Ai niin!

Oli erinomainen ratkaisu lopettaa Jessie Burtonin The Miniaturist kesken, koska siten saatoin tarttua Bea Uusman Naparetki . Minun rakkaustarinani -kirjaan, jonka lukukokemus on ollut sykähdyttävimpiä useaan kuukauteen. Odotukseni olivat korkealla jo valmiiksi, kiitos lukuisten kehujen, mutta silti kirja yllätti laadullaan. Uusma kirjoittaa hyvin ja kerrottu tarina on erittäin mielenkiintoinen. Naparetki kertoo Uusmasta, joka innostuu 1990-luvun puolivälissä Andrée-retkikunnasta ja sen mystisestä kohtalosta. Kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi niin retkikunnan vaiheet kuin Uusman tutkimusprosessin saamaat muodot. Kolmihenkinen Andrée-retkikunta lähtee vuonna 1897 ylittämään pohjoisnapaa kuumailmapallolla, tarkoituksena oleskella korissa viikkokaupalla, pudottaa poiju pohjoisnavalle ja jatkaa siitä matkaa tuulten mukana kohti sivilisaatiota. Homma menee pieleen jo nousussa, kun käytännössä kaikki laahausköydet irtoavat; ilmapallo vuotaa kuin siivilä; mitään ei ole testat...

Viime aikoina on tullut luettua paljon raskaita ja vaikeaselkoisia ”korkeakirjallisia” (inhoan sanaa, mutta menkööt) romaaneja, joiden kanssa on painittava ja jotka ovat olleet lähtökohtaisesti todella hienoja teoksia. Halusin kuitenkin vastapainoksi jotakin muuta – kevyempää, juonivetoisempaa ja koukuttavampaa mutta laadusta tinkimättä. Jotakin sellaista, jota voisin lukea hyvällä omatunnolla työmatkoilla ja vessareissuilla varsinaisten ”no nytpä otan tunnin aikaa lukeakseni romaania” -pyrähdysten sijaan. Muutaman kollegan suosituksesta tartuin Jessie Burtonin The Miniaturistiin , josta olen kuullut (useasta suusta) hyvää ja jonka käsittelemä historiallinen aikakausi (1600-luvun lopun Alankomaat/Amsterdam) on erilainen ja kiinnostava, kun vertaa tavanomaisiin historiallisiin romaaneihin sotakausista yms. Erään kollegan mukaan kirjaa ei vain voinut laskea käsistä, kun siinä oli päässyt alkuun. Lopetin The Miniaturistin lukemisen kesken. Luovutin ensimmäisen osan päätöksessä, su...

Tiedän, voi kuinka tiedänkin: edellisestä blogimerkinnästä on aikaa enemmän kuin kehtaan myöntää (tai jaksan selvittää). Useita viikkoja joka tapauksessa. En ole edelleenkään istunut käsieni päällä tuona aikana (mitä nyt välillä, mutta eikös se ole ihan ok?), vaan kirjoitus-, muokkaamis- ja lukemishommia on piisannut. Monet varmasti jo tietävätkin, mutta mainittakoon ihan for the record, että esikoistietokirjani Jumalan viholliset ilmestyy tammikuussa Like Kustannuksen kautta – infoa siitä löytyy esim. täältä: http://like.fi/kirjat/jumalan-viholliset/ . Tämä proggis on vaatinut viime aikoina paljon aikaa ja jaksamista, joten hupilukeminen on jäänyt paitsioon ja koska kirjoitan tähän blogiin vain hupilukemistani kirjoista, päivitysväli on venähtänyt. Osasyy on myös romaanilla, jonka sain (vihdoin ja viimein) puristettua loppuun: Hilary Mantelin Susipalatsi on erinomainen mutta paksu ja vaikea kirja. Susipalatsi on noin 800 sivua tuhti – mitta, joka ei ole missään nimessä vältt...

Kirjeet ovat tänä maailman aikana katoava luonnonvara, kiitos pikaviestipalveluiden ja ihmiselon korostuneen kiireellisuuden. Kenellä on tätä nykyään aikaa kirjoittaa fyysinen kirje (käsin tai, kauhistuksen kauhistus, kirjoituskoneella) ja lähettää se toiselle postitse, odottaa vastausta määrittelemättömän pitkä aika ja yrittää sitten vielä muistaa mitä itse on tullut kirjoitettua? Eikö ole paljon helpompaa laitta hymiöiden täyttämä viesti WhatsAppissa tai Facebookin viestipalvelussa, ottaa tällä tavalla yhteys kehen tahansa koska tahansa? Monille jopa sähköposti tuntuu vanhanaikaiselta kanavalta, koska siinä yhä lähetellään kirjeitä ja vastaaminen ei ole yhtä välitöntä, ilmeisesti. Tätä kaikkea vasten Paul Austerin ja nobelisti J. M. Coetzeen (yksi nobelisti lisää pois listasta) kirjeenvaihto on kiinnostavaa luettavaa, niin kirjallisilta kuin antropologisilta ansioiltaan. Kahden vanhan/vanhenevan miehen hidas kirjeenvaihto neljän vuoden ajalta on muodoiltaan ja tyyliltään niin ...

Juu, tiedän, tiedän, on kulunut jo melkoinen tovi edellisestä blogitekstistä. On ollut kiireitä, ymmärräthän? Muuan isompi Proggis on kalkkiviivoillaan ja olen käyttänyt lähes kaiken edes etäisesti kelvollisen liikenevän aikani sen edistämiseksi, joten ns. arki- ja hupilukeminen ovat kärsineet. Lisäksi olen viime aikoina lukenut huvikseni aktiivisemmin toista, 800-sivuista historiallista romaania, joka ei ole kevyttä metroluettavaa, ja koska aikaa lukemiselle on ollut liian vähän, tämä(kin) näkyy blogin päivityshitaudessa. 500 & 1 -blogin tilanne on vielä karumpi… huoh. No, niin tai näin, kuulin kenties kuukausi, ehkä puolitoista takaperin uunituoreesta historiallisesta tiedekirjasta, joka myi itsensä minulle jo pelkällä otsikollaan: Historiantutkimuksen etiikka . Okei, ei ehkä se kaikkein myyvin otsikko, mutta aihe, jota pidän erittäin kiinnostavana sekä tärkeänä; tähän päälle vielä se, että kirjan toimittajien joukossa on kaksi suuresti arvostamaani suomalaista tutkijaa se...

Sofi Oksanen -haasteeni jatkuu Baby Janen muodossa. Valjun vaikutelman tehneen Stalinin lehmien jälkeen toivon, että Baby Janessa olisi fiksattu monia tai ainakin joitakin suurimmista ongelmista esikoisen kanssa eli etenkin, että jokaiseen ilmansuuntaan rönsyilevä tarina olisi saatu fokusoitua yhteen tarinalinjaan ja pääteemaan. Proosassa ei ollut mitään vikaa alun alkaenkaan, joten siihen ei tarvitse muutoksia juuri tehdä, mutta kunhan tarinankerronnan konstit olisivat paremmin hallussa… Monessa asiassa Baby Jane on parempi kirja kuin Stalinin lehmät : se keskittyy yhteen päähahmoon, yhteen pääteemaan, yhteen tarinalinjaan – joka on hyvin samankaltainen kuin esikoisen kiinnostavin osuus (syömishäiriökuvaukset) – ja sivumääräkin on pudonnut alle puoleen esikoisen melkein viidestäsadasta sivusta. Baby Jane fokusoituu päähahmoon, hänen paniikkihäiriöiseen tyttöystäväänsä Pikiin, tämän taloudenhoitajaystävään Bossaan ja heidän jonkinsorttiseen triangelidraamaansa. Päähahmo (jo...

Melkoinen kolmikko, eikö niin? Stephen King, modernin kauhun suurin ja myyvin nimi; yhden kaikkien aikojen parhaista scifikirjoista kirjoittanut Dan Simmons; sekä Tulen ja jään laulut -kirjasarjan raapustanut, tämän hetken kuumin nimi fantasiassa, George R. R. Martin. Kuinka mikään, mitä nämä kolme kirjoittavat, voi olla mitään muuta kuin nerokasta? Otetaanpa saman tien kierroksia alaspäin, sillä kyseessä ei ole mikään spefikirjallisuuden superbändi, vaan novellikokoelma vuodelta 1988: Dark Visions sisältää kolme novellia Kingiltä, kolme Simmonsilta ja yhden pienoisromaanin Martinilta. Käydään kolmikon tekstit läpi samassa järjestyksessä kuin kirjassakin eli nimekkäimmästä tuntemattomimpaan (ilmestymisen aikoihin, tietenkin). Kingin kolme tarinaa ovat juuri niin tyypillisiä Kingin novelleja kuin olettaa saattaakin. The Reploids on lyhyt ajatusleikki rinnakkaismaailmoista, Sneakers tarina kummittelevasta paskahuussista sekä Dedication fokusoituu äidin haluun tehdä kaikki lap...