Siirry pääsisältöön

Tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri
Uusimmat tekstit

Amos Oz, Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Olen pitänyt hetken hiljaiseloa kirjablogini kanssa, koska olen lukenut sen verran erikoisia kirjoja, että en ole nähnyt mitään syytä kirjoittaa niistä blogitekstejä: jos teokset ovat jo omissa silmissänikin ”hivenen niche”, en halua edes arvailla mitä potentiaalinen blogini lukija olisi niistä mieltä. Lisäksi, monista noista kirjoista minulla on vain vähän sanottavaa ja ei taatusti riittävästi hyvän blogitekstin varalle. Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -teoksesta minulla on kuitenkin paljon sanottavaa. Ensimmäiseksi haluan sanoa sen, että en ole aiemmin lukenut Ozia eli en tiennyt odottaa mitään, paitsi takakannen lupaaman kuvauksen 1940- ja -50-lukujen Jerusalemista. Sivumäärä – pyöresti 650 sivua – tuntui myös hivenen pelottavalta, koska viime aikoina olen gravitoitunut enemmän kohti tiiviimpiä ja rönsyilemättömämpiä teoksia. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on erittäin rönsyileväinen kirja, mutta samalla se on intiimi ja tiivis, kunhan sille antaa aikaa ja ti

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Stephen King, The Institute

On taas se aika vuodesta, kun Stephen King ryömii ulos luolastaan, esittelee uuden kirjansa, joka on samanlainen kuin vanhat kirjat, ja fanit huutoäänestävät sen vuoden parhaaksi kauhukirjaksi. Taas, huoh-huoh, miksi vaivaudun? Edellisestä aidosti hyvästä Kingin kirjasta on kulunut jo luoja ties kuinka monta vuotta, mutta täällä sitä taas ollaan, Kingin kirjaa ruotivassa blogitekstissä, jauhaen samoista pulmista ja odottaen uusia lopputuloksia. Mikä se hulluuden määritelmä taas olikaan? Mutta – ja tässä piilee tekstini yllätyskäänne – The Institute oli yllättävän hyvä. Tai ei ehkä hyvä, mutta jees – yllättävän jees. Se on liian pitkä, sen juonellisessa rakenteessa on erikoisia valintoja, joista en tiedä pitäväni, ja se toistaa samoja King-arkkityyppejä kuin lähes kaikki muutkin hänen kirjansa. Silti, se toimii – ja se toimii paremmin kuin moni muu hänen edellisistä kirjoistaan, jotka olen lukenut harhateille eksyneestä velvollisuudentunnosta. The Institute kertoo lapsis

Brandon Sanderson, Mistborn 2 & 3

Jokunen kuukausi takaperin kirjoitin blogitekstin Brandon Sandersonin Mistborn-trilogian ensimmäisestä osasta, The Final Empirestä. Tuossa tekstissä taisin mainita, että lukisin trilogian loppuun varsin pikaisesti, mutta niin ne päivät, viikot ja kuukaudetkin ovat menneet ja vierähtäneet, kiitos yksityiselämän muutosten ja muuttojen. Yhtä kaikki, tänään aamulla sain trilogian luetuksi loppuun, vihdoin. Pitkään (?) kestänyt luku-urakkani ei kuitenkaan kerro täyttä totuutta siitä, miten tarkalleen luin nämä kolme kirjaa, koska kaikkien prosessi seurasi hyvin samanlaista kaavaa: nuiva alku, puolivälissä odottelua ja lopuksi intensiivinen spurtti. Etenkin toinen ja kolmas kirja – The Well of Ascension ja The Hero of Ages – junnasivat yöpöydälläni viikkokaupalla sivujen 100 ja 200 välissä. Vastaavasti The Hero of Agesin reilusta seitsemästäsadasta sivusta noin viisisataa sujahtivat kahteen vuorokauteen. Tarinallisesti trilogian kahdesta jälkimmäisestä osasta ei voi puhua ilman, et

Kauko Röyhkä, Miss Farkku-Suomi

Kauko Röyhkä lienee nykyään kuuluisampi kirjailijana kuin muusikkona, mutta siitä huolimatta miehen tuotanto – niin musiikillinen kuin kirjallinen – on jäänyt minulta paitsioon. Elämässä on vain tietty määrä tunteja, mutta kirjoja merkittävästi enemmän. Poimin kuitenkin Röyhkän vuonna 2003 julkaistun Miss Farkku-Suomi ­ -romaanin leffakansipokkaripainoksen kierrätyskeskuksesta eurolla, koska… No, bibliofiiliani on sortiltaan vaikeaa. Joku hetkellinen hämmennys riivasi myös silloin, kun poimin kirjan hyllystäni ja aloin lukea sitä, tietämättä mitä odottaisin. Miss Farkku-Suomi on kasvutarina teini-ikäisestä, enemmän kuin hivenen kusipäisesti käyttäytyvästä pojasta, Väldestä, joka diggailee rosoista rokkia (Velvet Underground namedropataan keskimäärin kerran luvussa) ja kuolaa luokallaan olevan tytön, Piken, perään. Pike valitaan Miss Farkku-Suomeksi, minkä myötä Välde ei koe enää olevansa samassa sosiaalisessa divarissa ihastuksensa kanssa ja suuntaa ajankäyttönsä itseään vanhe

Brandon Sanderson, The Final Empire

Olen pitänyt hieman taukoa kirjoittamisesta ja siinä sivussa bloggaamisesta – kahden kässärin rinnakkainen työstäminen ja viimeistely vetivät hieman mehuja pois. Samaisen puoliloman aikana otin tehtäväkseni lukea vain hyviä kirjoja, koska koko edeltävä kesä oli kulunut, sattumalta tai ei, heikkojen tai suoranaisesti paskojen teosten kanssa. Halusin myös lukea fantasiaa, hyvää ja riittävän kelvollisesti kirjoitettua ”high fantasya”, jota voisin käyttää eskapistisesti ”aivojen nollaamiseen”. Kokeilin paria eri teosta, mutta ainoa, joka täytti kriteerini ensimmäisen parinkymmenen sivun jälkeen, oli Brandon Sandersonin The Final Empire , Mistborn -trilogian ensimmäinen osa, joka on myös suomennettu äskettäin. Sanderson, kuten fantasiaa lukevat tietänevät, viimeisteli Robert Jordanin magnum opuksen, The Wheel of Time -sarjan Jordanin kuoleman jälkeen, ja vaikka Sandersonin viimeistelemissä osissa oli ongelmia (kirjailijan vaihtuminen näkyi proosassa), hän hoiti homman kotiin ja kai