Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri
Olen pitänyt hetken hiljaiseloa kirjablogini kanssa, koska olen lukenut sen verran erikoisia kirjoja, että en ole nähnyt mitään syytä kirjoittaa niistä blogitekstejä: jos teokset ovat jo omissa silmissänikin ”hivenen niche”, en halua edes arvailla mitä potentiaalinen blogini lukija olisi niistä mieltä. Lisäksi, monista noista kirjoista minulla on vain vähän sanottavaa ja ei taatusti riittävästi hyvän blogitekstin varalle. Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä -teoksesta minulla on kuitenkin paljon sanottavaa. Ensimmäiseksi haluan sanoa sen, että en ole aiemmin lukenut Ozia eli en tiennyt odottaa mitään, paitsi takakannen lupaaman kuvauksen 1940- ja -50-lukujen Jerusalemista. Sivumäärä – pyöresti 650 sivua – tuntui myös hivenen pelottavalta, koska viime aikoina olen gravitoitunut enemmän kohti tiiviimpiä ja rönsyilemättömämpiä teoksia. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on erittäin rönsyileväinen kirja, mutta samalla se on intiimi ja tiivis, kunhan sille antaa aikaa ja ti