Ai niin!

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta. Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä...

Stephen Kingin Bill Hodges -trilogia on paska. Älkää tuhlatko aikaanne. Sanon tämän vain ja ainoastaan sen takia, että trilogian viimeinen osa, End of Watch , on niin typerä. Okei, ei se ensimmäinen ( Mr. Mercedes ), saati toinen ( Finders Keepers ), ollut kovin kummoinen myöskään, mutta kolmannen jälkeen ne tuntuvat mestarillisilta jännäreiltä. King on tehnyt hirmuisen läjän parempia kirjoja, ja tuosta läjästä löytyy parempia dekkarimaisia romaaneja kuin mitä Hodges-trilogian päätösosalla on tarjottavana. Koska puhun trilogian kolmannesta osasta, juonesta puhuminen ilman mitään spoilereita on mahdotonta, mutta tämän tekstikappaleen aikana keskityn spoilerittomiin proosateknisiin ongelmiin. Kingin proosa on edelleen sitä samaa kuin viimeisen noin neljänkymmenen vuoden ajan eli mitään suurempaa vikaa siinä ei ole – etenkin, jos englanniksi lukee. Muutamia hauskoja oivalluksia, muutoin riittävää ”viihdekirjallisuuteen” sopivaa suoraviivaista kerrontaa. Tekstin itsensä puolesta End...

Päätin aloittaa omatoimisen lukuhaasteen: luen suhteellisen tiiviiseen tahtiin (en putkeen, koska en vain pysty) ilmestymisjärjestyksessä sellaisen kirjailijan kaikki kirjat, joita ei ole paljoa ja jotka omistan ja jotka olisi ”pitänyt lukea” varmaan jo kehdossa. Jos joku haluaa seurata esimerkkiä, siitä vain – yleissivistytään yhdessä! Hoidetaan siis pakollinen kiusallinen osuus heti alta pois: ei, en ole lukenut ainuttakaan Sofi Oksasen romaania ennen Stalinin lehmiä . Okei, se on nyt sanottu, joten lähdetään siitä eteenpäin, eiköstä jookosta? Aloitin kerran kuuntelemaan äänikirjana Puhdistusta , mutta lukija huokaili niin rasittavasti, että touhu jäi muiden kiireiden takia kesken. Kesällä, kuitenkin, bongasin kierrätyskeskuksesta nätin paketin, jossa oli kaikki Sofi Oksasen romaanit Normaa lukuun ottamatta pokkareina ja hintalapussa luku 5€; idea haasteeseen syntyi siinä samassa, kun mainitun Norman olin sattunut jo aiemmin poimimaan kirjaston poistomyynnistä. Stalinin lehmät...

Tällä kertaa kirjablogissani on hieman erilainen teksti: pidempi essee, jonka aiheena on kirjojen adaptoiminen elokuvamuotoon. Kimmoke tekstiin syntyi eilen, kun kävin katsomassa uunituoreen IT -elokuvan, joka sujahti välittömästi viiden parhaan Stephen King -filmatisoinnin joukkoon. Elokuvan jälkeen aloin miettiä miksi juuri tämä filmatisointi oli ja on niin hyvä, kun vain kuukausi aiemmin ilmestynyt Musta torni -filmatisointi oli silkkaa kusipaskaa – miksi siis pantata pähkäilyjä itselläni, vaan mikä estää heittämästä niitä kirjallisessa muodossa blogiin? Oma blogi ja tulos- ja tyylivastuu ovat vain itselläni, joten tässä tätä nyt olisi. Hieman taustaa: ei pitäisi tulla yllätyksenä melkein kenellekään, että Stephen King on minulle kenties tärkein kirjailija – ainakin, kun mittarina käyttää vaikutusta omaan kirjoittamiseeni ja, vähemmän, lukemiseeni. Lukioikäisenä luin Painajaisen ( ’Salem’s Lot , 1976) ja se oli ihan hyvä, joten päätin lukea lisää Kingiä ja lisää ja lisää. V...

Olen tuskaillut muutaman edellisen lukemani kirjan kanssa niin pitkään, että päätin ottaa metromatka- ja vessareissulukemistoksi jotakin niin kevyttä ja lyhyissä pätkissä luettavaa kuin suinkin mahdollista. Alas, Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin Maailman pisin pajunköysi , joka lupaa alaotsikossaan oikaisevansa 101 historiallista harhakäsitystä. Vaikka edellisestä blogitekstistä on vierähtänyt (taas?) tovi ja olen lukenut kahta muuta kirjaa rinnalla, Maailman pisin pajunköysi kului viidessä päivässä. Se on nopeaa luettavaa, koska siinä on vain muutaman sivun mittaisia pikamyytinpurkuja – yksikään luku ei taida olla kolmea sivua pidempi. Juuri tässä on kirjan paras että huonoin puoli: kaikki luvut ovat niin lyhyitä, että niiden lukemiseen ei montaa minuuttia mene, mutta toisaalta ne ovat sellaista pintaliitoa, että historiaan yhtään perehtyneempi henkilö ei niistä paljoa saa irti. Koska luvut ovat niin lyhyitä, minulle ainakin syntyi mentaliteetti, että ”no kyllähän mä yhden luv...

Ensisilmäyksellä, etenkin jos kirjan suomennoksen kantta vilkaisee, voisi vaikuttaa siltä, että Emma Clinen esikoiskirja The Girls on osaltani jälleen harppaus epämukavuusalueelle, tuonne chick-litin ja kepeän (hyvänmielen) kesälukemiston joukkoon, mutta tuo mielikuva olisi väärä tai ainakin harhaanjohtava. Clinen kirja on synkkä, mutta ei liian synkkä karkottaakseen eskapismia kaipaavia hyvänmielen kirjojen kuluttajia; The Girls kertoo tytöstä, joka liittyy ja samaan aikaan ei liity Charles Mansonin ”perheeseen” joka ei ole Charles Mansonin ”perhe”. Sekavaako? Saatan selittää kirjan konseptin huonosti, koska se on lopulta varsin simppeli: Evie, vuonna 1969 neljätoistavuotias Californiassa asuva tyttö, ihastuu/ihannoi itseään vanhempaa Suzannea, joka kuuluu hyvin mansonmaiseen kulttiin, jota johtaa hyvin mansonmainen Russell. Russell ei ole Manson, samalla tavalla kuin Russellin seuraajien suorittama murhatoimi ei ole Sharon Taten murha, mutta edes auttavasti yleissivistyneell...

John Williamsin Stoner julkaistiin alun perin vuonna 1965, mutta jäi vain pienen piirin huviksi; vielä Williamsin siirtyessä ajasta iäisyyteen vuonna 1994 teos oli pelkkä marginaalimerkintä 1900-luvun amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Vuodesta 2006 alkaen teos on saanut tuulta siipiensä alle ja nyt, yli puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen, jotkut tahot ovat valmiita kutsumaan Stoner ia yhdeksi edellisen vuosisadan suurista amerikkalaisista romaaneista. Ja tiedätkö mitä? Taidan olla heidän kanssaan samaa mieltä. Stoner kertoo yhden miehen, William Stonerin, elämän. Ei enempää, ei vähempää. Miksi tämä hahmo ansaitsee elämänkertaromaanin? kysyt. Mitä suurta hän saavutti elämänsä aikana? Vastaus, niin yllättävältä kuin se ensi alkuun saattaakin tuntua, on: ei mitään. Stoner syntyy talonpoikaisperheeseen, passitetaan yliopistoon opiskelemaan maataloustiedettä, loikkaa (vanhempiensa tietämättä) opiskelemaan kirjallisuutta, kirjoittaa väitöskirjan ja toimii elämänsä loppuun saak...