Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki
kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta
kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan
ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa
yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta
laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen
virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi
auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän
tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin
olla selitys.
Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille
oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on
kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa.
Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei sitä voi summata mihinkään 1141:tä
sivua lyhyempään mittaan.
Kokeillaan, kuitenkin: 4321
kertoo Archie Fergusonista, joka syntyy 1946 New Yorkin (vai New Jerseyn? Kuka näissä
pysyy perässä?) osavaltiossa kotiäidille ja kodinkonekauppiaalle; valtava
sivumäärä kuluu kertomalla Archien elämästä suunnilleen 1960-luvun loppuun
saakka. Tässä on, kuten Austerille on ominaista, jippo: 4321 ei kerro tarinaa Archien elämästä, vaan tarinoita
Archien mahdollisista elämistä – neljästä elämästä, kun tarkkoja ollaan. Kaikki
tarinalinjat kertovat samasta hahmosta, joten kirja ei ole niinkään perinteinen
romaani kuin kokonaisvaltainen hahmotutkielma, jossa sama hahmo sysätään elämän
suurten pienten muuttujien johdosta tyystin toisenlaisiin tilanteisiin. Joskus
perhe on hänen lapsuutensa ajan talousvaikeuksissa, joskus ollaan rikkaita;
joskus niin, joskus näin. Muuttujia on paljon, mutta samankaltaisuuksia on myös
paljon, sillä Archie rakastuu aina (joskin eri tavoilla) samaan tyttöön,
innostuu aina kirjallisuudesta tai taiteesta ja niin edelleen. Yksi analogia
voisi olla helminauha, jossa helmet ovat aina samat, mutta naru niiden läpi
kuljetetaan neljällä eri tavalla.
Olen lukenut paljon Austeria - laskeskelin lukeneeni hieman
yli puolet hänen suomennetusta tuotannostaan – ja hän on kirjailijana
valitettavan epätasainen: toisaalta hän kirjoittaa New York -trilogian ja Näkymättömän
kaltaisia mestarillisia romaaneja, toisaalta taas Timbuktun ja Sattumuksia
Brooklynissa kaltaisia huteja. Kenties jo tässä vaiheessa on tullut,
implisiittisesti tai ei, selväksi kumpaan kategoriaan 4321 kuuluu, mutta veikkailusi olisi väärä, koska 4321 on paljon parempi kuin yksikään
toinen lukemani Austerin kirja. Isolla, 1141:n sivun mittaisella marginaalilla.
Kieli on hienoa, ilmeikkäämpää ja hiotumpaa kuin kertaakaan aiemmin; tarina on
monisyisempi (mikä, kun Austerista puhutaan, sanoo todella paljon) ja silti
välittömästi ymmärrettävä; kohtaukset ovat aidosti sydäntä raastavia ja
surullisia (toisin kuin manipulaatiolta tuntuneessa Timbuktussa), ja toisina hetkinään mieltä ylentävämpiä ja kauniimpia
kuin yhdessäkään toisessa hänen kirjoistaan; esitetyt ideat ja kirjalliset
kikat ovat poikkeuksellisen hallittuja. Haluaisin jutella tästä niin kovasti –
etenkin lopusta! – kaikkien kanssa, mutta en tohdi, koska Fergusonin matkaan on
lähdettävä mahdollisimman tabula rasana ja vain antauduttava suruille ja
iloille sitä mukaa, kun ne tulevat.
Aivan helvetin nerokas kirja. Oikeasti. Lukekaa, ihmiset,
lukekaa. Sanon sen nyt tässä julkisesti, koska en aio kierrellä asiaa: minusta,
juuri tällä hetkellä, tuntuu siltä, että Austerin 4321 on tämän vuosituhannen tähän mennessä paras romaani. Saattaa
tuntua ylilyönniltä, mutta ei se ole, oikeasti. Sanon myös sen, että luku 3.2.
on yksi pysäyttävimpiä koskaan (tietäjät tietää, mitä tämä tarkoittaa). Mitä
tämmöisen teoksen jälkeen voi lukea? Saman uudestaan, tietenkin, mutta ei heti
perään, ei perkele pysty…
Aloituskappale:
Sukutarun mukaan
Fergusonin isoisä lähti jalkaisin kotikaupungistaan Minskistä piilotettuaan
sata ruplaa takinvuorin sisään, taivalsi Varsovan ja Berliinin kautta Hampuriin
ja ostin lipun laivaan nimeltä Empress of China, joka kynti Atlantin yli rajuissa talvimyrskyissä ja saapui New Yorkin
edustalle 1900-luvun ensimmäisenä päivänä. Odotellessaan vuoroaan
maahanmuuttovirkailijan kuulusteluun Ellis Islandilla hän kävi juttusille
toisen venäjänjuutalaisen kanssa. Mies virkkoi: Unohtakaa nimi Reznikoff.
Siitä on täällä pelkkää haittaa. Tarvitsette amerikkalaisen nimen uuteen
elämäänne Amerikassa, nimen joka kalskahtaa aitoamerikkalaiselta. Koska englanti oli Isaac Reznikoffille
vieras kieli vielä vuonna 1900, hän pyysi iäkkäämmältä ja kokeneemmalta
maanmieheltään ehdotusta. Sanokaa, että nimenne on Rockefeller, mies neuvoi. Siitä ei nimi parane. Kului
tunti ja sitten toinen, ja kun yhdeksäntoistavuotias Reznikoff istahti
maahanmuuttovirkailijan kuulusteltavaksi, hän oli unohtanut ehdotuksen. Nimenne?
virkailija tiedusteli. Väsynyt
maahanmuuttaja läimäytti otsaansa turhautuneena ja töräytti jiddišiksi: Ikh hob fargessen (unohdin)!
Ja niin kävi, että Isaac Reznikoff
aloitti uuden elämänsä Amerikassa nimellä Ichabod Ferguson. (s. 7)
Mielestäni kirja alkaakin hienosti ja imaisi mukaansa vahvasti. Mutta mutta sitten alkoi tökkiä ... minä en pitänyt sekavuudesta, en vain jaksanut seurata neljää vaihtoehtoista tarinaa samanaikaisesti. Luin kyllä kirjan loppuun, mutta työlästä se oli paikoitellen.
VastaaPoistaKyllä, kirja on työläs, siitä ei pääse mihinkään. En lukenut itse sitä niinkään neljänä vaihtoehtoisena tarinana, vaan yhtenä kokonaisvaltaisena hahmotutkielmana, mikä helpotti päässäni olevien piuhojen pitämistä järjestyksessä. Pointtisi on kuitenkin ehdottomasti hyvä, koska jos kirjaa todella lukee neljänä eri tarinana, ei niinkään neljänä saman tarinan variaationa, se käy raskaaksi ja uuvuttavaksi. Et ole ensimmäinen, jonka olen kuullut sanovan suunnilleen samaa. Mielipiteitä vahvasti jakava kirja.
Poista