisi olla helminauha, jossa helmet ovat aina samat, mutta naru niiden läpi kuljetetaan neljällä eri tavalla.

Olen lukenut paljon Austeria - laskeskelin lukeneeni hieman yli puolet hänen suomennetusta tuotannostaan – ja hän on kirjailijana valitettavan epätasainen: toisaalta hän kirjoittaa New York -trilogian ja Näkymättömän kaltaisia mestarillisia romaaneja, toisaalta taas Timbuktun ja Sattumuksia Brooklynissa kaltaisia huteja. Kenties jo tässä vaiheessa on tullut, implisiittisesti tai ei, selväksi kumpaan kategoriaan 4321 kuuluu, mutta veikkailusi olisi väärä, koska 4321 on paljon parempi kuin yksikään toinen lukemani Austerin kirja. Isolla, 1141:n sivun mittaisella marginaalilla. Kieli on hienoa, ilmeikkäämpää ja hiotumpaa kuin kertaakaan aiemmin; tarina on monisyisempi (mikä, kun Austerista puhutaan, sanoo todella paljon) ja silti välittömästi ymmärrettävä; kohtaukset ovat aidosti sydäntä raastavia ja surullisia (toisin kuin manipulaatiolta tuntuneessa Timbuktussa), ja toisina hetkinään mieltä ylentävämpiä ja kauniimpia kuin yhdessäkään toisessa hänen kirjoistaan; esitetyt ideat ja kirjalliset kikat ovat poikkeuksellisen hallittuja. Haluaisin jutella tästä niin kovasti – etenkin lopusta! – kaikkien kanssa, mutta en tohdi, koska Fergusonin matkaan on lähdettävä mahdollisimman tabula rasana ja vain antauduttava suruille ja iloille sitä mukaa, kun ne tulevat.

Aivan helvetin nerokas kirja. Oikeasti. Lukekaa, ihmiset, lukekaa. Sanon sen nyt tässä julkisesti, koska en aio kierrellä asiaa: minusta, juuri tällä hetkellä, tuntuu siltä, että Austerin 4321 on tämän vuosituhannen tähän mennessä paras romaani. Saattaa tuntua ylilyönniltä, mutta ei se ole, oikeasti. Sanon myös sen, että luku 3.2. on yksi pysäyttävimpiä koskaan (tietäjät tietää, mitä tämä tarkoittaa). Mitä tämmöisen teoksen jälkeen voi lukea? Saman uudestaan, tietenkin, mutta ei heti perään, ei perkele pysty…

Aloituskappale:

Sukutarun mukaan Fergusonin isoisä lähti jalkaisin kotikaupungistaan Minskistä piilotettuaan sata ruplaa takinvuorin sisään, taivalsi Varsovan ja Berliinin kautta Hampuriin ja ostin lipun laivaan nimeltä Empress of China, joka kynti Atlantin yli rajuissa talvimyrskyissä ja saapui New Yorkin edustalle 1900-luvun ensimmäisenä päivänä. Odotellessaan vuoroaan maahanmuuttovirkailijan kuulusteluun Ellis Islandilla hän kävi juttusille toisen venäjänjuutalaisen kanssa. Mies virkkoi: Unohtakaa nimi Reznikoff. Siitä on täällä pelkkää haittaa. Tarvitsette amerikkalaisen nimen uuteen elämäänne Amerikassa, nimen joka kalskahtaa aitoamerikkalaiselta. Koska englanti oli Isaac Reznikoffille vieras kieli vielä vuonna 1900, hän pyysi iäkkäämmältä ja kokeneemmalta maanmieheltään ehdotusta. Sanokaa, että nimenne on Rockefeller, mies neuvoi. Siitä ei nimi parane. Kului tunti ja sitten toinen, ja kun yhdeksäntoistavuotias Reznikoff istahti maahanmuuttovirkailijan kuulusteltavaksi, hän oli unohtanut ehdotuksen. Nimenne? virkailija tiedusteli. Väsynyt maahanmuuttaja läimäytti otsaansa turhautuneena ja töräytti jiddišiksi: Ikh hob fargessen (unohdin)! Ja niin kävi, että Isaac Reznikoff aloitti uuden elämänsä Amerikassa nimellä Ichabod Ferguson. (s. 7)

Kommentit

  1. Mielestäni kirja alkaakin hienosti ja imaisi mukaansa vahvasti. Mutta mutta sitten alkoi tökkiä ... minä en pitänyt sekavuudesta, en vain jaksanut seurata neljää vaihtoehtoista tarinaa samanaikaisesti. Luin kyllä kirjan loppuun, mutta työlästä se oli paikoitellen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kirja on työläs, siitä ei pääse mihinkään. En lukenut itse sitä niinkään neljänä vaihtoehtoisena tarinana, vaan yhtenä kokonaisvaltaisena hahmotutkielmana, mikä helpotti päässäni olevien piuhojen pitämistä järjestyksessä. Pointtisi on kuitenkin ehdottomasti hyvä, koska jos kirjaa todella lukee neljänä eri tarinana, ei niinkään neljänä saman tarinan variaationa, se käy raskaaksi ja uuvuttavaksi. Et ole ensimmäinen, jonka olen kuullut sanovan suunnilleen samaa. Mielipiteitä vahvasti jakava kirja.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Stephen & Owen King, Sleeping Beauties

Stephen Kingin tuotanto tällä vuosikymmenellä on ollut hänelle tyypillisesti epätasaista, mutta tähtihetkien määrä on suhteessa alhaisempi kuin vaikkapa -00-luvulla, saati sitten kasarilla. Mutta niitä heikkoja tai suorastaan surkeita kirjoja… niistä ei ole ollut puutosta. Monia kirjoista vaivaa mammuttitautisuus, selvä harkitsemattomuus ja kokonaisvaltainen fokuksen puute – nämä yhdessä paisuttavan sivumäärän helposti kuuteen- tai seitsemäänsataan, joskus ylikin. Esimerkiksi Under the Dome , joka taisi tosin ilmestyä -00-luvun puolella, on laatuesimerkki jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan rönsyilleestä kirjasta, joka ei tahtonut tietää mihin se pyrkii. Siitäkin huolimatta sen premissi oli kiinnostava ja hyvin perusteltu, vaikka loppuratkaisun typeryyttä ei voi ylikorostaa. Toiseksi uusin Kingin kirja on hänen nuoremman poikansa Owenin kanssa yhdessä kirjoitettu Sleeping Beauties (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Ruususen uni ), joka on 2010-luvun Kingin versio Under the Do

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott

Sofi Oksanen, Norma

Yhdestä pettymyksestä toiseen, sellaista marssiahan tämä elämä on, eikö niin? Sofi Oksanen -haasteeni saapuu päätökseensä tältä erää Norman muodossa. Jos Oksasen muut kirjat kuin Puhdistus jakavat mielipiteitä, Norma ei jaa näkemyksiä: kaikki tuntuvat olevan samalla viivalla siitä, että Norma on heikko kirja, jopa suorastaan surkea. Niin usein kuin yritänkin olla vastarannan kiiski tai, anglistisemmin, Paholaisen puolestapuhuja, joudun olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa Normasta , joka kisaa Oksasen heikoimman kirjan tittelistä yhdessä Baby Janen kanssa. Norman ongelma ei ole se, että se on tyylilajiltaan maagista realismia – monet lukijat ovat ampuneet kirjan luultavasti alas jo pelkästään tämän takia, mutta minä en välitä kirjojen genreistä, jos tarinat on rakennettu hyvin ja proosa on kohdillaan. Maaginen realismi on lajina vaikea, koska siinä järjetön (eli arkijärjellä selittämätön) pitää saada kiinteäksi osaksi tarinaa ja tuntumaan loogiselta, erottamattomalta o